Minusta tuntuu, että viime vuonna tähän aikaan hevoset olivat jo hyvää vauhtia totuttelemassa vihreään. Tänä vuonna ainoat vihreät löytyvät metsästä varpujen ja havujen muodossa. No, eipähän ole vielä itikoitakaan...
Tänään oli kuitenkin ensimmäinen oikeasti lämmin päivä täälläkin. Hellerajat pysyivät kaukana, mutta pihatöissä lipsahti sen verran kauan, että tallilla käynti venähti illalle. Oli niin kaunista, että nappasin kameran mukaan kypärän sijasta.
Vapaus!
Daisy leikkii quartteria. Vielä on lihaksissa kehittämistä ;)
No ei nyt koko aikaa jaksa laukata.
Kultainen poni auringonsäteessä
Jos oikein kerjään, niin kasvaisiko tänne vihreää?
Mitä sinä siellä kyykistelet?
Mikä se oli? Mikä se oli? (siivosin tarhaa heittelemällä irtokiviä lähiojaan ja se oli Daisystä ihan kamalaa)
Daisy on ollut taas ihan heitteillä pitkän aikaa omien työkiireideni vuoksi. Viikon maastokävelyiden jälkeen vihdoin pääsin tallille siihen aikaan, että kehtasin vielä lähteä maneesille. Virranpoistoratsastus onnistui vain siellä, kun tiet olivat joko jäisiä ja uraisia tai sohjoisia ja uraisia, vähän päivästä riippuen. Maneesi oli onneksi aika tyhjä, mutta yksi yllättävä kaveri lehahteli kattopalkkien lomassa ja välillä rapisteli ikkunoihin: jonkin sortin haukka oli eksynyt maneesiin eikä löytänyt sieltä pois!
Siellä se kököttää!
Hetken hirvitti, mitä tästä seuraa, mutta Daisy hanskasi tilanteen hienosti. Aluksi se toki jumitteli tuijottamaan yläilmoihin, mutta liikkeelle päästyään ei paljoa haukkaa noteeraanut. Jotenkin tykkään tästä paikoilleen juurtuvasta säikkymisestä paljon enemmän kuin Daisyn nuoruusaikojen kerään-kinttuni-alleni-ja-pompin-pakoon-laukkaa-suuntaan-x -taktiikasta. Edes haukan mukana lehahteleva hevoskaveri ei saanut Daisya pomppimaan, mistä toki kehuin sitä vuolaasti. Kaverin luovutettua jatkoimme Daisyn ja haukan kanssa kolmistaan, ja lopulta menin puomeja ja kavaletteja ihan rauhassa. Olen kyllä aika ylepä tuosta pikku tuulihatusta, joka selvästi alkaa aikuistua! Jotain aika hienoa oli kyllä siinä, että aina välillä yläpuolelta liukui äänettömästi tumma hahmo nurkasta toiseen. En silti jäänyt kaipaamaan ylimääräistä seuralaista, kun haukka oli seuraavana päivänä vihdoin onnistunut hyödyntämään auki olevaa nosto-ovea ja häipynyt paremmille metsästysapajille. Sitä paitsi varpuset eivät ole uskaltaneet palata maneesiin vieläkään! Niitäkään en vielä ole ehtinyt ikävöimään.
Ansaitun loman jälkeen (sekä oman että Daisyn) jälkeen lumetkin lähtivät vihdoin sulamaan. Vielä sitä toki riittää, mutta lähioja on täynnä vettä ja virtaus ihan kiitettävä jo nyt. Sillan päälläkin oli vähän vettä, mutta kun Daisy on ollut niin järkevä ja kiltisti lompostellut ojasta yli koko kevään, en ajatellut nytkään tulevan ongelmia. Ha! Olisi pitänyt tietää paremmin.
Hyvissä ajoin ennen ojaa jämähdimme paikoillen ja aloitimme eteen-taakse-sivulle-kuvion. Daisy oli vakuuttunut, että ojassa on vähintään alligaattori! Taivas heijastui sillan päällä olevasta lammikosta ja sehän selkeästi tarkoitti sitä, että nyt emäntä on seonnut lopullisesti ja koittaa hukuttaa sekä itsensä että viattoman hevosraukan. Minä koitin selittää nätisti ja vähän napakammin, että kuusivuotias on jo niin iso, että voisi kantaa minut yli tästäkin paikasta, josta ollaan menty yli ehkä vasta tuhat kertaa aikaisemmin.Sitä paitsi sitä ojaa kuunnellaan joka päivä tarhassa, eikä se tiettävästi ole vielä syönyt ketään. Viime vuotiset sorsatkin selvisivät kevätvirrasta ihan kokonaisina. Vaan ei auttanut, pakko oli jalkautua Daisyn turvaksi.
Minä mörönsyöttinä Daisy käveli kiltisti yli ojasta ja minä manailin mielessäni sitä, miten pääsen takaisin selkään. Olin tietysti liikkeellä ilman satulaa, ja kaikki hyvät selkäännousulumihanget olivat jo sulaneet pois. Vaikka Daisy onkin kääpiömallia, ei ratsastaja ole enää ihan niin hyppykykyinen ja notkea kuin parikymmentä vuotta sitten. Onneksi Daisy näyttää olevan aika pitkämielinen sen suhteen, että joku pomppii kyljelle ja lopulta puoliksi kiipeää ja puoliksi raahautuu kylkeä pitkin selkään. Joku muu olisi jo haistattanut pitkät ja jättänyt minut välille.
Onhan se virta aika kova.
Tähän surmanloukkuun koitin saada poni parkaa.
Selkään päästyäni kävelimme lenkin kaikessa harmoniassa ja sitten kävimme taas saman keskustelun. Vaikka rintamasuunta oli kohti tallia, yli ei uskallettu. Eipä siinä muu auttanut kuin tulla taas alas, marssia sillan yli, marssia takasin, marssia sillan yli, marssia takaisin jne niin kauan, että se alkoi Daisynkin mielestä olla tylsää. Lammikon ylityksiä oli siinä vaiheessa takana jo niin monta, että omatkin jalat olivat saappaista huolimatta jo märät. Sitten taas illan jumppapunnerrustuokio ja pääsin takaisin selkään (jee!). Sitten taas suunta kohti siltaa. Edelleen piti hetki miettiä, mutta sitten Daisy päätti uhmata ilmiselvää kuolemaa ja meni yli. Puolivälissä siltaa rohkeus petti ja sillalta poistuttiin laukkaloikin, mutta kun mentiin yli ja minä pysyin selässä, niin ei muuta kuin kehuja vain ja jatkettiin tallille. Rentoa tämä kevätaika!
Kevät tulee! Aurinko paistaa! Lumet sulavat! Linnut laulavat! Räystäät tippuvat! Tai sitten on se vaihtoehtoinen kevätkeli.
Jos vähän hangen pinta uhkaakin laskea, ei hätää - taivaalta tippuu kyllä täydennystä ihan riittämiin. Talli-illan ylivoimaisesti jännittävin osuus on automatka: viimeisellä pätkällä ei auta kuin valita ura, painaa kaasua ja rukoilla, ettei tule autoa vastaan ja että oman auton maavara riittäisi perille saakka. Tähän asti tähdet ovat olleet kohdillaan.
Koulukisojen jälkeen oma ratsastusmotivaationi tuntuu lähteneen talvilomalle, joten Daisyn liikutus on ollut aika lailla maastokävelyvoittoista. Maneesilla ollaan käyty kerran-pari viikossa, mutta vaikka Daisy kulkeekin ihan ok, sen himmailu oikeassa kierroksessa kuitenkin hiertää takaraivossa ja saa minut välttelemään niihin tilanteisiin joutumista. En ole varma, kumpi on vinompi - hevonen vai ratsastaja - mutta yhteisvaikutus näyttää kumuloituvan oikeassa kierroksessa.
No, loskassakin voi kahlailla jos ei maneesille jaksa, peseytyvätpähän hevosen jalat siinä samalla :D Lähiteiden käppäilykin voi olla extremeurheilua tähän aikaan, kun lumet voivat rysähtää alas hetkenä minä hyvänsä, minkä ohitettavan talon katolta hyvänsä. Tunnen itseni joskus vähän hölmöksi kun kehun hevostani säikähtämisestä, mutta mitä muutakaan voi tehdä, kun toinen kiltisti säikähtää paikoillaan sen sijaan, että katoaisi pukkilaukkaa horisonttiin?
Sininen taivas oli vain hetkellinen häiriö, mutta kyllä tätäkin maisemaa kelpasi katsella.
Tänään lähdimme sitten pidemmälle maastolenkille, kun viikonlopun kunniaksi pääsin tallille hyvästi valoisan aikaan. Olkoonkin, että räntää satoi poikittain ja päässä soi vain Freud Marx Engels & Jungin Danny show:n kertosäe... Mutta kas, tallille päästyäni taivas olikin sininen ja aurinko paistoi kauniisti!Siispä alikulkua ja loskaa uhmaamaan, ja pidempien maastoreittien äärelle. Mennessä talutin, ja Daisy käveli alikulun nätisti, kahlasipa kiltisti perässäni alikulun pohjalla olevan viiden sentin syvyisen "järven" ylikin. Vähän piti stepata vastaan tulevan lenkkeilijän kohdalla, mutta muuten kuljettiin hienosti. Selkään kivuttuani ympäristöä katseltiin jonkin verran, mutta silti käveltiin siivosti sinne, minne kuski osoitti.
Metsässä pohjat olivat yllättävän hyvässä kunnossa, oli varmaan viimeisiä päiviä, kun siellä pääsee järkevästi kulkemaan ennen kelirikkoaikaa. Annoin Daisyn ravata pitkät pätkät ja laukkasimmekin muutamaan otteeseen. Saadapa tämä yksin kulkemisen rentous siirrettyä myös ryhmässä liikkumiseen! Sama pätkä yksin mennään oikein nättiä ja säädettävissä olevaa rentoa laukkaa ja ravia, kaverin kanssa pingotaan kuin viimeistä päivää ja pukitellaan raivokkaasti, kun koitan himmailla vauhtia järkevämmäksi. No, ehkä joku päivä... Takaisin päin tultaessa ravasin vielä pari pätkää, dialogi kulki suunnilleen näin:
Minä: Ok, ravataanpa vähän. Daisy: Jee, mennään! Kato, jos vähän laukattaisiin, niin päästäisiin nopeammin tallille? Minä: Jos ei kuitenkaan. Ravia, kiitos. Daisy: No hyvä on sitten. Daisy: ...jos ihan vähän vain laukkaa? Minä: Ei kun ravia. Daisy: No hyvä on sitten. Daisy: Katso, näin nätisti ravaan! Minä: Tämä on muuten laukkaa. Hiljennähän taas raville.
Oli vähän vaikeaa pysyä lujana, kun toinen tarjoili joka välissä ihan kaunista, hiljaista ja hallittavaa laukkaa, mutta pidin kiinni ravitoiveestani. Daisy sai tunnissa sopivasti purettua ylimääräiset virrat, mutta silti se ei ollut hionnut kuin vähän satulavyön alta. Kunto on kasvanut selvästi.
Takaisin tullessa Daisy käveli niin rennosti, että päätin testata, uskaltaisinko mennä aliskan selästä käsin. Ja kas, se onnistui järvestä huolimatta! Daisy jämähti kyllä vesirajaan, mutta sain maaniteltua sen veteen. Siellä hiippailtiin niin tiukasti heijastuksiin keskittyen, että "vanhoille tutuille möröille" eli autoille ei enää riittänyt huomiota. Kehuin sitä veden ylityksestä vuolaasti koko ylämäenkin (joka sille on aina pahin paikka tuossa aliskassa, kun autot tulevat takaa yläviistosta), ja se oli niin tyytyväinen itseensä, että unohti kokonaan säikkyä, vaikka takaa meni yksi rekkakin. Jee!
Pääsin pitkästä aikaa Airan ratsastuspilatestunnille. Daisy on toiminut viime aikoina taas oikein oivallisesti, mitä nyt pientä yliyrittämistä on taas havaittavissa. Daisy yrittää kovasti ja helposti lähtee kasaamaan itseään tosi suoraksi ja tosi lyhyeksi, joka saa sen jumittumaan lavoista. Kun se jumittuu, se ei enää liiku eteenpäin, etenkään oikeassa kierroksessa. Tämä kierre saatiin aikaan alkuvuodesta, joten nyt koitan ehtiä tarttua oireisiin ennen, kun tilanne pääsee taas pahaksi. Siispä tunnin aiheena oli väistöt.
Ei riitä, että kääntää pelkkää päätä. Lopun kropan pitäisi seurata mukana. Voisi helpottaa myös hevosen asettumista. Kuva: Ella Karjalainen
Yksinkertainen asiakin - takaosan väistätys ympyrällä - muuttuu vaativaksi aivopähkinäksi, kun koittaa keskittyä yhtä aikaa pusertamaan vatsalihaksia, hengittämään, avaamaan lonkkia, pitämään jalat poissa heporaukan nälkäkuopista, rentouttamaan käsivarret, kääntämään vartaloa, kiristämään ulkokylkeä, palauttamaan jalat paikoilleen, kiristämään taas vatsalihakset, ottamaan puolipidätteen, kääntämään vartaloa, ainiin ne jalat... Mutta kyllä se taas palkittiin ajoittain, Daisy venytti kaikessa rauhassa pitkiä askelia, pysyi tasapainossa ja asettui nätisti. Saadapa sama tulos säännöllisesti, kahdestaan meidän suoritukset helposti menevät vain sinne päin -kipitykseksi. Minä kuvittelen tekeväni asioita, mutta mitään ei tapahdu. Onneksi sentään silloin tällöin pääsemme jonkun valvovan silmän alle, niin emme puskiinnu aivan täysin!
Vasen kierros meni ihan ok, kunhan muistin pitää jalkani siellä, missä niiden pitää olla. Sen sijaan oikea kierros oli järkyttävä. Mikä vasen kylki? Puoliero oli aivan megalomaaninen, ja minä kun koko talven pilatestuntien jälkeen olen kuvitellut jo olevani aika suora... Ensimmäiset yritykset päätyivät siihen, että Daisy pienensi ja pienensi ympyrää voltin kokoluokkaan ja eteni lennokkaasti kuin etana tervassa. Sieltä onneksi suunta on vain ylöspäin.
Oikeassa kierroksessa oma vasen kylki ei millään meinannut pysyä kasassa vaan venyi aina liian pitkäksi, ja ilmeisesti vasen lonkka ei avaudu yhtä hyvin kuin oikea, mikä johtaa siihen, että etenkin Daisyn tahmaillessa pohje ei ole satulavyön takana niin kuin pitäisi, vaan puolivälissä kylkeä. Minä olenkin katsellut talven mittaan, että Daisyn vasemmassa kyljessä on aina joskus märkä läntti, kylläpä se kihnuttaa itseään... No ei johdu kutiavasta kyljestä, vaan ratsastajan lumisesta talvisaappaasta. Kyllä on taas taitava olo!
Koitin tänään hakea kylkiäni maneesilla ja kas - Daisyhan kääntyy tosi hyvin vain sillä, että kääntää omaa kroppaa ja pitää pohkeet siellä, missä pohkeen paikka on. Muistelen tehneeni niin vielä vuosi sitten. Elämän pieniä valaistumisia. Taas. Huoh.
Edellisestä kirjoituksesta on taas päässyt vierähtämään luvattoman paljon aikaa. Ensin meni hienosti, sitten huonosti, sitten taas vähän paremmin mutta koskaan ei tuntunut löytyvän aikaa ja inspiraatiota istahtaa alas kirjoittamaan. Mutta katsotaan, jospa se inspiraatio vielä löytyisi!
Naapuritallilla järjestettiin oman seuran kilpailut, ja mukaanhan oli päästävä totta kai, kun kerrankin on mahdollisuus päästä kisoihin ilman kuljetuskalustoa. Naapuritalli on täynnä toinen toistaan osaavampia fiksuja nuoria ratsastajia, joten nyt tarjoutui tilaisuus lähteä keräämään Daisylle kokemusta tutusta ympäristöstä ilman ruusukepaineita ratsastajalle. HeC olisi ollut se järkevä ratkaisu, mutta K.N.Special houkutti kovasti, kun ympäristötekijät oli niin kohdallaan. Etukäteen arvelin, että kuviokelluntapuoli on hanskassa, mutta laatupisteet voivat jäädä vaatimattomiksi. Mutta koska jokainen rata on lisää kokemusta, sinne siis!
Onnistuin alkuvuodesta ratsastamaan Daisyn jotenkin ihan solmuun, josta seurasi se, ettei se liikkunut oikein minnekään. Mintti kävi korjaamassa ratsastajan ja tilanne parani huomattavasti, mutta jotenkin yleisfiiliksellä ei vielä olla päästy samaan, missä oltiin syksyllä. Harjoituksissa Daisy välillä kulki oikein hyvin, mutta jotenkin sellainen pieni vastustelu kuplii pinnan alla koko ajan. Totesinkin siis, että ei me olla kyllä valmiita tuolle tasolle, mutta mennään kokeilemaan silti! Ja kannatti.
Vaikka kuinka muka laskin aikataulut, kello oli kuitenkin jo vähän liikaa siinä vaiheessa, kun kiipesin Daisyn selkään ja suuntasin kohti naapuria. Koko päivän ja edellisen päivän olin hokenut itselleni "muista kilpailunumero, muista kilpailunumero". Arvatkaapa, mikä unohtui? Puolivälissä matkaa muistin säpsähtäen, että peeveli, se kisanumero! Siispä suunta takaisin. Daisy raukka herkkänä hevosena tulkitsi, että nyt on paniikki, kun kuski säpsähtää, kääntää ympäri ja nostaa ravin. Rauhalliseksi raviksi suunnittelemani pätkä lipsahtikin pukkilaukaksi. Ei taaskaan ihan ideaali aloitus koulukisoihin! Itsekseni manaten laskeskelin, että tuo adrenaliinipiikki pysyy elimistössä sen 20min (kyllä, tieto lisää tuskaa) eli osapuilleen koko verryttelyn ajan. Hurraa.
Olihan Daisy sitten vähän säpäkämpi ja jännittyneempi, mutta onneksi kisat olivat venyneet sen verran, että kun viisi minuuttia verryttelyajan suunnitellun alkamisen jälkeen vihdoin päästiin maneesille, edellisen ryhmän viimeinen oli vielä radalla. Kerrankin olin onnellinen siitä, että aikataulut venyvät! Ehdimme siis kuitenkin verrytellä täyden ajan. Ensimmäinen puolikas ajasta kyttäiltiin nurkkia, yleisöä, maneesin reunoja ja mitä lie, mutta kun en ahdistellut Daisya siinä vaiheessa liikaa, se alkoi hiljalleen kuunnella taas minuakin. Viimeisen viisi minuuttia se oli itse asiassa jo tosi hyvä, pehmeni, kantoi itsensä ja kuunteli ohjeita.
Kolmen muun ratsukon radan ajan käveltiin pitkin ohjin tai seistiin katsomassa suorituksia. Se rauhoitti Daisyn hyvin, mutta vire pääsi laskemaan niin, että kun meidän vuoromme koitti, aloitimme taas kaiken tuijottelun ja kiemurtelun alusta. Onneksi tuomari kirjoitti hetken vielä edellisen ratsukon papereita, joten ehdimme volttailla sen verran, että pahimmat möröt tuli tuijoteltua, ennen kuin lähtömerkki tuli.
Ennen lähtömerkkiä.
Lähtömerkin jälkeen.
Radalla Daisy keskittyi taas vähän paremmin ja aina pätkittäin se pehmeni oikein kivaksi, pätkittäin taas se oli epätasainen ja kova ja kamalan tuntuinen. Oma kommentti radan jälkeen oli, että olipas kamalaa, mutta itse asiassa videolta katsottuna eihän se paikoin hullummalta näyttänytkään. Toki parantamista löytyy ja paljon, mutta jopa muoto oli paljon parempi kuin mitä etukäteen ajattelin. Ratsastajakin on melkein oppinut istumaan suorassa. Seuraavaksi tehdään jotain noille lepattaville ohjille. Alussa kyttäilyä, varsinainen rata alkaa kohdasta 1:30.
Vähän jäi harmittamaan, ettei minulla ole videota niistä pätkistä, kun
tuntuu, että nyt Daisy menee tosi hyvin, kun tuo kamalan tuntuinenkin
näytti kuitenkin tuolta. Vaikka kuinka kurkkii maneesin peileistä pätkiä, niin kyllä vain tuo video paljastaa paljon paremmin, että missä mennään! Tai sitten täytyy koittaa saada joku toinen Daisyn selkään, niin näkisin joskus itsekin, miltä se näyttää :)
Tämän vuoden tavoitteiden toinen puolikas täyttyi siis yllättävänkin nopeasti, K.N.Special ja 59,400%. Kai nyt voi sanoa, että Daisy on tasoltaan heB? Seuraavaan portaaseen voikin sitten vielä hetki vierähtää :D
Tammikuulta 2016. Mitkä takajalat?
Tarvitsen ehdottomasti kuvaajan useammin tallille mukaan,
ratsastuskuvia tuntuu olevan lähes mahdotonta löytää!
Talvikelit ovat täällä taas. Joka toinen päivä on parikymmentä pakkasastetta, joka toinen päivä kaksi plussa-astetta. Teiden ja kentän pohjat ovat vastaavassa kunnossa. Onneksi on maneesi. Pimeä ja työkiireet kuitenkin saavat omankin keskittymisen rakoilemaan, ja hevonenhan ei tee mitään, ellei erikseen pyydä. Ratsastus menee helposti hölkkäilyksi, mutta välillä täytyy koittaa ryhdistäytyä. Yksi päivä päässäni alkoi soida seuraava (lastenlaulun sävelellä):
Missä on takajalat, missä on takajalat
Tallissa ne, tallissa ne
Tähän väliin kuuluisi kai se "mitä sulle kuuluu? kiitoksia hyvää" -osio, mutta sitä ei alitajunta suostunut sanoittamaan. Jatkoin siis takajalkojen aktivointia. Mielessään hyräily tuo muuten yllättävästi tahtia raviin ja on hauskempaa, kuin pelkkä yksi-kaksi-yksi-kaksi-hokema, mikä toki toimii sekin. Ääneen laulaminenkin varmaan toimisi (ja rauhoittaisi hengityksenkin sopivasti), mutta maneesissa säästyy pitkiltä katseilta, jos lauleskelee vain päänsä sisällä.
Muistahan takajalat, muistahan takajalat
Löydätkö ne? Löydätkö ne?
Mitä niille kuuluu? Mitä niille kuuluu?
Missä ne on? Missä ne on?
Aikansa kun yrittää, niin alkaahan se hepo lyhenemään ja nousemaan pois etuosaltaan. Silti joka kolmas askel täytyy muistuttaa, että "Hienoa, mahtavaa! Jatketaan silti!"
Muistahan takajalat, muistahan takajalat
Muistatko ne? Muistatko ne?
Syyskuulta 2016. Siellä ne on, jossain lähimailla. Vielä kun
ratsastaja oppisi istumaan.
Kun tarpeeksi keskittyy ja jaksaa vahtia pilkkua, niin alkaahan se sujua, useimmiten. Ikävä sellainen hevonen, joka ei suorita täysillä, jos itse keskittyy vain 30-prosenttisesti, eikös? Mutta tässäkin asiassa kova työ useimmiten palkitaan. (päivästä riippuen työn ja tuloksen suhde toki vaihtelee)
Missä on takajalat, missä on takajalat
Löysin jo ne! Löysin jo ne!
Sitten vain metsästämään samaa fiilistä seuraavallakin kerralla.
Uuden vuoden kynnyksellä on hyvä koota vähän ajatuksia siitä, mitä ollaan saavutettu ja minne tähdätään seuraavaksi. Ainakin kalenteria katsoen tänä vuonna Daisy on joutunut jo ihan aikuisten hevosten töihin, ratsastuskertoja on lähemmäs viisi viikossa! Olkoonkin, että lähemmäs puolet niistä on käyntimaastoja.
Viime vuonna keskityin Daisyn kanssa pitkälti perustyöhön. Keväällä aloimme keskittyä enemmän myös laukkaan, kun hallinta käynnissä ja ravissa alkoi olla kunnossa. Aluksi laukka oli melko epätasapainoista ja lipsahti helposti ristilaukalle, josta hermostuneena Daisy heitti kiukkupukit. Hiljalleen se alkoi huomata, että jos jalat menevät sekaisin, maailma ei romahda siihen, vaan voidaan hiljentää ja korjata askeleet taas oikeiksi ja jatkaa. Kas, pukit alkoivat vähentyä. Onneksi Daisy ei missään vaiheessa oivaltanut sarjapukkien ihanuutta, vaan tyytyi yhteen loikkaan kerrallaan. *koputtaa kiivaasti puuta* Maneesilla totuteltiin siihen, että muista hevosista ei tarvitse välittää - vaikka ne menevät lujempaakin, meidän ei tarvitse, eikä kukaan juokse päältä vaikka menisikin ohi läheltä (tai -hui kauhistus- takaa!).
Maastoiluvarmuutta haettiin lisää, jotta lähiteitä voitaisiin koluta myös selästä käsin ilman, että Daisy haluaa kadota paikalta. Koska meillä on suhteellisen harvoin hevosseuraa maastolenkille (ainakaan sille reippaammalle), piti ryhmässä maastoilukin opetella erikseen. Onneksi meillä on tallilla ihan huippuporukka, ja välillä pidetään kunnon sunnuntaimaasto koko joukkueella. Ensimmäisten yhteisravien hyppyloikka-esitysten jälkeen yhdessä ravaaminenkin sujuu jo ihan hyvin ja on hauska huomata, kuinka helposti Daisyn saa nykyään vakuutettua pelkällä istunnalla siitä, että isompaa hätää ei ole. Se on alkanut säikkyäkin aikuismaisemmin! Ennen pienikin jännittävä asia aiheutti kunnon pakoreaktion, nyt hevonen tipahtaa 20cm alemmas tai vain kiertää kytäten epäilyttävän asian ja sen jälkeen voidaan taas jatkaa normaalisti. Luksusta! Jotenkin minusta tuntuu, että normaalit ihmiset eivät ehkä ole tyytyväisiä hevosensa säikkymiseen, mutta kun Daisy hanskaa senkin jo niin hienosti... :D
Keväällä harjoiteltiin (taas) lastausta ja pääsimme ensimmäisiin koulukisoihimmekin (harjoitusluokka), joka ylitti kaikki ennakko-odotukset. Kun valmistuu katastrofiin, voi vain olla oikeassa tai yllättyä positiivisesti... Kesällä luotin liikaa lastausongelmien olevan historiaa, ja seurauksena Daisy vietti kuukauden tehotreenissä. Lastaus minun kanssani ei helpottunut oleellisesti, mutta yleiseen ratsastettavuuteen ja laukan pyörimiseen tuli selkeää kehitystä. Syksyllä käytiin sitten jo naapurissa 1-tason koulukisoissa, mikä oli oikein hyvä kokemus meille molemmille.
Super-Daisy viittoineen. Taustalla olevia esteitä ei vielä tänä vuonna ylitetty, ja voipi olla, ettei ylitetä vielä ensi vuonnakaan. Mutta alimmista puomeista päästään jo yli ilman suurempaa draamaa!
Vuoden 2017 tavoitteena on esitellä Daisylle esteet. Vaikka itse olenkin koulupainotteinen, niin kyllähän hevosen yleissivistykseen kuuluu osata hypätäkin. Siihen siis hakemaan rutiinia! Jos saataisiin loikattua yli jostain, minkä muutkin ihmiset laskevat esteeksi. Mielellään useammasta peräkkäin. Tällä hetkellä jos puomi on ilmassa, se on este!
Samalla koitetaan parantaa laukan säädeltävyyttä ja saada Daisy kantamaan itseään paremmin kaikissa askellajeissa. Lastaustakin pitäisi harjoitella edelleen, että uskaltaisimme taas pois tallinpihasta. Tallikaveri lupasi jo poniruunansa Daisyn lastausharjoituksiin mallikappaleeksi, joten toivoa on. Nämä kaksi kirmaavat karsinasta karatessaan (siis eihän niin koskaan tapahdu, mutta jos...) heti toistensa luo nuuskimaan, joten toivotaan, että vetovoimasta olisi apua myös trailerissa. Jos ensi kesänä onnistuttaisiin käymään joku ristikkoluokka ja saataisiin hyväksytty tulos heB-luokasta, olisin kovin tyytyväinen. Sitä kohti!
Zen-mielentilasta huolimatta voi aina yrittää tulla syliin kesken joulukuvausten.
Tämä kuukausi on humpsahtanut ohi hurjaa vauhtia. Tuskin ehtii silmiään räpäyttää, kun taas on viikko mennyt. Onneksi työkiireet jäävät taakse tallille saapuessa. Daisy on ollut nyt pitkän aikaa suorastaan hämmästyttävän rauhallinen. En tiedä, johtuuko se oikeasta ruoka/liikunta-suhteesta, kiimojen talvitauosta, uudesta satulasta vai onko se vihdoin aikuistunut oikeasti, mutta jos se ei edelleen uteliaasti yrittäisi maneesissa tutkia ja maistella kaikkea seinänvieriltä löytyviä asioita ja muutenkin olisi kiinnostunut ympäristöstään, melkein epäilisin sen olevan kipeä.
Näin ollen olen keskittynyt nauttimaan siitä, että voimme käydä illalla kävelemässä pimeällä pellolla tähtien loisteessa ilman satulaa ja pelkällä naruriimulla. Ei olisi vuosi sitten käynyt mielessä edes yrittää. Maneesilla on rentoa riisua ja pukea matkaloimea, kun toinen pysyy paikoillaan juuri siinä, mihin sen pyydän seisomaan (ellei lähellä satu olemaan kottikärryjä tai muuta mielenkiintoista, jolloin Daisy hivuttautuu sen viereen seisomaan ja haistelee/maistelee kaiken ympärillä olevan). Maneesin nosto-ovi ei tänä talvena yhtäkkiä olekaan läheskään niin epäilyttävä. Muut hevoset saavat laukata ja ravata vierestäkin ilman ylimääräisiä loikkia. Toki joinain päivinä voi olla jännempää, mutta pääasiassa näin. Ihan kuin Daisy olisi vihdoin huomannut, että maailma ei kaadu, vaikka jossain rasahtaakin - viisas pääsee vähemmällä. Hämmentävää.
Kävin pitkästä aikaa kunnon koulutunnillakin, ja kun kuski saatiin istumaan suorassa, pyytämään oikeita asioita ja ylipäänsä pysymään poissa haitoilta, Daisy liikkui niin hienosti, että olisin lentänyt selälleni hämmästyksestä, jos en olisi niin kovasti keskittynyt istumaan kunnolla. Se on kumma, miten yksinään ratsastaessa kuvittelee, että "ihan hyvinhän tämä menee", mutta kun sitten joku tulee ja laittaa ratsukon ojennukseen, niin johan tahti rauhoittuu puoleen ja ratsastaja valaistuu jälleen - "ai niin, TÄLTÄHÄN tämän pitikin tuntua"!
Kuukausi sitten tallillemme tuli käymään eläinlääkäri Mirjami Miettinen, joka on ollut viime aikoina paljon esillä julkaisemansa lisensiaattityön tiimoilta. Daisy raspattiin viimeksi kesäkuun alussa, mutta päätin kuitenkin hyödyntää tilanteen ja tarkistuttaa hampaat uudestaan etenkin, kun viime aikoina käyttämämme raspaaja on nyt äitiyslomalla. Ja hyvä olikin että katsottiin hampaat nyt, sain paljon mielenkiintoista tietoa. Lisäksi seuraavana päivänä kävin kuuntelemassa Miettisen luentoa, joten taas on paljon lisää tietoa tuskaa tuottamassa!
Daisylla on muutama milli yläpurentaa, joten se tekee helposti piikkejä ylös eteen ja alas taakse. Pienet piikit olivat ehtineet tulla jo tässä viiden kuukauden aikana, joten seuraava raspausaika on varmaan taas puolen vuoden päässä. Edellisellä raspauskerralla Daisyn poskihampaissa näkyi pientä kuolaimen aiheuttamaa kulumaa, mikä sai minut etsimään anatomisesti muotoiltua kuolainta. Kolmipalat ja muut taittuvat kuolaimet olivat kuulemma ehdottomasti pannassa. Ensin käytössä oli Hööksin kolmipalasylinterikuolain, mutta sitten Visionin ohuita sylinterikuolaimia tuli taas myyntiin, joten ostin sellaiset. Ja hyvä niin.
Eläinlääkärin ensimmäinen kommentti suuhun kurkatessa oli "onpas tällä pieni suu"! Hän mittasi pienellä viivottimella alaleuan luiden etäisyyden hammasloman kohdalta, kuolaimen optimipituuden ja hammasloman korkeuden. Lopputulemana Daisyn hammasloma on sen verran matala (2cm), että kun kielellekin pitää jättää vähän tilaa, 10mm on paksuin kuolain, jonka sinne voi laittaa. Uudet kuolaimet olivat siis juuri oikean kokoiset, kun pituuskin osui juuri kohdalleen. Jee! Seuraavan päivän luennolla opin senkin, että liian paksut kuolaimet aiheuttavat helposti kulumajälkeä poskihampaisiin, joten sain vähän rauhoitettua omaatuntoani sen osalta. Turpahihnaahan meillä ei yleensä ole käytössä ollenkaan, joten sekään ei ole painamassa poskia vasten mahdollisia piikkejä.
Leuan oikealle puolelle Daisylle oli puhjennut pienen pieni kulmahammas, mitä ei vielä kesäkuussa näkynyt. Mielenkiintoista nähdä, tuleeko sille pari vasemmalle puolelle. Kulmahampaathan ovat yleensä vain ruunilla ja oreilla, mutta Daisy ilmeisesti kuuluu siihen tammavähemmistöön, joka myös kasvattaa ne. Leuan liike, joka on tähän asti ollut symmetristä, oli nyt muuttunut epäsymmetrisemmäksi. Alaleuka liikkui oikealle puolelle paljon pidemmälle kuin vasemmalle. Siitä sitten vain selvittämään, miksi näin...
Siellä se on, läntti vasemmassa kainalossa.
Kesän jälkeen Daisylle jäi vasemman puolen kainaloon muutama parin millin pahkura, jotka eivät näytä millään lähtevän pois. Minulla meni aika kauan tajuta, että näiden pattien kohdalle (vaikka vyö ei ainakaan sen isomman päälle osukaan) tulee satulavyön jäljiltä aina märkä läntti. Vasta nyt, kun Daisy ei hikoa ratsastuksesta kuten kesällä, se on tullut selvemmin näkyviin. Olen koittanut kaivella patteja näkyville, puristellut, silitellyt ja koittanut etsiä niistä jotain reikää, turhin tuloksin. Märkä tuntuu ja näyttää ihan hieltä, mutta koska pienempää pattia ei tunnu ratsastuksen jälkeen, veikkaan, että siitä se kosteus varmaan kuitenkin on peräisin. Näytin niitä samalla eläinlääkärillekin ja ne olivat todennäköisesti eosinofiilisiä granuloomia. Kuulemma niitä voi koittaa hoitaa kortisonipiikillä, mutta ne tulevat usein takaisin. Hommasin siis ihanan paksun ja pörröisen lampaankarvapehmusteen satulavyöhön, jos se olisi mukavamman tuntuinen Daisylle. Pehmusteella ei näytä olevan vaikutusta hikilänttiin, mutta se on sen verran reilun levyinen, että vyön molempiin yläreunoihin muodostuu kunnon pussi pehmusteesta. Tallilaisten kanssa melkein lähti lapasesta sen visiointi, mitä kaikkia eväitä sinne voisikaan hamstrata ratsastuslenkin viihdykkeeksi ;) Daisyllakin meni ensimmäisen pehmustetun ratsastuskerran jälkikävelyt tuon pehmusteen nuuhkimiseen. 10m kävelyä, pysähdys "hei kato, mulla on tällainen, nuuh", 10m kävelyä, pysähdys "hei kato, se on siellä vieläkin!", 10m kävelyä, pysähdys...
Selkä on suorahko ja takaa nouseva ja säkä pikkuinen.
Satula-angstilandiasta hyvää iltaa, taas. On se kumma, että yhden satulan löytäminen voi olla näin vaikeaa, vaikka viimeksi käynyt satulansovittajakin sanoi, ettei Daisylla periaatteessa ole edes kovin vaikea selkä. Sen Oikean satulan löytäminen on kuitenkin osoittautunut yllättävän vaikeaksi. Näköjään tämä on nuoren hevosen kanssa puolivuosittaista, Daisylla on
ratsastettu nyt kaksi vuotta ja testikäytössä on neljäs satula.
Ihana, pehmoinen Black Countryni tuomittiin toppaajan toimesta liian kapeaksi ja satulansovittajan mukaan liian suoraksi ja edestä liian muhkeaksi. Koska ajattelin kuitenkin pitää pikku hevoseni ainakin seuraavat 20 vuotta, ei kai auta muu kuin kovettaa itsensä ja laittaa tuo myyntiin. Nyyh.
Varasatulaksi ostettu Bascule toimii joten kuten kunnon toppausten kanssa. Vaikka se ei paina hevosta, niin kyllä sekin helposti pyörii ja lisäksi se vetää helposti notkoselkääni vielä enemmän notkolle. Alkusyksystä siis tunnustin faktat ja aloitin satulanetsintärumban.
Ennen karvanlähtöaikaa ehdin testata pari mallia Cliff Barnsbyta, yhden Kent&Mastersin satulan, yhden Sommerin ja yhden Harry Dabbsin. Sitten Daisy alkoi kutisemaan ja vaihtamaan karvaa, joten laitoin etsinnät jäihin hetkeksi ja humpsuttelin lähinnä ilman satulaa. Nyt talvikarva alkaa olla sen näköistä kuin pitääkin ja pysyä kiinni hevosessa, joten pyysin Satula.com:n edustajan visiitille. Testasimme ehkä kymmentä huolella esivalittua satulaa, joista kaksi päätyi mahdollinen-listalle.
Lapoja riittää, ja onhan tuo vähän pyöreähkörunkoinenkin.
Ensimmäisen talvikauden kaikki lumet ovat sulaneet ja kenttä korvautunut epämääräisellä vellillä viikon vesisateiden jälkeen. Siellä ei voi mennä kuin käyntiä pitkin ohjin sen verran, että kävellään selkäännousujakkaralle ja pois. Onneksi vieressä on sen verran peltoa, että (vaikka senkin pohja on märkä) saimme testattua kuitenkin kaikki askellajit läpi ilman, että täytyi kävellä maneesille asti testiratsastukselle. Ensimmäinen testisatula, Prestigen D1, tuntui ihan hyvältä, eikä Daisykaan protestoinut isommin. Siinä oli erikseen kuopat lapoja varten, joten mikään ei päässyt painamaan niitä. Melkein kaikissa testaamissani satuloissa ruttua on tullut karvoihin juuri lapojen (etenkin vasemman) päälle. Toinen testattu oli Prestigen Roma, mutta se ei mennyt Daisyn kriteereistä läpi. Toki asiaan saattoi hivenen vaikuttaa yltyvä vesisade viereisen ladon peltikattoa vasten ja iltakaurojen jakamisen äänet, mutta pieniä vihreitä miehiä alkoi ilmestyä pitkin peltoja. Käynnissä vielä Daisy toimi ihan hyvin, mutta ravissa joko ei liikuttu eteenpäin ollenkaan tai sitten kaahattiin lapa edellä karkuun minkä jalat kantoivat. Taipumisesta ei päästy edes keskustelemaan, ja jos koitin vaatia, sain vastaukseksi pukkeja. Laukassa kaikki tämä vielä puolet pahempana. Ei tarvinnut siis kovin kauan testata, ennen kuin tämäkin päätyi hylättyjen pinoon. Oikean lavan päältä löytyi kunnon karvapörröt, joten ehkä Daisy huomautteli ihan aiheesta.
Ei enää ihan niin pirtinpöytä kuin keväällä, mutta ei tuo kovin kapeastakaan selästä käy :)
Mutta se D1 oli ihan mahdollinen, plussana vielä portaaton leveydenmuokkausmahdollisuus. Pieniä toiveita voisi siis olla siitä, että tuo voisi mennä meille useamman vuoden. Ainakin lompakkoni kannattaa ajatusta lämpimästi! Tänään kävin uudella satulalla maneesissa joten pääsimme testaamaan ravin ja laukan vähän pitävämmällä pohjalla. Daisylla oli jo lähtiessä kovin seesteinen päivä, mutta se liikkui maneesilla tosi nätisti. Niska pysyi rentona pitkät pätkät, takajalat nousivat, taivutukset löytyivät ja mikä parasta, satula ei keikannut kertaakaan. Vasemmassa laukassa Daisy vaihtoi muutaman kerran ristilaukalle mitä se ei ole tehnyt pitkään aikaan, mutta varovaisia toiveita tuo kyllä herätti siitä, että tuo saattaisi olla meidän seuraava satulamme. Onneksi sain viikon testausaikaa ja senkin jälkeen on mahdollisuus vuokrata satulaa ennen lopullista ostopäätöstä. Jos tuo on jatkossakin hyvän tuntuinen, voisin hyvin vuokrata sitä vielä kuukauden-pari ja katsoa, alkaako se keikata pidemmän päälle. Leveyttäkin kuulemma sai vuokra-aikana säätää ilman eri veloitusta, joten se mahdollistaisi satulan säätämisen ihan täydelliseksi. Ja jos pahin käy, satulansovittajalla oli vielä yksi malli mielessään, mitä voisi testata. Pidetään siis peukut pystyssä!
Illat pimenevät aivan hurjaa vauhtia ja alkaa olla se aika, että vaikka kuinka kiirehtisi töistä tallille, ei päivännäöllä pääse ratsastamaan kuin viikonloppuisin. Lumentulokin on vielä niin satunnaista, että sen valotehoon ei oikein voi luottaa, eikä sekään oikeastaan auta kuin omassa näkemisessä, ei näkymisessä.
Maneesiin en uskaltaudu ennen kuin ollaan löydetty taas hyvä satula, joten ulkoilu tapahtuu pääosin lähiteillä tai kentällä. Pienistä teistä huolimatta autoja liikkuu tuolla aika paljon, joten oma ja hevosen näkyvyys on pakko varmistaa. Silläkin uhalla, että näytämme joulukuuselta, virittelen heijastimia joka paikkaan. Sitäpaitsi minulla on teoria siitä, että mitä omituisemmalta valomöykyltä näytämme, sen varmemmin autoilijat hidastavat tarpeeksi (tuijottamaan, että mitä tuossa kulkee, mutta väliäkös motiivilla, kunhan hidastavat...)!
Minä
Huomioliivi on ihan ehdoton, se näkyy jo kaukaa. Eron "pimeisiin" ja liivillisiin kulkijoihin huomaa selvästi itsekin, kun ajaa noita katuvalottomia pätkiä. Taikaviitta on pop, totesi eräskin vastaantulija, joka pysähtyi erikseen kehumaan karavaaniamme (neljä ratsukkoa) näkyvyydestä!
Alkusyksyn neuloosissani tein itselleni heijastavasta langasta uuden tallipipon. En tiedä kuinka se oikeasti toimii, mutta jospa sekin heijastaisi edes vähän. Ainakin se voi näyttää vinkeältä vastaantulijoista, kun ajan tallille ja kotiin se päässäni ;)
Otsalamppu on katuvalottomien teiden pelastus. USB:n kautta ladattava (mahtava keksintö, ei enää jatkuvaa patterinvaihtoa!) LedLenser valaisee täältä Timbuktuun. Vastaantulijoiden lähestyessä täytyy muistaa katsella penkereitä tai säätää valotehoa pienemmälle. Ehdoton talvivaruste!
Viime vuonna lankesin huomiovärisiin talvihanskoihin. En tiedä, näkyvätkö ne minnekään oikeasti, mutta ovat mukavan lämpimät joka tapauksessa.
Daisy
Daisylla on joka jalassa heijastimet, mutta pimeässä pelkästään niiden kanssa se näyttää helposti kahdelta peräkkäin kävelevältä lenkkeilijältä. Se taas ei saa kaasujalkaa kevenemään riittävästi kapeahkoilla teillä, joten lisävalaisua tarvitaan.
Heijastinratsastusloimi on oivallinen apu silloin, kun matkataan maneesille ja takaisin tai ratsastan muuten vain - eli satula on selässä. Mikä on viime aikoina aika harvoin. En ole saanut investoitua sellaiseen edestä kiinni menevään heijastinloimeen, joten jaksan harvoin viritellä sitä Daisylle silloin, kun sillä ei ole satulaa.
Häntäheijastin merkkaa, mihin hevonen loppuu. Lisäksi se aiheuttaa hilpeyttä ohikulkijoisssa (eräänkin piti erikseen pysähtyä kysymään, että "onko noi ihan oikeasti sydämiä"?)
Naruriimuun punoin heijastinlankaa turpahihnaan ja kun sitä riitti, punoin sitä vielä vähän muuallekin. Toimii talutuslenkeillä ja sen voi laittaa suitsienkin päälle. Kestävyydestä en tiedä, mutta jospa heijastinlangat tämän talven kestäisivät paikoillaan, eipä tuo iso työ ollut tehdä. Ensi talveksi sitten uusiksi.
Temppurekvisiittaa enemmän Daisya huoletti se, että kavereita piti odotella!
Kellojenkäännön pimentäessä illat entisestään piristimme sunnuntaita oman tallin naamiaisratsastuksella. Koko porukka naamioitui erilaisiksi hirviöiksi, koristeli hevosetkin asiaankuuluvasti ja lähti pimenevään iltaan suorittamaan temppurataa.
Daisylla oli ollut pohjille kaksi vapaapäivää, joten minulla oli epäilykseni siitä, miten ilta tulee sujumaan. Vaan pikku hevonen pääsi taas yllättämään positiivisesti, se ei ollut moksiskaan koristevaloilla valaistusta pöydästä, tötsistä, viirein koristelluista estetolpista ja muista koristeista. Ainoastaan viuhkana olevat käyntipuomit aiheuttivat vähän raviaskelia ja hermostumista, kun askelmerkit eivät aina osuneet kohdilleen. Niidenkin aiheuttama harmistus haihtui heti, kun mokomat puomit jäivät taakse. Vedellä täytetyn kolapullonkin vieminen kentän laidalta toiselle ja asettaminen pöydän päälle onnistui helposti. Pienestä hevosesta on etua tällaisissa!
Tuollainen käynnissä tehtävien juttujen tekeminen on hauskaa, olisi joskus ihan jännä treenata Daisyn kanssa western-puolen trail-ratoja molempien mielenvirkistykseksi! Veikkaan, että se suoriutuisi pienellä harjoituksella hyvin useimmista tehtävistä kotikentällä, kun kaikki on tuttua.
Kaikkien suoriuduttua radasta kävimme vielä ratsastamassa naapuruston läpi. Yleisöä tosin oli vähänlaisesti, leikkimässä olevat lapsetkin taisivat pelottaa enemmän hevosia kuin me heitä :)
Radanpätkä odottamassa ratsastajia.
Kurpitsamaskiajatus kaatui värien sekoittumattomuuteen, mutta ehkä tuo pellelook (onneksi kukaan ei soittanut 112) oli ainakin tarpeeksi omituinen. Daisyn mielestä emännässä tai hämähäkkikypärässä ei ollut mitään omituista.
Kun pahimmista jumeista ja epämääräisestä lämpöilystä oltiin selvitty, alkoi jokasyksyinen riesamme nimeltä karvanlähtöaika ilmoitella itsestään. Kuvittelin olevani tänä vuonna viisaampi ja aloittaa BE-lisän hyvissä ajoin. Piti oikein kalenterista tarkistaa, milloin Daisy kaljuuntui viimeksi. Lihasten puolesta ratsastusta olisi voinut jatkaakin, mutta hevosen huomio oli taas jossain ihan muualla, ja se oli kärttyinen ja kutiseva. Kun satulavyö sitten teki toiseen kainaloon karvattoman läiskän, totesin että pidetään suosiolla muutama viikko karvanvaihtolomaa.
Jonkun aikaa siis tein lähinnä talutuslenkkejä ja maastakäsinhommia ja koitin taas aivopestä hevosta uskomaan, että traileri on maailman paras paikka. Taluttelut menevät hyvin, mutta traileria kamalampaa paikkaa ei maa vieläkään päällään kanna. Huoh. Olen itse vähän ristiriitaisissa tunnelmissa tuon trailerikoulutuksen kanssa: laittaako hevonen sinne jämäkästi (niin jämäkästi kuin tuon kanssa pystyy, eli siltikin aika pienellä paineella) siitä huolimatta, että se jännittää, vai koittaako houkutella sitä haluamaan sinne itse. Jälkimmäinen aiheuttaa paljon vähemmän stressiä, mutta ei tunnu etenevän ja takapakkia tulee helposti. Ensimmäinen aiheuttaa reippaasti stressiä hevoselle ja lastaajalle, mutta sen kanssa voi olla joitain toiveita päästäkin taas tallinpihasta jonnekin. Pitäisi osata valita yksi taktiikka ja pitää siitä mustavalkoisesti kiinni. Minä en osaa, ja siitä johtunee se, että pysymme edelleen vain talutus/ratsastusmatkan päässä omasta tallista.
Syksyn piristykseksi tallilla järjestettiin omat leikkimieliset näyttelyt, joissa kerrankin sai koristella hevosen ihan niin paljon kuin halusi! Daisy näytti nätiltä, mutta käytöksessä olisi ollut kyllä parantaimsen varaa - liika energia purkautuu kiukutteluna, mukanäykkimisenä ja pään viskomisena, kun pitäisi ravata nätisti eikä loikkia pukkilaukkaa. Julma on maailma, kun pitäisi jonkinlaiset käytöstavatkin muka muistaa...
Jos ei päästy Forssaan, niin kotinäyttelyyn ainakin.
Välillä unohtui hapannaamailukin, kun piti tuijotella yleisöä!
Ratsastusta olen testaillut aina silloin tällöin. Loimivyöllä ja pinteli rintaremminä-virityksen kanssa kiinni pysyvällä selänlämmittimellä pystyi ratsastamaan hyvin, mutta ryntäisiin tuli heti karvaton läiskä. Selässä tuntuu olevan vähän paremmin pysyvää karvaa, joten olen nyt ratsastanut paljon ilman mitään suojaa ja harjaillut sitten karvatuppoja pois ratsastushousujen paikoista. On muuten tosi kiva tunne kun hevosen karvat tulee puoliksi housuista läpi, vähän niin kuin kävelisi siili housuissa... Pelkkä käveleminen kuitenkin kävi selvästi tylsäksi Daisylle, joka olisi tarvinnut lisää liikuntaa tarhailun päälle. Se kävi kärttyisäksi, joten minä koitin tsempata ja koittaa ratsastaa ihan kunnolla ilman satulaa. Ravissa pysyn ihan hyvin mukana, kun vahdin, ettei hevonen lähde kaatumaan etupainoisena hurjaan kipitykseen. Laukka on kuitenkin vielä sen verran tasapainotonta (tai vaatii ratsastamaan takaset huolella mukaan), että siinä ei ratsastaja pysy mukana kovin pitkiä pätkiä. Tuleepahan kunnon istuntatreeni itsellekin tässä samalla!
Olen kuitenkin varsin tyytyväinen itseeni: siitä huolimatta, että Daisy tiputtaa karvaa (ja kasvattaa sitä huonosti tilalle) samaan tapaan kuin viime vuonna ja sitä edellisenä, se ei kuitenkaan ole vieläkään aivan koinsyömän tilkkutäkin näköinen. Kauempaa katsoen heikkoa karvapeitettä ei huomaakaan. Läheltä toki erottaa, että alusvilla puuttuu useasta paikasta, mutta kokonaisilme on paljon parempi kuin aiemmin. Onneksi on ollut lämmin ja kuiva syksy *kop, kop* joten heikommasta karvasta huolimatta ei vielä ole tarvinnut loimittaa. Elättelen toiveita siitä, että siihen mennessä kun ilmat huononevat, Daisylla olisi jo normaali talvikarva.
Kisahulinoiden jälkeen Daisy sai pari ansaittua vapaapäivää. Sen jälkeen jatkoin ratsastusta, mutta hevonen tuntui tosi huonolta: vähän jäykkä, vähän käsijarru päällä koko ajan. Ensin syytin testissä olevia satuloita, mutta sitten päädyin siihen lopputulemaan, että ihan kaikki ei voi olla kiinni satulasta. Yhtenä päivänä lämmöt olivat jokusen kymmennyksen koholla ja muutamana päivänä jalat olivat aamulla vähän turvonneet. Liikutuksessa turvotus laski kyllä ja hevonen vaikutti ihan pirteältä ja söi hyvin. Jatkoin silti kevyempiä päiviä ja siinä sivussa satulatestausta. Ei ihan heti uskoisi, kuinka vaikeaa onkaan löytää sopiva satula! Neljän uuden ehdokkaan jälkeen tuo vähän-liian-leveä Bascule on edelleen paras, vaikka senkin kanssa saa etenkin laukan ratsastaa tosi huolellisesti - muuten on kyljellä sekä satula että ratsastaja. Parhaimmatkin ehdokkaat saavat vasemman lavan kohdalla karvat ryttyyn, eli selvää vinoutta on havaittavissa.
Kutittaa, kutittaa...
Yhdellä satulansovitussessiolla (jolloin oli vain tarkoitus juoksuttaa hevosta satula selässä ja katsoa, miten se käyttäytyy) päädyin lopulta kuitenkin testaamaan muutaman satulan selästä. Ilman satulassa kiinni olevia jalustimia, hevosella pelkkä naruriimu ja siinä kiinni oleva köysi. Kentällä, jossa ei ole aitoja ympärillä. Daisy toimi niin hienosti, että minun ei tarvinnut yhtään kyseenalaistaa, kuinka siinä käy. Ravattiinkin molempiin suuntiin molemmilla testisatuloilla ja hyvin meni. Täytyy vain ihailla, kuinka paljon tuo pikku hevonen onkaan aikuistunut ja järkevöitynyt viimeisen vuoden aikana!
Tällä viikolla olen jatkanut satunnaista "oikeaa" ratsastusta ja höystänyt ohjelmaa runsailla kävelypäivillä satulalla ja ilman. Daisy taitaa tehdä taas syyskaljua, ainakin se tuntuu taas kutiavan siihen malliin. Ratsastus kentällä on välillä varsinaista vääntämistä, että toisen saa keskittymään ratsastajaan ja kun satulavyö hankasi toiseen kainaloon karvattoman läntin, päätin aloittaa parin viikon karvanvaihtoloman. Mitä sitä turhaa kiusaamaan toista (ja itseä), kun homma varmasti helpottaa sen jälkeen, kun kutina lakkaa ja ylimääräiset karvat on tiputettu. Täytyy vain toivoa, että Daisy tällä kertaa kasvattaisi ajoissa vähän uutta karvaa tilallekin, eikä viettäisi taas viikkoa paljaat nahkaläiskät loistaen.
Syksy etenee ja sen myötä upeita päivän viime auringonsäteet-hetkiä. Sen kerran, kun otin taas kameran mukaan, olikin pilvistä, mutta ihan kivoja syksykuvia tuli silti. Aluksi näytti, ettei tuo aikuistunut poni enää jaksa spurttailla yksinäänkään, mutta kyllä se rallivaihde sieltä sitten löytyi kuin löytyikin. Täyttä neliä ympäri laidunta monta kierrosta! Kuvalaatu meni vähän rakeiseksi, mutta maisemat on kohdallaan!
Vapaapäivää voi viettää vapaana juostenkin.
Sporttiheppa spurttaa!
Kyllä näiden kuvien takia kannatti vähän myöhästyä pilatestunnilta..
Askel venyy ja venyy!
Vertailukuva viiden vuoden takaa. Jouhet ovat kasvaneet, mutta meininki on pysynyt samana!
Spurttailun jälkeen voidaan sitten jäähdytellä vielä hetken evästauon parissa ja katsella, kuinka sumu hiipii pellon pintaa pitkin.
