Karvankasvatusta

Kun pahimmista jumeista ja epämääräisestä lämpöilystä oltiin selvitty, alkoi jokasyksyinen riesamme nimeltä karvanlähtöaika ilmoitella itsestään. Kuvittelin olevani tänä vuonna viisaampi ja aloittaa BE-lisän hyvissä ajoin. Piti oikein kalenterista tarkistaa, milloin Daisy kaljuuntui viimeksi. Lihasten puolesta ratsastusta olisi voinut jatkaakin, mutta hevosen huomio oli taas jossain ihan muualla, ja se oli kärttyinen ja kutiseva. Kun satulavyö sitten teki toiseen kainaloon karvattoman läiskän, totesin että pidetään suosiolla muutama viikko karvanvaihtolomaa.

Jonkun aikaa siis tein lähinnä talutuslenkkejä ja maastakäsinhommia ja koitin taas aivopestä hevosta uskomaan, että traileri on maailman paras paikka. Taluttelut menevät hyvin, mutta traileria kamalampaa paikkaa ei maa vieläkään päällään kanna. Huoh. Olen itse vähän ristiriitaisissa tunnelmissa tuon trailerikoulutuksen kanssa: laittaako hevonen sinne jämäkästi (niin jämäkästi kuin tuon kanssa pystyy, eli siltikin aika pienellä paineella) siitä huolimatta, että se jännittää, vai koittaako houkutella sitä haluamaan sinne itse. Jälkimmäinen aiheuttaa paljon vähemmän stressiä, mutta ei tunnu etenevän ja takapakkia tulee helposti. Ensimmäinen aiheuttaa reippaasti stressiä hevoselle ja lastaajalle, mutta sen kanssa voi olla joitain toiveita päästäkin taas tallinpihasta jonnekin. Pitäisi osata valita yksi taktiikka ja pitää siitä mustavalkoisesti kiinni. Minä en osaa, ja siitä johtunee se, että pysymme edelleen vain talutus/ratsastusmatkan päässä omasta tallista.

Syksyn piristykseksi tallilla järjestettiin omat leikkimieliset näyttelyt, joissa kerrankin sai koristella hevosen ihan niin paljon kuin halusi! Daisy näytti nätiltä, mutta käytöksessä olisi ollut kyllä parantaimsen varaa - liika energia purkautuu kiukutteluna, mukanäykkimisenä ja pään viskomisena, kun pitäisi ravata nätisti eikä loikkia pukkilaukkaa. Julma on maailma, kun pitäisi jonkinlaiset käytöstavatkin muka muistaa...

Jos ei päästy Forssaan, niin kotinäyttelyyn ainakin.

Välillä unohtui hapannaamailukin, kun piti tuijotella yleisöä!

Ratsastusta olen testaillut aina silloin tällöin. Loimivyöllä ja pinteli rintaremminä-virityksen kanssa kiinni pysyvällä selänlämmittimellä pystyi ratsastamaan hyvin, mutta ryntäisiin tuli heti karvaton läiskä. Selässä tuntuu olevan vähän paremmin pysyvää karvaa, joten olen nyt ratsastanut paljon ilman mitään suojaa ja harjaillut sitten karvatuppoja pois ratsastushousujen paikoista. On muuten tosi kiva tunne kun hevosen karvat tulee puoliksi housuista läpi, vähän niin kuin kävelisi siili housuissa... Pelkkä käveleminen kuitenkin kävi selvästi tylsäksi Daisylle, joka olisi tarvinnut lisää liikuntaa tarhailun päälle. Se kävi kärttyisäksi, joten minä koitin tsempata ja koittaa ratsastaa ihan kunnolla ilman satulaa. Ravissa pysyn ihan hyvin mukana, kun vahdin, ettei hevonen lähde kaatumaan etupainoisena hurjaan kipitykseen. Laukka on kuitenkin vielä sen verran tasapainotonta (tai vaatii ratsastamaan takaset huolella mukaan), että siinä ei ratsastaja pysy mukana kovin pitkiä pätkiä. Tuleepahan kunnon istuntatreeni itsellekin tässä samalla!

Olen kuitenkin varsin tyytyväinen itseeni: siitä huolimatta, että Daisy tiputtaa karvaa (ja kasvattaa sitä huonosti tilalle) samaan tapaan kuin viime vuonna ja sitä edellisenä, se ei kuitenkaan ole vieläkään aivan koinsyömän tilkkutäkin näköinen. Kauempaa katsoen heikkoa karvapeitettä ei huomaakaan. Läheltä toki erottaa, että alusvilla puuttuu useasta paikasta, mutta kokonaisilme on paljon parempi kuin aiemmin. Onneksi on ollut lämmin ja kuiva syksy *kop, kop* joten heikommasta karvasta huolimatta ei vielä ole tarvinnut loimittaa. Elättelen toiveita siitä, että siihen mennessä kun ilmat huononevat, Daisylla olisi jo normaali talvikarva.