Kaikkea tuo ihminen keksii...

Viime viikkojen aikana Oma ihminen on laittanut minulle satulan selkään muutaman kerran. Inha läpsyääni kuuluu vieläkin joskus, mutta koska olen saanut vapautuksen ympyrällä juoksemisesta niin kestän äänen paljon paremmin. Tosin yhtenä päivänä ne satulaan kiinnitetyt remmit laskettiin alas, ja sitten kävelin niin, että ne heiluivat kyljelläni ja välillä vähän kopsahtelivat kylkiini tai kainaloihini. Ikävää, mutta ei mitenkään ylitsepääsemättömän ikävää. Etenkin kun Oma ihminen suhtautuu niin nihkeästi isoihin "apua, jossain rasahti jotain"-pomppuihini, olen katsonut paremmaksi säpsähtää vain vähän paikoillani jos jossain kuuluu erityisen omituisia ääniä. Niin kuin ohikulkeva lenkkeilijä, auto tai toinen hevonen. Jostain syystä olemme siirtyneet tekemään näitä kävelyitä tarhaani, jossa on aidat ympärillä. Vaikka se onkin minulle tuttu paikka, sieltä ei näe niin helposti tiellä kulkevia asioita, jolloin Oma ihminen joskus pääsee yllättymään esim. ohi ajavasta autosta, josta minä tosin olen koittanut kertoa jo kauan aikaisemmin.

Tarhassa kävelyn lisäksi Oma ihminen on alkanut taas heilutella satulaa ja hyppinyt paljon kylkieni vieressä. Minä siedän sen niin kuin vain hevonen voi, mutta väistän kyllä vähän, jos jostain kuuluu ylimääräisiä ääniä. Mutta yhtenä päivänä Oma ihminen yllätti ja tuli käymään kesken tarhailuajan, ja toi jonkun jakkarankin mukanaan. Sitten minun piti seistä aidan vieressä harjauksen ajan ja vieläpä ottaa satulakin selkääni. Sitten käveltiin taas pitkin poikin tarhaa, pysähdyttiin, käveltiin taas ja minun piti muistaa huomioida Oma ihminen eikä keskittyä ympäristöön. Mutta minkäs minä sille teen, että ihmisellä on niin huono havainnointikyky, että kaikkien mahdollisten vaarojen havainnointi jää minulle? Naapuritarhan Äitisuokinkaan havainnointikyky ei ole ihan priimaa, hänkään ei jaksa huomioida puoliakaan niistä asioista, mitkä minä kyllä huomaan ja jotka vaativat reagointia. Oma ihminen tosin väittää, että naapuritallin ratsukot varmaan näkevät minusta painajaisia, kun kohteliaasti käyn tervehtimässä kaikki ohikulkevat hevoset ja usein vielä teen pari laukkakierrosta ja kysyn, haluaisiko joku lähteä kanssani juoksemaan?

Pieni juoksulenkki, anyone?

Mutta takaisin tarhaan. Oma ihminen talutti minut aitauksen kulmaan niin, että yksi aita oli edessäni, toinen toisella sivullani ja toisella sivullani olivat Oma ihminen ja jakkara. Oma ihminen nousi jakkaralle ja jatkoi satulan heiluttelua ja läpsyttelyä. Kun seisoin nätisti paikoillani kaiken sen sietäen, sainkin sokerin! Jakamaton huomioni kääntyi välittömästi Omaan ihmiseen. Jos paikoillaan seisomalla saa namia, minähän seison paikoillani! Kuin patsas! Namia, kiitos. Oma ihminen jatkoi satulan heiluttelua ja kävi vähän nojailemassa selkäni päällä ja sain uuden namin. Sitten hän meni uudelleen nojailemaan ja siirtyi kokonaan selkäni päälle istumaan. Ok, mamma lässyttää tällä kertaa tuosta suunnasta. Sitten hän vähän vääntelehti selässäni ja löysi vielä yhden sokeripalan, jonka tarjosi ihan oikeaan osoitteeseen, eli minulle! Sain vähän lisää rapsutuksia ja kehuja ja sitten Oma ihminen tuli alas selästäni. Ja vaikka kuinka tarkkaavaisesti seurasin vieressä takaisin portin luo, sain vain kehuja ja rapsutuksia ja satulan pois selästäni. Minne ne sokerit jäivät, kysyn minä?

Sen jälkeen olenkin saanut lähinnä lomailla. Yhdellä kävelyllä käytiin, mutta maa oli jäässä ja luminen enkä ole ihan varma kumpi liukasteli enemmän, minä vai Oma ihminen.