Luontoratsastusta

Daisy on ollut taas ihan heitteillä pitkän aikaa omien työkiireideni vuoksi. Viikon maastokävelyiden jälkeen vihdoin pääsin tallille siihen aikaan, että kehtasin vielä lähteä maneesille. Virranpoistoratsastus onnistui vain siellä, kun tiet olivat joko jäisiä ja uraisia tai sohjoisia ja uraisia, vähän päivästä riippuen. Maneesi oli onneksi aika tyhjä, mutta yksi yllättävä kaveri lehahteli kattopalkkien lomassa ja välillä rapisteli ikkunoihin: jonkin sortin haukka oli eksynyt maneesiin eikä löytänyt sieltä pois!

Siellä se kököttää!

Hetken hirvitti, mitä tästä seuraa, mutta Daisy hanskasi tilanteen hienosti. Aluksi se toki jumitteli tuijottamaan yläilmoihin, mutta liikkeelle päästyään ei paljoa haukkaa noteeraanut. Jotenkin tykkään tästä paikoilleen juurtuvasta säikkymisestä paljon enemmän kuin Daisyn nuoruusaikojen kerään-kinttuni-alleni-ja-pompin-pakoon-laukkaa-suuntaan-x -taktiikasta. Edes haukan mukana lehahteleva hevoskaveri ei saanut Daisya pomppimaan, mistä toki kehuin sitä vuolaasti. Kaverin luovutettua jatkoimme Daisyn ja haukan kanssa kolmistaan, ja lopulta menin puomeja ja kavaletteja ihan rauhassa. Olen kyllä aika ylepä tuosta pikku tuulihatusta, joka selvästi alkaa aikuistua! Jotain aika hienoa oli kyllä siinä, että aina välillä yläpuolelta liukui äänettömästi tumma hahmo nurkasta toiseen. En silti jäänyt kaipaamaan ylimääräistä seuralaista, kun haukka oli seuraavana päivänä vihdoin onnistunut hyödyntämään auki olevaa nosto-ovea ja häipynyt paremmille metsästysapajille. Sitä paitsi varpuset eivät ole uskaltaneet palata maneesiin vieläkään! Niitäkään en vielä ole ehtinyt ikävöimään.

Ansaitun loman jälkeen (sekä oman että Daisyn) jälkeen lumetkin lähtivät vihdoin sulamaan. Vielä sitä toki riittää, mutta lähioja on täynnä vettä ja virtaus ihan kiitettävä jo nyt. Sillan päälläkin oli vähän vettä, mutta kun Daisy on ollut niin järkevä ja kiltisti lompostellut ojasta yli koko kevään, en ajatellut nytkään tulevan ongelmia. Ha! Olisi pitänyt tietää paremmin.

Hyvissä ajoin ennen ojaa jämähdimme paikoillen ja aloitimme eteen-taakse-sivulle-kuvion. Daisy oli vakuuttunut, että ojassa on vähintään alligaattori! Taivas heijastui sillan päällä olevasta lammikosta ja sehän selkeästi tarkoitti sitä, että nyt emäntä on seonnut lopullisesti ja koittaa hukuttaa sekä itsensä että viattoman hevosraukan. Minä koitin selittää nätisti ja vähän napakammin, että kuusivuotias on jo niin iso, että voisi kantaa minut yli tästäkin paikasta, josta ollaan menty yli ehkä vasta tuhat kertaa aikaisemmin.Sitä paitsi sitä ojaa kuunnellaan joka päivä tarhassa, eikä se tiettävästi ole vielä syönyt ketään. Viime vuotiset sorsatkin selvisivät kevätvirrasta ihan kokonaisina. Vaan ei auttanut, pakko oli jalkautua Daisyn turvaksi.

Minä mörönsyöttinä Daisy käveli kiltisti yli ojasta ja minä manailin mielessäni sitä, miten pääsen takaisin selkään. Olin tietysti liikkeellä ilman satulaa, ja kaikki hyvät selkäännousulumihanget olivat jo sulaneet pois. Vaikka Daisy onkin kääpiömallia, ei ratsastaja ole enää ihan niin hyppykykyinen ja notkea kuin parikymmentä vuotta sitten. Onneksi Daisy näyttää olevan aika pitkämielinen sen suhteen, että joku pomppii kyljelle ja lopulta puoliksi kiipeää ja puoliksi raahautuu kylkeä pitkin selkään. Joku muu olisi jo haistattanut pitkät ja jättänyt minut välille.

Onhan se virta aika kova.

Tähän surmanloukkuun koitin saada poni parkaa.

Selkään päästyäni kävelimme lenkin kaikessa harmoniassa ja sitten kävimme taas saman keskustelun. Vaikka rintamasuunta oli kohti tallia, yli ei uskallettu. Eipä siinä muu auttanut kuin tulla taas alas, marssia sillan yli, marssia takasin, marssia sillan yli, marssia takaisin jne niin kauan, että se alkoi Daisynkin mielestä olla tylsää. Lammikon ylityksiä oli siinä vaiheessa takana jo niin monta, että omatkin jalat olivat saappaista huolimatta jo märät. Sitten taas illan jumppapunnerrustuokio ja pääsin takaisin selkään (jee!). Sitten taas suunta kohti siltaa. Edelleen piti hetki miettiä, mutta sitten Daisy päätti uhmata ilmiselvää kuolemaa ja meni yli. Puolivälissä siltaa rohkeus petti ja sillalta poistuttiin laukkaloikin, mutta kun mentiin yli ja minä pysyin selässä, niin ei muuta kuin kehuja vain ja jatkettiin tallille. Rentoa tämä kevätaika!