Uusi vuosi, uudet tavoitteet

Välillä täytyy muistaa ottaa rennostikin!

Uuden vuoden kynnyksellä on hyvä koota vähän ajatuksia siitä, mitä ollaan saavutettu ja minne tähdätään seuraavaksi. Ainakin kalenteria katsoen tänä vuonna Daisy on joutunut jo ihan aikuisten hevosten töihin, ratsastuskertoja on lähemmäs viisi viikossa! Olkoonkin, että lähemmäs puolet niistä on käyntimaastoja.

Viime vuonna keskityin Daisyn kanssa pitkälti perustyöhön. Keväällä aloimme keskittyä enemmän myös laukkaan, kun hallinta käynnissä ja ravissa alkoi olla kunnossa. Aluksi laukka oli melko epätasapainoista ja lipsahti helposti ristilaukalle, josta hermostuneena Daisy heitti kiukkupukit. Hiljalleen se alkoi huomata, että jos jalat menevät sekaisin, maailma ei romahda siihen, vaan voidaan hiljentää ja korjata askeleet taas oikeiksi ja jatkaa. Kas, pukit alkoivat vähentyä. Onneksi Daisy ei missään vaiheessa oivaltanut sarjapukkien ihanuutta, vaan tyytyi yhteen loikkaan kerrallaan. *koputtaa kiivaasti puuta* Maneesilla totuteltiin siihen, että muista hevosista ei tarvitse välittää - vaikka ne menevät lujempaakin, meidän ei tarvitse, eikä kukaan juokse päältä vaikka menisikin ohi läheltä (tai -hui kauhistus- takaa!).

Maastoiluvarmuutta haettiin lisää, jotta lähiteitä voitaisiin koluta myös selästä käsin ilman, että Daisy haluaa kadota paikalta. Koska meillä on suhteellisen harvoin hevosseuraa maastolenkille (ainakaan sille reippaammalle), piti ryhmässä maastoilukin opetella erikseen. Onneksi meillä on tallilla ihan huippuporukka, ja välillä pidetään kunnon sunnuntaimaasto koko joukkueella. Ensimmäisten yhteisravien hyppyloikka-esitysten jälkeen yhdessä ravaaminenkin sujuu jo ihan hyvin ja on hauska huomata, kuinka helposti Daisyn saa nykyään vakuutettua pelkällä istunnalla siitä, että isompaa hätää ei ole. Se on alkanut säikkyäkin aikuismaisemmin! Ennen pienikin jännittävä asia aiheutti kunnon pakoreaktion, nyt hevonen tipahtaa 20cm alemmas tai vain kiertää kytäten epäilyttävän asian ja sen jälkeen voidaan taas jatkaa normaalisti. Luksusta! Jotenkin minusta tuntuu, että normaalit ihmiset eivät ehkä ole tyytyväisiä hevosensa säikkymiseen, mutta kun Daisy hanskaa senkin jo niin hienosti... :D

Keväällä harjoiteltiin (taas) lastausta ja pääsimme ensimmäisiin koulukisoihimmekin (harjoitusluokka), joka ylitti kaikki ennakko-odotukset. Kun valmistuu katastrofiin, voi vain olla oikeassa tai yllättyä positiivisesti... Kesällä luotin liikaa lastausongelmien olevan historiaa, ja seurauksena Daisy vietti kuukauden tehotreenissä. Lastaus minun kanssani ei helpottunut oleellisesti, mutta yleiseen ratsastettavuuteen ja laukan pyörimiseen tuli selkeää kehitystä. Syksyllä käytiin sitten jo naapurissa 1-tason koulukisoissa, mikä oli oikein hyvä kokemus meille molemmille.

Super-Daisy viittoineen. Taustalla olevia
esteitä ei vielä tänä vuonna ylitetty, ja
voipi olla, ettei ylitetä vielä ensi vuonnakaan.
Mutta alimmista puomeista päästään jo
yli ilman suurempaa draamaa!

Vuoden 2017 tavoitteena on esitellä Daisylle esteet. Vaikka itse olenkin koulupainotteinen, niin kyllähän hevosen yleissivistykseen kuuluu osata hypätäkin. Siihen siis hakemaan rutiinia! Jos saataisiin loikattua yli jostain, minkä muutkin ihmiset laskevat esteeksi. Mielellään useammasta peräkkäin. Tällä hetkellä jos puomi on ilmassa, se on este!

Samalla koitetaan parantaa laukan säädeltävyyttä ja saada Daisy kantamaan itseään paremmin kaikissa askellajeissa. Lastaustakin pitäisi harjoitella edelleen, että uskaltaisimme taas pois tallinpihasta. Tallikaveri lupasi jo poniruunansa Daisyn lastausharjoituksiin mallikappaleeksi, joten toivoa on. Nämä kaksi kirmaavat karsinasta karatessaan (siis eihän niin koskaan tapahdu, mutta jos...) heti toistensa luo nuuskimaan, joten toivotaan, että vetovoimasta olisi apua myös trailerissa. Jos ensi kesänä onnistuttaisiin käymään joku ristikkoluokka ja saataisiin hyväksytty tulos heB-luokasta, olisin kovin tyytyväinen. Sitä kohti!

Joulurauhaa

Zen-mielentilasta huolimatta voi aina yrittää tulla syliin
kesken joulukuvausten.

Tämä kuukausi on humpsahtanut ohi hurjaa vauhtia. Tuskin ehtii silmiään räpäyttää, kun taas on viikko mennyt. Onneksi työkiireet jäävät taakse tallille saapuessa. Daisy on ollut nyt pitkän aikaa suorastaan hämmästyttävän rauhallinen. En tiedä, johtuuko se oikeasta ruoka/liikunta-suhteesta, kiimojen talvitauosta, uudesta satulasta vai onko se vihdoin aikuistunut oikeasti, mutta jos se ei edelleen uteliaasti yrittäisi maneesissa tutkia ja maistella kaikkea seinänvieriltä löytyviä asioita ja muutenkin olisi kiinnostunut ympäristöstään, melkein epäilisin sen olevan kipeä.

Näin ollen olen keskittynyt nauttimaan siitä, että voimme käydä illalla kävelemässä pimeällä pellolla tähtien loisteessa ilman satulaa ja pelkällä naruriimulla. Ei olisi vuosi sitten käynyt mielessä edes yrittää. Maneesilla on rentoa riisua ja pukea matkaloimea, kun toinen pysyy paikoillaan juuri siinä, mihin sen pyydän seisomaan (ellei lähellä satu olemaan kottikärryjä tai muuta mielenkiintoista, jolloin Daisy hivuttautuu sen viereen seisomaan ja haistelee/maistelee kaiken ympärillä olevan). Maneesin nosto-ovi ei tänä talvena yhtäkkiä olekaan läheskään niin epäilyttävä. Muut hevoset saavat laukata ja ravata vierestäkin ilman ylimääräisiä loikkia. Toki joinain päivinä voi olla jännempää, mutta pääasiassa näin. Ihan kuin Daisy olisi vihdoin huomannut, että maailma ei kaadu, vaikka jossain rasahtaakin - viisas pääsee vähemmällä. Hämmentävää.

Kävin pitkästä aikaa kunnon koulutunnillakin, ja kun kuski saatiin istumaan suorassa, pyytämään oikeita asioita ja ylipäänsä pysymään poissa haitoilta, Daisy liikkui niin hienosti, että olisin lentänyt selälleni hämmästyksestä, jos en olisi niin kovasti keskittynyt istumaan kunnolla. Se on kumma, miten yksinään ratsastaessa kuvittelee, että "ihan hyvinhän tämä menee", mutta kun sitten joku tulee ja laittaa ratsukon ojennukseen, niin johan tahti rauhoittuu puoleen ja ratsastaja valaistuu jälleen - "ai niin, TÄLTÄHÄN tämän pitikin tuntua"!

Katso (lahja)hevosen(kin) suuhun

Uljas ratsu reima sopivine kuolaimineen.

Kuukausi sitten tallillemme tuli käymään eläinlääkäri Mirjami Miettinen, joka on ollut viime aikoina paljon esillä julkaisemansa lisensiaattityön tiimoilta. Daisy raspattiin viimeksi kesäkuun alussa, mutta päätin kuitenkin hyödyntää tilanteen ja tarkistuttaa hampaat uudestaan etenkin, kun viime aikoina käyttämämme raspaaja on nyt äitiyslomalla. Ja hyvä olikin että katsottiin hampaat nyt, sain paljon mielenkiintoista tietoa. Lisäksi seuraavana päivänä kävin kuuntelemassa Miettisen luentoa, joten taas on paljon lisää tietoa tuskaa tuottamassa!

Daisylla on muutama milli yläpurentaa, joten se tekee helposti piikkejä ylös eteen ja alas taakse. Pienet piikit olivat ehtineet tulla jo tässä viiden kuukauden aikana, joten seuraava raspausaika on varmaan taas puolen vuoden päässä. Edellisellä raspauskerralla Daisyn poskihampaissa näkyi pientä kuolaimen aiheuttamaa kulumaa, mikä sai minut etsimään anatomisesti muotoiltua kuolainta. Kolmipalat ja muut taittuvat kuolaimet olivat kuulemma ehdottomasti pannassa. Ensin käytössä oli Hööksin kolmipalasylinterikuolain, mutta sitten Visionin ohuita sylinterikuolaimia tuli taas myyntiin, joten ostin sellaiset. Ja hyvä niin.

Eläinlääkärin ensimmäinen kommentti suuhun kurkatessa oli "onpas tällä pieni suu"! Hän mittasi pienellä viivottimella alaleuan luiden etäisyyden hammasloman kohdalta, kuolaimen optimipituuden ja hammasloman korkeuden. Lopputulemana Daisyn hammasloma on sen verran matala (2cm), että kun kielellekin pitää jättää vähän tilaa, 10mm on paksuin kuolain, jonka sinne voi laittaa. Uudet kuolaimet olivat siis juuri oikean kokoiset, kun pituuskin osui juuri kohdalleen. Jee! Seuraavan päivän luennolla opin senkin, että liian paksut kuolaimet aiheuttavat helposti kulumajälkeä poskihampaisiin, joten sain vähän rauhoitettua omaatuntoani sen osalta. Turpahihnaahan meillä ei yleensä ole käytössä ollenkaan, joten sekään ei ole painamassa poskia vasten mahdollisia piikkejä.

Leuan oikealle puolelle Daisylle oli puhjennut pienen pieni kulmahammas, mitä ei vielä kesäkuussa näkynyt. Mielenkiintoista nähdä, tuleeko sille pari vasemmalle puolelle. Kulmahampaathan ovat yleensä vain ruunilla ja oreilla, mutta Daisy ilmeisesti kuuluu siihen tammavähemmistöön, joka myös kasvattaa ne. Leuan liike, joka on tähän asti ollut symmetristä, oli nyt muuttunut epäsymmetrisemmäksi. Alaleuka liikkui oikealle puolelle paljon pidemmälle kuin vasemmalle. Siitä sitten vain selvittämään, miksi näin...

Siellä se on, läntti vasemmassa kainalossa.

Kesän jälkeen Daisylle jäi vasemman puolen kainaloon muutama parin millin pahkura, jotka eivät näytä millään lähtevän pois. Minulla meni aika kauan tajuta, että näiden pattien kohdalle (vaikka vyö ei ainakaan sen isomman päälle osukaan) tulee satulavyön jäljiltä aina märkä läntti. Vasta nyt, kun Daisy ei hikoa ratsastuksesta kuten kesällä, se on tullut selvemmin näkyviin. Olen koittanut kaivella patteja näkyville, puristellut, silitellyt ja koittanut etsiä niistä jotain reikää, turhin tuloksin. Märkä tuntuu ja näyttää ihan hieltä, mutta koska pienempää pattia ei tunnu ratsastuksen jälkeen, veikkaan, että siitä se kosteus varmaan kuitenkin on peräisin. Näytin niitä samalla eläinlääkärillekin ja ne olivat todennäköisesti eosinofiilisiä granuloomia. Kuulemma niitä voi koittaa hoitaa kortisonipiikillä, mutta ne tulevat usein takaisin. Hommasin siis ihanan paksun ja pörröisen lampaankarvapehmusteen satulavyöhön, jos se olisi mukavamman tuntuinen Daisylle. Pehmusteella ei näytä olevan vaikutusta hikilänttiin, mutta se on sen verran reilun levyinen, että vyön molempiin yläreunoihin muodostuu kunnon pussi pehmusteesta. Tallilaisten kanssa melkein lähti lapasesta sen visiointi, mitä kaikkia eväitä sinne voisikaan hamstrata ratsastuslenkin viihdykkeeksi ;) Daisyllakin meni ensimmäisen pehmustetun ratsastuskerran jälkikävelyt tuon pehmusteen nuuhkimiseen. 10m kävelyä, pysähdys "hei kato, mulla on tällainen, nuuh", 10m kävelyä, pysähdys "hei kato, se on siellä vieläkin!", 10m kävelyä, pysähdys...

Joko vihdoin löysimme Sen Oikean?

Selkä on suorahko ja takaa nouseva ja säkä pikkuinen.

 Satula-angstilandiasta hyvää iltaa, taas. On se kumma, että yhden satulan löytäminen voi olla näin vaikeaa, vaikka viimeksi käynyt satulansovittajakin sanoi, ettei Daisylla periaatteessa ole edes kovin vaikea selkä. Sen Oikean satulan löytäminen on kuitenkin osoittautunut yllättävän vaikeaksi. Näköjään tämä on nuoren hevosen kanssa puolivuosittaista, Daisylla on ratsastettu nyt kaksi vuotta ja testikäytössä on neljäs satula.

Ihana, pehmoinen Black Countryni tuomittiin toppaajan toimesta liian kapeaksi ja satulansovittajan mukaan liian suoraksi ja edestä liian muhkeaksi. Koska ajattelin kuitenkin pitää pikku hevoseni ainakin seuraavat 20 vuotta, ei kai auta muu kuin kovettaa itsensä ja laittaa tuo myyntiin. Nyyh.

Varasatulaksi ostettu Bascule toimii joten kuten kunnon toppausten kanssa. Vaikka se ei paina hevosta, niin kyllä sekin helposti pyörii ja lisäksi se vetää helposti notkoselkääni vielä enemmän notkolle. Alkusyksystä siis tunnustin faktat ja aloitin satulanetsintärumban.

Ennen karvanlähtöaikaa ehdin testata pari mallia Cliff Barnsbyta, yhden Kent&Mastersin satulan,  yhden Sommerin ja yhden Harry Dabbsin. Sitten Daisy alkoi kutisemaan ja vaihtamaan karvaa, joten laitoin etsinnät jäihin hetkeksi ja humpsuttelin lähinnä ilman satulaa. Nyt talvikarva alkaa olla sen näköistä kuin pitääkin ja pysyä kiinni hevosessa, joten pyysin Satula.com:n edustajan visiitille. Testasimme ehkä kymmentä huolella esivalittua satulaa, joista kaksi päätyi mahdollinen-listalle.

Lapoja riittää, ja onhan tuo vähän pyöreähkörunkoinenkin.

Ensimmäisen talvikauden kaikki lumet ovat sulaneet ja kenttä korvautunut epämääräisellä vellillä viikon vesisateiden jälkeen. Siellä ei voi mennä kuin käyntiä pitkin ohjin sen verran, että kävellään selkäännousujakkaralle ja pois. Onneksi vieressä on sen verran peltoa, että (vaikka senkin pohja on märkä) saimme testattua kuitenkin kaikki askellajit läpi ilman, että täytyi kävellä maneesille asti testiratsastukselle. Ensimmäinen testisatula, Prestigen D1, tuntui ihan hyvältä, eikä Daisykaan protestoinut isommin. Siinä oli erikseen kuopat lapoja varten, joten mikään ei päässyt painamaan niitä. Melkein kaikissa testaamissani satuloissa ruttua on tullut karvoihin juuri lapojen (etenkin vasemman) päälle. Toinen testattu oli Prestigen Roma, mutta se ei mennyt Daisyn kriteereistä läpi. Toki asiaan saattoi hivenen vaikuttaa yltyvä vesisade viereisen ladon peltikattoa vasten ja iltakaurojen jakamisen äänet, mutta pieniä vihreitä miehiä alkoi ilmestyä pitkin peltoja. Käynnissä vielä Daisy toimi ihan hyvin, mutta ravissa joko ei liikuttu eteenpäin ollenkaan tai sitten kaahattiin lapa edellä karkuun minkä jalat kantoivat. Taipumisesta ei päästy edes keskustelemaan, ja jos koitin vaatia, sain vastaukseksi pukkeja. Laukassa kaikki tämä vielä puolet pahempana. Ei tarvinnut siis kovin kauan testata, ennen kuin tämäkin päätyi hylättyjen pinoon. Oikean lavan päältä löytyi kunnon karvapörröt, joten ehkä Daisy huomautteli ihan aiheesta.

Ei enää ihan niin pirtinpöytä kuin keväällä, mutta ei tuo kovin
kapeastakaan selästä käy :)

Mutta se D1 oli ihan mahdollinen, plussana vielä portaaton leveydenmuokkausmahdollisuus. Pieniä toiveita voisi siis olla siitä, että tuo voisi mennä meille useamman vuoden. Ainakin lompakkoni kannattaa ajatusta lämpimästi! Tänään kävin uudella satulalla maneesissa joten pääsimme testaamaan ravin ja laukan vähän pitävämmällä pohjalla. Daisylla oli jo lähtiessä kovin seesteinen päivä, mutta se liikkui maneesilla tosi nätisti. Niska pysyi rentona pitkät pätkät, takajalat nousivat, taivutukset löytyivät ja mikä parasta, satula ei keikannut kertaakaan. Vasemmassa laukassa Daisy vaihtoi muutaman kerran ristilaukalle mitä se ei ole tehnyt pitkään aikaan, mutta varovaisia toiveita tuo kyllä herätti siitä, että tuo saattaisi olla meidän seuraava satulamme. Onneksi sain viikon testausaikaa ja senkin jälkeen on mahdollisuus vuokrata satulaa ennen lopullista ostopäätöstä. Jos tuo on jatkossakin hyvän tuntuinen, voisin hyvin vuokrata sitä vielä kuukauden-pari ja katsoa, alkaako se keikata pidemmän päälle. Leveyttäkin kuulemma sai vuokra-aikana säätää ilman eri veloitusta, joten se mahdollistaisi satulan säätämisen ihan täydelliseksi. Ja jos pahin käy, satulansovittajalla oli vielä yksi malli mielessään, mitä voisi testata. Pidetään siis peukut pystyssä!

Miten selvitä talvesta?

Illat pimenevät aivan hurjaa vauhtia ja alkaa olla se aika, että vaikka kuinka kiirehtisi töistä tallille, ei päivännäöllä pääse ratsastamaan kuin viikonloppuisin. Lumentulokin on vielä niin satunnaista, että sen valotehoon ei oikein voi luottaa, eikä sekään oikeastaan auta kuin omassa näkemisessä, ei näkymisessä.

Maneesiin en uskaltaudu ennen kuin ollaan löydetty taas hyvä satula, joten ulkoilu tapahtuu pääosin lähiteillä tai kentällä. Pienistä teistä huolimatta autoja liikkuu tuolla aika paljon, joten oma ja hevosen näkyvyys on pakko varmistaa. Silläkin uhalla, että näytämme joulukuuselta, virittelen heijastimia joka paikkaan. Sitäpaitsi minulla on teoria siitä, että mitä omituisemmalta valomöykyltä näytämme, sen varmemmin autoilijat hidastavat tarpeeksi (tuijottamaan, että mitä tuossa kulkee, mutta väliäkös motiivilla, kunhan hidastavat...)!

Minä

Huomioliivi on ihan ehdoton, se näkyy jo kaukaa. Eron "pimeisiin" ja liivillisiin kulkijoihin huomaa selvästi itsekin, kun ajaa noita katuvalottomia pätkiä. Taikaviitta on pop, totesi eräskin vastaantulija, joka pysähtyi erikseen kehumaan karavaaniamme (neljä ratsukkoa) näkyvyydestä!

Alkusyksyn neuloosissani tein itselleni heijastavasta langasta uuden tallipipon. En tiedä kuinka se oikeasti toimii, mutta jospa sekin heijastaisi edes vähän. Ainakin se voi näyttää vinkeältä vastaantulijoista, kun ajan tallille ja kotiin se päässäni ;)

Otsalamppu on katuvalottomien teiden pelastus. USB:n kautta ladattava (mahtava keksintö, ei enää jatkuvaa patterinvaihtoa!) LedLenser valaisee täältä Timbuktuun. Vastaantulijoiden lähestyessä täytyy muistaa katsella penkereitä tai säätää valotehoa pienemmälle. Ehdoton talvivaruste!

Viime vuonna lankesin huomiovärisiin talvihanskoihin. En tiedä, näkyvätkö ne minnekään oikeasti, mutta ovat mukavan lämpimät joka tapauksessa.

Daisy

Daisylla on joka jalassa heijastimet, mutta pimeässä pelkästään niiden kanssa se näyttää helposti kahdelta peräkkäin kävelevältä lenkkeilijältä. Se taas ei saa kaasujalkaa kevenemään riittävästi kapeahkoilla teillä, joten lisävalaisua tarvitaan.

Heijastinratsastusloimi on oivallinen apu silloin, kun matkataan maneesille ja takaisin tai ratsastan muuten vain - eli satula on selässä. Mikä on viime aikoina aika harvoin. En ole saanut investoitua sellaiseen edestä kiinni menevään heijastinloimeen, joten jaksan harvoin viritellä sitä Daisylle silloin, kun sillä ei ole satulaa.

Häntäheijastin merkkaa, mihin hevonen loppuu. Lisäksi se aiheuttaa hilpeyttä ohikulkijoisssa (eräänkin piti erikseen pysähtyä kysymään, että "onko noi ihan oikeasti sydämiä"?)

Naruriimuun punoin heijastinlankaa turpahihnaan ja kun sitä riitti, punoin sitä vielä vähän muuallekin. Toimii talutuslenkeillä ja sen voi laittaa suitsienkin päälle. Kestävyydestä en tiedä, mutta jospa heijastinlangat tämän talven kestäisivät paikoillaan, eipä tuo iso työ ollut tehdä. Ensi talveksi sitten uusiksi.

Happy halloween!

Temppurekvisiittaa enemmän Daisya
huoletti se, että kavereita piti odotella!

Kellojenkäännön pimentäessä illat entisestään piristimme sunnuntaita oman tallin naamiaisratsastuksella. Koko porukka naamioitui erilaisiksi hirviöiksi, koristeli hevosetkin asiaankuuluvasti ja lähti pimenevään iltaan suorittamaan temppurataa.

Daisylla oli ollut pohjille kaksi vapaapäivää, joten minulla oli epäilykseni siitä, miten ilta tulee sujumaan. Vaan pikku hevonen pääsi taas yllättämään positiivisesti, se ei ollut moksiskaan koristevaloilla valaistusta pöydästä, tötsistä, viirein koristelluista estetolpista ja muista koristeista. Ainoastaan viuhkana olevat käyntipuomit aiheuttivat vähän raviaskelia ja hermostumista, kun askelmerkit eivät aina osuneet kohdilleen. Niidenkin aiheuttama harmistus haihtui heti, kun mokomat puomit jäivät taakse. Vedellä täytetyn kolapullonkin vieminen kentän laidalta toiselle ja asettaminen pöydän päälle onnistui helposti. Pienestä hevosesta on etua tällaisissa!

Tuollainen käynnissä tehtävien juttujen tekeminen on hauskaa, olisi joskus ihan jännä treenata Daisyn kanssa western-puolen trail-ratoja molempien mielenvirkistykseksi! Veikkaan, että se suoriutuisi pienellä harjoituksella hyvin useimmista tehtävistä kotikentällä, kun kaikki on tuttua.

Kaikkien suoriuduttua radasta kävimme vielä ratsastamassa naapuruston läpi. Yleisöä tosin oli vähänlaisesti, leikkimässä olevat lapsetkin taisivat pelottaa enemmän hevosia kuin me heitä :)

Radanpätkä odottamassa ratsastajia.

Kurpitsamaskiajatus kaatui värien sekoittumattomuuteen, mutta ehkä
tuo pellelook (onneksi kukaan ei soittanut 112) oli ainakin tarpeeksi omituinen.
Daisyn mielestä emännässä tai hämähäkkikypärässä ei ollut mitään omituista.

Karvankasvatusta

Kun pahimmista jumeista ja epämääräisestä lämpöilystä oltiin selvitty, alkoi jokasyksyinen riesamme nimeltä karvanlähtöaika ilmoitella itsestään. Kuvittelin olevani tänä vuonna viisaampi ja aloittaa BE-lisän hyvissä ajoin. Piti oikein kalenterista tarkistaa, milloin Daisy kaljuuntui viimeksi. Lihasten puolesta ratsastusta olisi voinut jatkaakin, mutta hevosen huomio oli taas jossain ihan muualla, ja se oli kärttyinen ja kutiseva. Kun satulavyö sitten teki toiseen kainaloon karvattoman läiskän, totesin että pidetään suosiolla muutama viikko karvanvaihtolomaa.

Jonkun aikaa siis tein lähinnä talutuslenkkejä ja maastakäsinhommia ja koitin taas aivopestä hevosta uskomaan, että traileri on maailman paras paikka. Taluttelut menevät hyvin, mutta traileria kamalampaa paikkaa ei maa vieläkään päällään kanna. Huoh. Olen itse vähän ristiriitaisissa tunnelmissa tuon trailerikoulutuksen kanssa: laittaako hevonen sinne jämäkästi (niin jämäkästi kuin tuon kanssa pystyy, eli siltikin aika pienellä paineella) siitä huolimatta, että se jännittää, vai koittaako houkutella sitä haluamaan sinne itse. Jälkimmäinen aiheuttaa paljon vähemmän stressiä, mutta ei tunnu etenevän ja takapakkia tulee helposti. Ensimmäinen aiheuttaa reippaasti stressiä hevoselle ja lastaajalle, mutta sen kanssa voi olla joitain toiveita päästäkin taas tallinpihasta jonnekin. Pitäisi osata valita yksi taktiikka ja pitää siitä mustavalkoisesti kiinni. Minä en osaa, ja siitä johtunee se, että pysymme edelleen vain talutus/ratsastusmatkan päässä omasta tallista.

Syksyn piristykseksi tallilla järjestettiin omat leikkimieliset näyttelyt, joissa kerrankin sai koristella hevosen ihan niin paljon kuin halusi! Daisy näytti nätiltä, mutta käytöksessä olisi ollut kyllä parantaimsen varaa - liika energia purkautuu kiukutteluna, mukanäykkimisenä ja pään viskomisena, kun pitäisi ravata nätisti eikä loikkia pukkilaukkaa. Julma on maailma, kun pitäisi jonkinlaiset käytöstavatkin muka muistaa...

Jos ei päästy Forssaan, niin kotinäyttelyyn ainakin.

Välillä unohtui hapannaamailukin, kun piti tuijotella yleisöä!

Ratsastusta olen testaillut aina silloin tällöin. Loimivyöllä ja pinteli rintaremminä-virityksen kanssa kiinni pysyvällä selänlämmittimellä pystyi ratsastamaan hyvin, mutta ryntäisiin tuli heti karvaton läiskä. Selässä tuntuu olevan vähän paremmin pysyvää karvaa, joten olen nyt ratsastanut paljon ilman mitään suojaa ja harjaillut sitten karvatuppoja pois ratsastushousujen paikoista. On muuten tosi kiva tunne kun hevosen karvat tulee puoliksi housuista läpi, vähän niin kuin kävelisi siili housuissa... Pelkkä käveleminen kuitenkin kävi selvästi tylsäksi Daisylle, joka olisi tarvinnut lisää liikuntaa tarhailun päälle. Se kävi kärttyisäksi, joten minä koitin tsempata ja koittaa ratsastaa ihan kunnolla ilman satulaa. Ravissa pysyn ihan hyvin mukana, kun vahdin, ettei hevonen lähde kaatumaan etupainoisena hurjaan kipitykseen. Laukka on kuitenkin vielä sen verran tasapainotonta (tai vaatii ratsastamaan takaset huolella mukaan), että siinä ei ratsastaja pysy mukana kovin pitkiä pätkiä. Tuleepahan kunnon istuntatreeni itsellekin tässä samalla!

Olen kuitenkin varsin tyytyväinen itseeni: siitä huolimatta, että Daisy tiputtaa karvaa (ja kasvattaa sitä huonosti tilalle) samaan tapaan kuin viime vuonna ja sitä edellisenä, se ei kuitenkaan ole vieläkään aivan koinsyömän tilkkutäkin näköinen. Kauempaa katsoen heikkoa karvapeitettä ei huomaakaan. Läheltä toki erottaa, että alusvilla puuttuu useasta paikasta, mutta kokonaisilme on paljon parempi kuin aiemmin. Onneksi on ollut lämmin ja kuiva syksy *kop, kop* joten heikommasta karvasta huolimatta ei vielä ole tarvinnut loimittaa. Elättelen toiveita siitä, että siihen mennessä kun ilmat huononevat, Daisylla olisi jo normaali talvikarva.

Paluu normaaliin

Kisahulinoiden jälkeen Daisy sai pari ansaittua vapaapäivää. Sen jälkeen jatkoin ratsastusta, mutta hevonen tuntui tosi huonolta: vähän jäykkä, vähän käsijarru päällä koko ajan. Ensin syytin testissä olevia satuloita, mutta sitten päädyin siihen lopputulemaan, että ihan kaikki ei voi olla kiinni satulasta. Yhtenä päivänä lämmöt olivat jokusen kymmennyksen koholla ja muutamana päivänä jalat olivat aamulla vähän turvonneet. Liikutuksessa turvotus laski kyllä ja hevonen vaikutti ihan pirteältä ja söi hyvin. Jatkoin silti kevyempiä päiviä ja siinä sivussa satulatestausta. Ei ihan heti uskoisi, kuinka vaikeaa onkaan löytää sopiva satula! Neljän uuden ehdokkaan jälkeen tuo vähän-liian-leveä Bascule on edelleen paras, vaikka senkin kanssa saa etenkin laukan ratsastaa tosi huolellisesti - muuten on kyljellä sekä satula että ratsastaja. Parhaimmatkin ehdokkaat saavat vasemman lavan kohdalla karvat ryttyyn, eli selvää vinoutta on havaittavissa.

Kutittaa, kutittaa...

Yhdellä satulansovitussessiolla (jolloin oli vain tarkoitus juoksuttaa hevosta satula selässä ja katsoa, miten se käyttäytyy) päädyin lopulta kuitenkin testaamaan muutaman satulan selästä. Ilman satulassa kiinni olevia jalustimia, hevosella pelkkä naruriimu ja siinä kiinni oleva köysi. Kentällä, jossa ei ole aitoja ympärillä. Daisy toimi niin hienosti, että minun ei tarvinnut yhtään kyseenalaistaa, kuinka siinä käy. Ravattiinkin molempiin suuntiin molemmilla testisatuloilla ja hyvin meni. Täytyy vain ihailla, kuinka paljon tuo pikku hevonen onkaan aikuistunut ja järkevöitynyt viimeisen vuoden aikana!

Tällä viikolla olen jatkanut satunnaista "oikeaa" ratsastusta ja höystänyt ohjelmaa runsailla kävelypäivillä satulalla ja ilman. Daisy taitaa tehdä taas syyskaljua, ainakin se tuntuu taas kutiavan siihen malliin. Ratsastus kentällä on välillä varsinaista vääntämistä, että toisen saa keskittymään ratsastajaan ja kun satulavyö hankasi toiseen kainaloon karvattoman läntin, päätin aloittaa parin viikon karvanvaihtoloman. Mitä sitä turhaa kiusaamaan toista (ja itseä), kun homma varmasti helpottaa sen jälkeen, kun kutina lakkaa ja ylimääräiset karvat on tiputettu. Täytyy vain toivoa, että Daisy tällä kertaa kasvattaisi ajoissa vähän uutta karvaa tilallekin, eikä viettäisi taas viikkoa paljaat nahkaläiskät loistaen.

Syksy etenee ja sen myötä upeita päivän viime auringonsäteet-hetkiä. Sen kerran, kun otin taas kameran mukaan, olikin  pilvistä, mutta ihan kivoja syksykuvia tuli silti. Aluksi näytti, ettei tuo aikuistunut poni enää jaksa spurttailla yksinäänkään, mutta kyllä se rallivaihde sieltä sitten löytyi kuin löytyikin. Täyttä neliä ympäri laidunta monta kierrosta! Kuvalaatu meni vähän rakeiseksi, mutta maisemat on kohdallaan!

Vapaapäivää voi viettää vapaana juostenkin.

Sporttiheppa spurttaa!

Kyllä näiden kuvien takia kannatti vähän myöhästyä pilatestunnilta..

Askel venyy ja venyy!

Vertailukuva viiden vuoden takaa. Jouhet ovat kasvaneet,
mutta meininki on pysynyt samana!

 

Spurttailun jälkeen voidaan sitten jäähdytellä vielä hetken evästauon parissa
ja katsella, kuinka sumu hiipii pellon pintaa pitkin.

Kisapäivä

Kultainen hevonen auringonsäteessä

Kevään hyvin menneen kisadebytin jälkeen päätin, että syksyllä kun naapuritalli järjestää kisat, sinne mennään. Matkaan meinasi tulla pari muuttujaa, mutta lopulta sitten kuitenkin edettiin alkuperäisen suunnitelman mukaan. Yksi muuttuja johti siihen, että sain vihdoin ajettua sen vuosia haikailemani pikku-een, joten nyt minulla on taas kulkukelpoinen yhdistelmä (uusi auto oli maagiset 95kg liian painava...), enää puuttuu vain lastautuva hevonen. Traileriharjoittelu ei taida loppua koskaan. Täytynee kai vain asennoitua sen mukaan, että jokainen kuljetusmatka vaatii vastapainoksi viisi harjoittelukertaa, että homma pysyy rentona ja sitä kautta mahdollisena. Kyllä Daisyn nytkin saa autoon ainakin kotona, mutta jos hepo kymmenessä minuutissa tekee kahdet jännäkakat sillalle ja on lopulta kyydissä nurkkaan ajetun jäniksen ilme silmissään, näen ylimääräiset reissut lähinnä hevosen kiusaamisena. Koitamme siis rakentaa traileriluottamusta edelleen paremmaksi ajan kanssa.

Hevosten siirryttyä öiksi talliin Daisyssa näkyi selvä virtapiikki. Yhtäkkiä kaikki oli taas tuijottelemisen arvoista, matkalla tallista kentälle se saattoi tehdä kolme tasajalkapomppua jne. Kaura- ja liikuntamäärää säätämällä kuitenkin alkoi taas järkevähkö hevonenkin löytyä. Silti aloin vakavasti harkita, kannattaisiko kisahaaveet kuitenkin unohtaa vielä toistaiseksi. Mutta harjoittelu, harjoittelu ja harjoittelu tuotti tulosta ja Daisy alkoi kulkea taas ihan mallikelpoisesti. Mintiltä saa aina hyviä vinkkejä ja tuntumaa siihen, miltä homman pitäisi tuntua, kun heppa kulkee suorana ja malttaa mielensä ja itsekin istuu vähän järkevämmässä asennossa. Mainiota, että joku ravistelee meidät välillä pois mukavuusalueelta ja vähän parempiin suorituksiin. Kumma, miten helppoa asiat on, kun ne osaa!

Kaikki valmentajat antavat noottia irti kyljistä lepattavista
jaloista. Miksiköhän?

Lauantain koittaessa olin siis melko luottavaisella mielellä. Tallikaverikin tuli samaan luokkaan, joten saatoimme mennä kisapaikalle yhdessä. Vähän Daisy katseli, kun tutut paikat olivat nyt täynnä trailereita, ihmisiä ja muita hevosia. Kiltisti se kuitenkin käveli minne pyysin, vaikka olin selässä enkä turvana maassa. Mitä lähemmäs päästiin, sitä enemmän Daisy epäröi, mutta pienellä rohkaisulla meni kuitenkin minne pyysin. Maneesin toisessa päässä oleva muurieste oli kuitenkin se kuuluisa viimeinen pisara, joka katkaisi pienen hevosen (jo sangen ohuen langan varassa roikkuvan) mielenrauhan. Sittenpä ei enää löytynyt käyntiä, ja hyvin pian liikevaihtoehdot olivat joko pystyynhyppääminen tai pukittelu. Siinä vaiheessa harkitsin jo vakavasti sitä, että peruuttaisin starttimme, mutta joka leikkiin lähtee, se leikin kestäkööt...

Ne jalat, ne jalat...

Onneksi meillä oli hyvin aikaa h-hetkeen, joten seuraavat kymmenen minuuttia vain seisoimme keskellä maneesia katselemassa meininkiä. Hassua sinänsä, että normaalisti se pelottavampi pääty oli se, jossa uskalsimme olla. Kauhistuttava nosto-ovi oli nyt ylhäällä, joten kai se iso pakotie toi mielenrauhaa! Aikamme seisottuamme alkoi Daisynkin pulssi tasaantua ja pääsimme jo kävelemään pitkin ohjin ympyrää nyt turvallisemmaksi katsottuun päätyyn. Kun sekin sujui, uskalsin vähän koota ohjia ja kysyä uudelleen, josko nyt sopisi jo kuunnella ratsastajaakin. Se sopi, ja lopulta pystyimme kuitenkin verryttelemään kaikki askellajit läpi, kunhan pysyimme turvallisella maneesinpuolikkaalla. Eläköön viime viikkojen harjoittelu ja valmennukset, pahimmasta jännityksestä yli päästyään Daisy tarjosi melko pienillä huomautuksilla enemmän hyvää ravia ja vähemmän etupainoista kipitystä. Kovin kummoisia en siltä pyytänyt, katsoin vain että asetukset menevät läpi molempiin suuntiin, pohkeesta mennään vähän sivullekin ja laukannostot onnistuivat kannuksista huolimatta. Ilmeisesti kannuksen kanssa pohje tuntuu vähän erilaiselta, joskus niiden kanssa laukannoston sijaan tulee paikoilleenjämähdys.

Ulos kouluradan viereen pääsi kahta ratsukkoa ennen, ja tämä tutustumisaika tuli tarpeeseen. Vaikka ihan samanlaista showta ei onneksi tullut kuin maneesissa, niin uutta katseltavaa riitti silti. Annoin toisen katsella rauhassa, ja vähän ennen omaa vuoroa koitin vain saada Daisyn muilutettua lähelle epäilyttäviä aitoja. Ennen lähtömerkkiä ehdittiin onneksi katsella tuomarin autoakin parin ympyrän verran, joten lähtömerkin tullessa Daisy oli ehtinyt todeta ympäristön riittävän vaarattomaksi. Itse rata menikin sitten ihan huippuhyvin, Daisy oli melko tasainen, teki siirtymät siinä missä ratsastaja pyysi (ratsastajan virheillehän ei hepparaukkakaan mitään voi) eikä saanut ylimääräisiä pömeleitä mistään. Askeleenpidennystä en uskaltanut pyytää kovin reippaasti laukkarikon pelossa ja käynnistä tuli noottia, että se on lyhyt ja kiireinen. Jännitys näkyy siinä aina selvimmin. Takaosa liirasi ulos ympyröillä vasemmassa kierroksessa sekä ravisssa että laukassa. Siinä on varmaan seuraava kohta, mihin täytyy alkaa kiinnittää huomiota oman istunnan lisäksi (jos seisoo jalustimilla sen sijaan, että istuisi rennosti, on elämä kummasti vaikeampaa...). Mutta kokonaisuutena olen aivan supertyytyväinen Daisyyn, se teki juuri niin hyvän radan kuin olin uskaltanut toivoa jos-kaikki-menee-nappiin -skenaariossani. Tuomarin lapussa luki "kauniisti ja kevyesti liikkuva hevonen"!

Note to self: jos nutturan tekisi vielä alemmas niskaan, ei tarvitsisi
ratsastaa kypärä silmillä.

Askeleen pidennystä. Kuva: Ella Karjalainen

Tässä vaiheessa uskaltaa taas hengittää! Kuva: Ella Karjalainen

Kirsikkana kakussa Daisy toi meille ruusukkeenkin! Kahden muun kanssa jaettu seitsemäs sija 26 lähtijän joukosta, ei mielestäni yhtään hassumpi tulos ensimmäisestä heC-radasta! Daisy hanskasi palkintojenjaonkin oikein siivosti. Seisoi paikoillaan, antoi kiinnittää ruusukkeen, eikä vetänyt pömeleitä siitä, että laukkasimme jonossa kahdeksan muun hevosen kanssa ympäri kenttää (vrt. alkukesän koikkaloikkashow, kun koitimme ravata yhtä aikaa kahden tallikaverin kanssa...)! Pari pukkia saattoi tulla, mutta kunniakierrosta ei onneksi enää arvostella :)

Huh, hengissä selvittiin!

Ei me sentään koko kunniakierrosta pukiteltu.

Kaiken kaikkiaan olen tosi ylpeä tuosta pikku tulisielusta, joka on aikuistunut ihan silmissä viimeisen vuoden aikana. Jännittävästä alusta huolimatta se ei jäänyt leijumaan kauhulandiaan loppupäiväksi, vaan laskeutui maan pinnalle ja keskittyi radalla Daisyksi suorastaan esimerkillisesti! Jee! Jee! Jee! :D

Oikeaoppinen kouluratsu-poseeraus!

Ostaisinko varsan? Osa 2

Hups! Ostit siis varsan ja löysit sille tallipaikankin. Onhan se niin söpö, että päivät kuluvat lähinnä sitä katsellessa. Mutta jossain vaiheessa on pakko tehdä jotain muutakin kuin roikkua aidan vieressä ihailemassa. Mitä sitten?

Koulutus

Varsan kanssa puuhaamisen yksi hauskimmista (ja hankalimmista) puolista on se, että ensimmäisen vuoden-parin aikana joka toinen asia on sellainen, jota tehdään hevosen elämässä ensimmäistä kertaa. Tämä kannattaa tiedostaa ja esitellä asiat asiaankuuluvasti. Vaikka legendat kertovatkin kaksivuotiaista, jotka on satuloitu ensimmäistä kertaa ihan vahingossa kun ratsastuskoululainen otti tarhasta väärän hevosen, ei silti kannata testata, onko juuri sinun hevosesi se yksilö, joka vain seisoo hämmentyneenä ja kiltisti paikoillaan. Itse otin ensikosketusta varsan käsittelyyn, kun harjasin Daisya kasvattajan luona ensimmäistä kertaa. Ajattelematta sen enempää harjasin vasemmalla puolella ollessani samalla myös oikean puolen takajalkaa sisäpuolelta. Varsa pomppasi yllätyksestä puoli metriä ilmaan. Sen jälkeen sekin onnistui, mutta muistinpahan sen, että mitään ei voi ottaa itsestäänselvyytenä ja varsalle on hyvä kommunikoida aina jotenkin etukäteen, mitä aiot seuraavaksi tehdä. Turhaa hyssyttelyä kuitenkin kannattaa välttää.

Vaikka ratsastukselliset haaveesi ja tavoitteesi saatkin todennäköisesti haudata muutamaksi vuodeksi, opettaa varsan kanssa puuhaaminen sinua varmasti vähintään yhtä paljon kuin mitä itse opetat varsalle. Ensimmäisen vuoden aikana opetettavien asioiden lista on pitkä: joka paikkaan koskeminen, kavioiden nostelu, puhdistus ja vuolu, riimun hyväksyminen, sidottuna seisominen, talutettuna kulkeminen, paikallaan seisominen harjauksen ajan, kuolaimet, pesun sietäminen... lista on pitkä.

Itse kävin (ja käyn edelleen) Daisyn kanssa paljon talutuslenkeillä lähiympäristössä. Siinä sivussa totuteltiin autoihin, pyöräilijöihin, lastenrattaisiin, kolmipyöräisiin, halontekijöihin, ruohonleikkureihin, koiriin... mitä nyt asuinalueella tuleekaan vastaan. Se on myös totutettu traileriin (ja ensimmäisen kaksi vuotta se lastautuikin tosi nätisti, kunnes päätti testata, onko ihan pakko...) ja käyty kahdessa näyttelyssä 1-vuotiaana. Olen ohjasajanut Daisya jonkin verran. Neljästi sillä oli kärrytkin perässä, mutta autottoman ympäristön (ja omien ajotaitojen) puutteessa hautasin kuitenkin sen idean. Koulutusta olisi ehkä edesauttanut se, jos olisin saanut ajoinspiraation joskus muulloin kuin pääkallokeli-talvena kengättömän varsan kanssa. Oli aika jännää taluttajillakin.

Juoksutuksen alkeet opiskeltiin myös, ja myöhemmin satulaan, kuljetussuojiin ja muihin varusteisiinkin totuteltiin. Seisoin aika monta tuntia tarhassa tai sen laidalla vain katselemassa, mitä hevonen puuhasi. Kameran kanssa ja ilman.

Siinä sivussa opeteltiin normaalien käyttäytymissääntöjen (ihmistä väistetään pyynnöstä jne) lisäksi pari muuten vain -temppua, kuten hanskan nostamista, kauhan koskettamista ja jalkapallon pelaamista. Vaikka niistä ei ehkä suoranaista hyötyä ole, niin niiden opettelu tarjosi minulle tilaisuuden hioa koulutustaitojani asiassa, jonka pieleen menemisellä ei ole kovin katastrofaalisia seurauksia. Koitin valita temput myös tällä kriteerillä. Fanaattisesti jalkapalloa jahtaava (tai pahimmassa tapauksessa sitä arasteleva) hevonen tuskin muodostuu niin suureksi ongelmaksi kuin esim. pystyyn hyppäävä tai etujalkojaan heittelevä hevonen voisi muodostua. Lisäksi se selvästi oli hauskaa Daisynkin mielestä ja nosti omia osakkeitani ("Jee! Mun namiautomaatti tulee taas! Mitä kivaa tänään tehdään?") sen silmissä. Esim. hanskan nostamisesta on ollut oikeastikin hyötyä, sillä on saanut hevosen mielenkiinnon pidettyä tempuissa hermoilun sijaan tilanteissa, jossa on ollut pakko odotella pitkään tai jossa se muuten jännittyisi tai alkaisi häsläämään (kaveri lähtee tarhasta tai Daisy jää talliin ilman hevosseuraa jne).

Loistava puoli siinä, että varsan ostaa jo ihan pienenä, on siinä, että kun tulee vihdoin aika laittaa ratsastaja selkään, on suhteenne jo aivan toisella tolalla kuin jos olisit ostanut hevosesi kolmivuotiaana tai juuri sisäänratsastettuna. Olet voinut valmistella hevosen rauhassa, se luottaa sinuun ja sinä tiedät, missä tilanteessa se toimii ja missä tilanteessa voi olla odotettavissa pukkihyppykoikkaloikkareaktiota. Se voi olla myös haitta,  mutta pääasiassa siitä on vain hyötyä. Itse ratsastin aluksi ehkä vähän liiankin turvallisuushakuisesti osaksi isomman ilmalentoni vuoksi, mutta osaksi myös siksi, että olin nähnyt miten Daisy käyttäytyy silloin, kun herne todella menee syvälle sieraimeen (ja kuinka nopeasti ja pienestä se voi tapahtua). Luottamus kasvaa kuitenkin ajan kuluessa puolin ja toisin.

Haasteet

Eli vaikeudet. Ilman niitä et pärjää. Niistä kuitenkin useimmiten selvitään.

Turhaan ei sanota, että huoleton on hevoseton. Daisy ei ehtinyt olla minulla täyttä kuukauttakaan, kun se kehitti itselleen kaviopaiseen, jota hoidettiin kauan ja sittenkin vielä vähän. Paise tuli lopulta ulos ruununrajasta, ja sen kavioon aiheuttaman reiän uloskasvaminen kesti KAUAN. Veikkaan, että jälki on edelleen tunnistettavissa sen kaviosta, jos katsoo oikeasta kohtaa. Toki sama voi käydä aikuisenkin kanssa, mutta varsan sairastaessa silmissä vilisee koko ajan uhkakuvat siitä, pilaako juuri TÄMÄ kolhu hevosen koko tulevan käyttöuran? Ja vaikka sen kuinka käärisi pumpuliin (ja etenkin silloin), saattaa jotain sattua silti.

Varsasta voi myös tulla vähän eriluonteinen, -kokoinen, -värinen tai muuten vain erilainen kuin mitä kuvittelit ostaneesi. Toki valmiin varsan ostaminen on riskittömämpää kuin varsan ostaminen mahaan, mutta aikuisen hevosen ostaminen on varmempaa, jos tiedät tarkkaan mitä haluat. Pieni epävarmuustekijä on kuitenkin osa viehätystä.

Se, että jokainen asia, jonka teet varsan kanssa, tehdään ensimmäistä kertaa sen elämässä, asettaa käsittelijälle aikamoiset paineet. Joka kerran kaikki ei suju kuten Stromsössä, mutta maalaisjärjellä, pienellä etukäteissuunnittelulla ja rennolla asenteella pääsee pitkälle. Daisyn kasvattaja lohdutti, että ei se mitään, jos joskus mokaat. Hevoset ovat anteeksiantavaista sakkia ja asiat voi aina kouluttaa uudestaan.

Itse koulutetun kanssa on se hyvä puoli, että ainakaan ei tarvitse jurnuttaa kuulijoille siitä, kuinka "entisessä elämässä" hevoselle on tehty sitä, tätä ja tuota vääryyttä. Peili löytyy läheltä. Tiedät aika lailla joka tilanteen, mistä mikäkin käyttäytymismalli juontaa juurensa. Ja jälkiviisaushan on sitä parasta viisautta! Sananlaskukin sanoo, että ensin pitää pilata pari varsaa, ennen kuin osaa kouluttaa sen yhden hyvän. Onneksi asiantuntijoita on aina saatavilla avuksi silloin, kun asiat uhkaavat mennä päin seiniä. Älä ole liian ylpeä, pyydä apua ajoissa. Se kannattaa.

Mitä tekisin toisin nyt/mitä tuli tehtyä oikein?

Daisy oli ensimmäinen hevoseni, joten se on saanut toimia koekaniinina yhdessä jos toisessakin jutussa, jonka olen lukenut kirjoista ja sitten innosta hehkuen mennyt testaamaan käytännössä. Näin jälkikäteen ajateltuna olisin voinut olla mustavalkoisempi, valita yhden koulutustavan ja pysytellä siinä. Varsat tarvitsevat loppujen lopuksi aika selkeät säännöt, ja erilaiset, erityyppiset, harjoitteet sekottavat helposti pienet aivot. Aikuisten hevosten kanssa peruskäyttäytymismallit on jo selvillä, niiden kanssa voi harjoitella helpommin esim. erilaisia vapaanaohjaamistekniikoita ilman, että se vaikuttaa peruskäsittelyyn hämmentävästi.

Vaikka kuinka olenkin melko pitkäpinnainen, silti joskus on tullut hermostuttua liikaa. Herkän hevosen kanssa pitäisi olla aina rauhallinen ja jämäkkä, vaikka toinen kuinka loikkisi. Liika suuttuminen ei ole kenellekään hyväksi, ja jos toisen menee säikäyttämään (vaikka vahingossa), ei se hyväksi ole. Onneksi vahingot eivät ole peruuttamattomia, ja yhtä isompaa ärjähdystä seuraavien varovaisempien päivien jälkeen suhde on aina palannut taas normaaliksi.

Lastausongelmat. Ensimmäisen vuoden Daisy matkusti täysin ongelmitta ja kiipesi kiltisti kyytiin koppiin, täysin kyselemättä ja kyseenalaistamatta. Ensimmäisen kerran se alkoi epäröidä koppiin menoa, kun paljas kavio lipsahti vähän lastaussillan rikkinäisellä matolla. Tämän jälkeen se huomasi, että ei ole pakko, jos ei tahdo. Voi olla, että se olisi huomannut sen jossain vaiheeessa joka tapauksessa. Pakkolastaukset klinikan pihassa olisi voinut jättää tekemättä. Tämä oli tietysti jossain määrin mahdotonta välttää (joskus vain on tilanne, jolloin poni on saatava kyytiin keinolla millä hyvänsä ja oman trailerin puutteessa harjoittelukaan ei ollut aina ihan helppoa), mutta epäilen vähän, että sen aristelu ylhäällä/takana liikkuvia asioita kohtaan juontaa juurensa näihin tilanteisiin. Lastausta muutenkin ollaan sittemmin saatu harjoitella ihan riittämiin eikä se välttämättä siltikään riitä. Siinä sivussa se on päässyt oppimaan tuhat ja yksi tapaa vältellä koppiin menoa.

Se, että kuitenkin vein Daisyn ammattilaiselle sisäänratsastettavaksi oli ihan oikea ratkaisu. Suunnittelin sitä toki alusta asti, mutta ilman omaa onnettomuuttani olisin todennäköisesti testannut ratsastusta kuitenkin ensin itse (ja todennäköisimmin yksin), jolloin kaikki olisi mennyt hyvin tai sitten ei. Nyt sain kuitenkin olla se ensimmäinen, joka selässä on istunut, mutta silti Daisy sai huolellisen ja loogisen peruskoulutuksen, jonka jälkeen sillä oli kuitenkin ratsuna toimimisen perusteet selvänä ja se oli hyvin totutettu kaikkeen satulaan nousuun ja siellä olemiseen liittyviin asioihin. Sillä oli menty kaikki askellajit ja kaasu ja ratti toimivat. Siitä oli sitten hyvä jatkaa, kun perusta oli kunnossa.

Maastakäsintyöskentely on ollut selvästi meidän suhdetta parantava juttu. Siinä sivussa Daisy on tullut totutettua mitä erilaisempiin asioihin, ja se toimii aika pitkälti äänikomennoillakin, mistä on hyötyä aina välillä. Tietysti olisi hyvä olla perillä siitä, mitä äänikomentoja sille on tullutkaan opetettua (yhdessä vaiheessa tietyllä äänenpainolla selästäkin sanottu "hieno tyttö" sai sen välittömästi pysähtymään ja odottamaan namia ja paijausta)...

Lopuksi

Varsan omistaminen ja sen kasvun seuraaminen on hauskaa! Ensimmäisen vuoden aikana muutos hontelojalkaisesta pikkukirpusta jo suhteellisen hevoselta näyttävään otukseen on todella iso. Sen jälkeen tulee satunnaista teiniangstailua, mutta yksi päivä heräät huomaamaan että kehveli, missä välissä se pääsi aikuistumaan? Äkkiä hevosesi käyttäytyy järkevästi, kypsästi ja pääset tekemään sen kanssa samoja asioita kuin muidenkin hevosten kanssa. Oho, siitä tuli sittenkin järkevä aikuinen! (kunnes seuraavassa tilanteessa totuus valkenee taas)

Varsan kanssa tarvitset pitkää pinnaa (mitä eläväisempi varsa, sen pidempää pinnaa tarvitaan), järkähtämätöntä johdonmukaisuutta (tämä on ikuinen akilleen kantapääni), huumorintajua (ei noita hörhelöitä muuten jaksaisi :D), hyvän vararahaston (täydellinen satula, yllättävä koulutusjakso, mysteerihaava-aalto tai ähky iskee aina silloin, kun pankkitilisi sitä vähiten odottaa) ja avoimen mielen. Kyllä siitä hyvä tulee!

Hitsi. Tuli varsakuume.

Ostaisinko varsan? Osa 1

Kuka voi vastustaa tällaista naamaa?

Ratsastustuttu kyseli, kannattaako varsan ostaminen. Hyvin suppean ja subjektiivisen näkemykseni mukaan vastaukseni oli ehdoton tottakai kannattaa! Juttua aiheesta olisi tullut vaikka kuinka paljon, joten tässä omien kokemusteni siivittämä pieni varsanhankintaopas teillekin:

Hankinta ja paperityöt

Varsat ovat suloisia. Sellaisen nähtyään haluaa välittömästi salakuljettaa sen kassissaan (tai ainakin auton takapenkillä) kotiin. Kyllä olohuoneen nurkkaan aina yksi pikku hevonen menee! Kannattaa siis tehdä pohjatyöt huolella, ennen kuin menee paikan päälle katsomaan. Sen jälkeen on jo liian myöhäistä, rakastut kuitenkin.

Itselläni prosessi alkoi jo melkein vuotta aiemmin kuin edes varsinaista periaatepäätöstä hevosen ostamisesta oli tehty. Punaviinilasillisen jälkeen Hästnet-sivusto avautui aivan itsestään. Jonkun aikaa välttelin punaviiniä. Hästnet vei kuitenkin voiton. Koska rotu ja sukupuolivaatimus olivat ehdottomia ja Suomen arabihevoskasvatus sangen pienimuotoista, Ruotsin puolelta oli helpompi etsiä vaihtoehtoja. Haaveilin puolalaisia tai venäläisiä verilinjoja olevasta tammasta, joka olisi tyypikäs, mutta kuitenkin ratsurakenteinen ja mitä isompi, sen parempi. Plussaa jostain muusta kuin kimosta väristä. Varsoista ei kuitenkaan voi ihmeitä päätellä, ja siksi minullakin on "tästä tulee iso!" -mainoslauseesta huolimatta nipinnapin hevosmittainen tamma. No, kaikkea ei voi saada. Onneksi sentään Daisy pysyi ruunikkona siitä huolimatta, että se on sekä ruotsissa että suomessa tunnistettu kimoksi. Jos olisin älynnyt pitää suuni kiinni sen vanhempien väristä, se saattaisi olla suomessa rautias sekakarvoilla. Ei ihan nappiin sekään, mutta edes lähemmäs totuutta. Kuten sanottua, varsojen kanssa tulee aina yllätyksiä ja ne kuuluvat asiaan. Ja ovat osa sitä viehätystä :)

Kun sopiva yksilö on löytynyt ja hinnasta päästy sopuun, on aika tuoda varsa uuteen kotitalliinsa. Vastuut kannattaa selvittää etukäteen, jos hevosta joutuu kuljettamaan: tehdäänkö kaupat ennen vai jälkeen kuljetuksen, kumman vakuutuksen piirissä hevonen on siihen asti, että se astuu uuden kotitallinsa pihalle? Hevosvakuutuksetkin kannattaa kilpailuttaa, vakuutusyhtiöt huonontavat ehtojaan jatkuvasti. Kannattaakin arvioida, tarvitaanko vakuutusta ollenkaan, vai otatko riskin itsellesi.

Daisy tuli Ruotsista, joten sen kanssa paperitöitä oli vielä vähän enemmän. Ensin piti järjestää kuljetus, joka ei sitten loppumatkan suhteen mennytkään ihan siten kuin olin kuvitellut. Siitäkin onneksi selvittiin. Ruotsin puolelta piti saada tuontia varten eläinlääkäritodistus, joka sai olla enintään 48 tuntia vanha. Ruotsin arabihevosyhdistykseltä piti pyytää vientisertifikaatti, joka lähetettiin suoraan Suomen arabihevosyhdistykselle. Näin sain Daisyn rotunsa rekisteriin myös Suomessa. Kun hevonen oli kotona, tarvittiin vielä Hippoksen tunnistaja paikalle, jotta se saatiin myös Suomen rekisteriin. Passia saatiin odotella hetki, ja lopulta siitä puuttui FAR-numero, eli Suomen arabihevosyhdistyksen rekisterinumero. Kannattaa siis olla tarkkana.

Suomesta ostaessa pääsee tietysti pienemmällä byrokratialla, voi olettaa että varsa on jo valmiiksi tunnistettu, sirutettu ja rekisteröity. Silloin selviät omistajanvaihdosilmoituksella (ja mahdollisella vakuutuksella).

Asuinpaikka 

Koska varsan kanssa ei kuitenkaan ihmeitä tehdä ensimmäiseen pariin vuoteen, kannattaa panostaa paikkaan, jossa sillä on paljon ulkoilumahdollisuuksia, isot tarhat ja mahdollisimman ikäistään seuraa. Pihatto on kiva, mutta etenkin ensimmäisenä talvena täytyy sitten huolehtia, että varsa saa tarpeeksi valkuaista ja muita ravintoaineita (pelkkä heinä ei riitä kasvavalle), ja että sitä kuitenkin käsitellään säännöllisesti. Jos varsa rahdataan yöksi sisään, sitä tulee automaattisesti käsiteltyä enemmän. Lisäksi rehu menee myös kasvamiseen eikä lämpimänä pysymiseen pyöröpaalin vieressä värjötellessä. Ehdotonta plussaa tallipaikka saa kivasta ilmapiiristä (suurin osa ajastasi kuluu kuitenkin varsaa ihaillen ja tallikavereiden kanssa juoruillen) ja osaavasta tallinpitäjästä, jolta uusi varsanomistaja saa kullanarvoisia vinkkejä.

Minä kävin katsomassa useampaa paikkaa, mutta itselle lähimmillä muuten ihan kivoilla kaupunkitalleilla tarhat olivat niin säälittävän pieniä varsan tarpeisiin, että päätin tuoda Daisyn sinne vasta sitten ratsastusikäisenä. Yksi mahdollinen tosikiva oli, jossa olisi ollut samanikäinen tammavarsa seurana. Lähemmäs 50km suuntaansa oli kuitenkin kipurajan yläpuolella. Sitten kohtuullisen matkan päästä löytyi tämä nykyinen, jossa oli ihana maalaispihapiiri, iso tarha, vuoden vanhempi kaveri ja täyshoito. Maneesikin kävelymatkan päässä. Jäin niin koukkuun, että täällä ollaan vieläkin, vaikka lähempänäkin olisi talleja. Tännekin pääsee autolla alle vartissa, tarvittaessa vaikka kolmesti päivässä antibiootteja antamaan... (tuona ajanjaksona onnittelin itseäni moneen kertaan, että tallimatkaa oli vain se 9km 50km sijaan!)

Pienikin haava voi vaatia ison siteen.

Terveydenhoito

Hevosten kanssa sattuu ja tapahtuu, ja varsat tuntuvat olevan erityisen tapaturma-alttiita. Tietysti tässäkin on varmaan yksilöeroja, mutta joskus on kyllä tehnyt kovasti mieli kääriä koko varsa kuplamuoviin ja ripustaa valvontakamera häntään. Elossa ollan silti vielä, molemmat. Ehkä pieni koko tuo kuitenkin myös tiettyä joustavuutta, Daisy on minun nähtenikin heittänyt niin monta kuperkeikkaa tarhassa ilman sen kummempia seurauksia, että jyhky aikuinen hevonen olisi jo varmasti raajarikko. Sen siitä saa, kun vauhtia on enemmän kuin älyä. Kyllä ne vanhemmiten tasoittuvat. Lähimmän klinikan, eläinlääkäripäivystyksen ja jokaisen tapaamasi eläinlääkärin puhelinnumerot kannattaa siis olla helposti löydettävissä. Myös kengittäjä (vuolija) ja varakengittäjä kannattaa olla tiedossa hyvissä ajoin, varsankin kaviot täytyy huoltaa säännöllisesti!

Eläinlääkärin puhelinnumeron lisäksi
myös jesarirulla kannattaa pitää lähellä.

Kannattaa siis henkisesti varautua, että jossain vaiheessa jotain tapahtuu kuitenkin ja varata talliapteekkiin vähintään hyvät haavanhoitovälineet ja kuumemittari. Pienen kavion suojaamiseen käy mainiosti myös esimerkiksi vanha miesten sukka, muovipussi, ja paljon jesaria. Ohuita sideharsoja ja pumpulia ei ole koskaan liikaa. Itsestään kiinnittyvä ihoteippi on mainio keksintö, sillä voi liimata betadinetupon haavan päälle vähän vaikeampaankin paikkaan ja toivoa, että tuppo on suunnilleen paikoillaan myös silloin, kun otat sitä suojaavan sideharson/pintelin päältä pois. Betadinehauteiden kanssa apua voi löytyä myös esim. terveyssiteistä. Pienellä mielikuvituksella pääsee pitkälle! Jo rupeutuneiden haavojen kanssa Cothivet on mainio (älä käytä tuoreeseen haavaan!) liikalihan kasvun ja ylimääräisten itikoiden parveilun ehkäisyssä.

Vaikka isoimmilta havereilta välttyisikin, eläinlääkäristä tulee joka tapauksessa uusi paras ystäväsi. Varsan hampaat pitää raspata paljon tiuhempaan kuin aikuisen, madotus täytyy tehdä säännöllisesti ja rokotusohjelma on hyvä aloittaa jo pienestä pitäen.

Varusteet

Tämäkin loimi jäi pieneksi, ennen kuin ehti
ensimmäistä kertaa päälle.

Varsan kanssa pääsee alkuun aika vähällä. Osta itsellesi hyvät turvakengät (varpaasi kiittävät myöhemmin), hevoselle pikkiriikkinen riimu (ja kuukauden päästä isompi) ja pitkä naru. Normaalimittainen riimunnaru jää helposti lyhyeksi jos ilopukkikohtaus iskee, liina on liian kevyt ja pitkä (sotkeudut niihin ylimääräisiin lenkkeihin kuitenkin itse jossain vaiheessa). Pari harjaa, pesusieni, pieni talliapteekki. Niillä pääsee pitkälle. Tavaraa kertyy kuitenkin huomaamatta niin paljon, että kohta huomaat omistavasi seitsemät erilaiset kuolaimet, joista kahdet on liian pienet, yhdet väärän malliset, kahdet liian paksut, yhdet sellaiset, mitä et sitten koskaan tullut edes testanneeksi ja ne käytössä olevat. Näin niin kuin täysin kuvitteelliseksi (kröhöm) esimerkiksi. Muista, isommista tavaroista puhumattakaan.

Loimet kannattaa ostaa käytettynä, ne eivät kuitenkaan ehdi olla päällä montaa kertaa, ennen kuin ne ovat jo jääneet pieniksi. Voit myös henkisesti valmistautua kursimaan kaula-aukkoja pienemmiksi, ellet satu omistamaan jyhkeää kylmäverivarsaa. Daisylle sopi aika hyvin Horse Comfortin ja Equitairen loimet koossa 115-125cm, mutta 135-kokoisissa kaula-aukko jää näissäkin helposti liian laajaksi.

Jatkuu myöhemmin...

Hellepäivän hyödyntämistä

Daisyn kotiinpaluun jälkeen alkoi minulla kesäloma, joten Daisy sai viettää vähän laidunlomaakin minun viilettäessäni maailmalla. Onneksi lämpimiä päivä on riittänyt vieläkin, sillä painostavassa ukkoshelteessä on hyvä venyttää taas vähän rajoja, kun hevonen ei jaksa pullikoida ylimääräisiä!

Alikulun toiselta puolelta löytyy myös
hyvää mustikkaa. Pitäisi joku vuosi ottaa
poimuri ja satulalaukut mukaan, niin ei tarvitsisi
tyytyä vain syömämarjoihin!

Kävimme siis pitkästä aikaa tutustelemassa alikulun toisella puolella. Keskittymistä haettiin ensin lännenopein kentällä ja kun konsensus oli saavutettu siitä, keskitytäänkö minuun vai puunlatvoihin, suunnattiin kohti tietä. Horsma eväänään (pätkä suuhun vähän ennen kuin alkaa epäilyttää piti sen hyvin keskittyneenä kävelemiseen) Daisy malttoi kävellä nätisti myös alikulusta ylös, vaikka autoja kulkikin takaa. Jee! Seuraavana päivänä lähdettiinkin sitten koittamaan samaa kaverin kanssa. Talutin alikulun ja horsman taika päti edelleenkin. Nyt osui kohdalle rekka ja isoääninen moottoripyöräkin, mutta maltettiin silti kävellä nätisti. Jännitys näkyi lähinnä siinä, että suuta ei malttanut tyhjentää, ennen kuin Daisy pyysi lisää. Alikulusta selvittyämme sen suu olikin niin täynnä ruohoa, horsmaa ja muuta evästä, ettei se kuolainten kanssa pystynyt mitenkään mupeltamaan niitä. Julmasti riivin suupielestä ylimäääräiset eväät pois ja sitten jatkettiin matkaa.

Aurinko paistoi, hyttysiä ja muita inisijöitä oli hyvin maltillisesti ja hevoset olivat rauhallisia. Sadelammikoistakin päästiin joko kiertämällä tai jos kiertoreittiä ei ollut, lomposteltiin kaverin perässä lammikon läpi jo rehellisessä käynnissä. Vuosi sitten samat lammet mentiin kenttälaukkaloikilla, joten jotain edistystä on selvästi tapahtunut! Kaverin jäätyä harkitsemaan ylämäkeen Daisy käveli edelle ja lopulta mentiin ensimmäinen pätkä johtohevosena. Epäilyistäni huolimatta takana olevat kärryt eivät aiheuttaneet mitään reaktiota. Jee!

Ravipätkää ennen vaihdettiin kuitenkin järjestystä niin, että Daisy sai pitää perää (ja kärryt toimia norsujarruna, jos tarvetta ilmenee). Ja hienosti meni! Kaveri ravasi edellä ja Daisy tuli perässä, ensin ravia ja kun askel ei venynyt tarpeeksi, sitten rauhallista laukkaa. Olipa mukavaa antaa sen laukata puolilöysin ohjin ja venyttää rauhassa päätä ja askelta. Samalla tuntui siltä, että se on koko ajan hallinnassa eikä suunnitellut katoavansa paikalta ensimmäisen tilaisuuden tullen. Samaa kaavaa sitten jatkettiin koko lenkki. Välillä palauteltiin käynnissä, sitten ravattiin (laukattiin) taas. Voisi sitä viimeistä lomaviikonloppua viettää huonomminkin kuin auringonpaisteisessa metsässä oman hevosen selässä laukaten! Kotiinpäin käännyttyämme kaverisuokin askel venyi puolitoistakertaiseksi ja Daisy sai pistellä ihan hyvää laukkaa pysyäkseen perässä. Silti se ei pukittanut kertaakaan, ja vaikka nyt ohjastuntuma oli vähän vahvempi, se ei hermostunut pidätteistä vaan kuunteli ihan nätisti. Vähän eri meininkiä siis kuin pari kuukautta sitten, jolloin kavereiden kanssa yhtä aikaa ravaaminen sai herneen astetta syvemmälle sieraimeen!

Alikulku meni paluumatkallakin nätissä käynnissä, tosin en vieläkään uskaltanut olla selässä. Mutta ehkä vielä joku päivä :) Hauska seurata, kuinka tuo hevonen aikuistuu ihan silmissä, vaikka kaipa me aika hitaasti edetään edelleen. Kukin kykyjensä mukaan, ja aikaahan meillä on. Tämä oli meidän ensimmäinen oikea vauhtimaasto kaverin kanssa ja näin hienosti meni! Aina jotenkin yllättää, kun Daisyn kanssa voi jo tehdä ihan "oikeita" asioita samalla lailla kuin aikuisten hevosten kanssa, sitä on niin tottunut tekemään kaiken vähän helpotettuna ja varman päälle-versiona kun "se on vielä niin nuori".

Hyvin menneen lenkin jälkeisessä euforiassa olen sitten innostunut venyttämään taas omiakin rajojani. Estetreeni siirrettiin myöhemmäksi sateiden vuoksi, mutta uskalsin kuitenkin laukata kentällä kierroksen molempiin suuntiin ilman satulaa. Daisy oli ystävällinen ja laukkasi rauhallista laukkaa ilman ylimääräisiä loikkia. Se hiljensi raviin puoliksi oma-aloitteisesti kun totesi, että nyt tuo emäntä heiluu selässä vähän liikaa. Kyllä siitä vielä tulee hyvä tuvaistuin, joka kokemattoman (tai muuten vain tasapainottomamman) ratsastajan mieliksi laukkaa etujaloilla, hytkyttelee vartaloaan laukan tahtiin ja kävelee takajaloilla pitääkseen kyytiläisen mukana  (tämäkin on joskus nähty) :)

Takaisin kotiin

Kuukausi hevosetonta eloa humpsahti ohi yllättävän nopeasti. Itse asiassa oli vähän aikaa ihan mukavaa vain löhötä sohvalla työpäivän jälkeen, etekin sillä viikolla, jolloin satoi kaatamalla joka ilta. Ja onneksi tallikaverit tarjosivat välillä helpotusta hevos(ettomuus)tuskaan. Loppujen lopuksi menoa oli sen verran, että kävin katsomassa Daisya vain kerran koko aikana. Onneksi viestit kulkevat, ja pysyin hyvin kärryillä siitä, mitä sen kanssa on tehty ja mitä sille kuuluu.

Sunnuntaina oli vihdoin aika ajella kysymään, kelpaisiko kyyti kotiin tällä kertaa. Mervi näytti ensin ratsain, mitä sen kanssa on tehty, ja sen jälkeen kävin itsekin kokeilemassa. Laukkaan oli tullut reippaasti lisää rentoutta ja ratsastettavuutta ja koko hevonen viritetty taas kevyemmäksi edestä (vaikkei se koskaan raskas ole ollutkaan, mutta ny se on taas ihan sormenpäillä ratsastettavissa...) ja kuunteli enemmän ratsastajaa ja vähemmän ympäristöä. Superia!

Kun auto oli pakattu, haettiin hevonen tallista. Se käveli suoraan ja kyselemättä koppiin. Vähän katseli, kun takapuomi ja silta laitettiin paikoilleen, mutta palkkakaurat maittoivat hyvin. Itse asiassa toivoin, että se olisi edes vähän pullikoinut vastaan, niin Mervi olisi päässyt näyttää käytännössä, millaisella paineella hän sai Daisyn mielen muuttumaan. Sen kanssa kun on kovin helppo pistää liikaa painetta, ja se taas saa aika kovan vastareaktion aikaan. Mutta hyvä näin. Kopissa olemiseen oli selvästi tullut lisää rentoutta, kun heti liikkeelle lähdön jälkeen Daisy hoksasi edessään olevan heinäverkon ja söi onnellisena miltei koko matkan. Viimeksi se kuunteli ympäristöä ensimmäisen tunnin, ennen kuin rentoutui syömään.

Kotona odotti auringonpaiste, laidun ja tutut kaverit. Minulla alkoi kesäloma ja kuitenkin tavallaan paluu arkeen. Mutta ihanaa on taas saada mennä tallille joka päivä, nähdä tuttuja ihmisiä ja päästä nauttimaan auringonpaisteesta hevosen selässä! Sitä on muuten niin kovin saamaton saamaan itseään liikkeelle.

Tänään naapuritallilla järjestettiin koulurataharjoitukset. Minä hyödynsin tilaisuuden ja ilmoitin Daisynkin sinne. Ohjelmana meillä oli Helppo C tutustumisluokan kouluohjelma 2003. Daisy suoriutuisi jo heB tehtävistäkin, mutta ratana aloitetaan mieluummin kokemuksen kerääminen helpommasta päästä. Ensin ratsastettiin vuorotellen ohjelman eri osat pätkä kerrallaan, saatiin kommentteja ja ohjeita ja sitten testatiin uudestaan. Lopuksi ratsastettiin koko rata ja saatiin kommentit siitäkin. Daisy sai kehuja siitä, että laukka on parantunut huimasti talveen verrattuna. Tästä on taas hyvä jatkaa! Alun liehuvien pyöröpaalikääreiden ja koivujen ja minkälie tuijottamisen jälkeen se keskittyi varsin hyvin tehtäviinsä ja oli muutenkin varsin rento. Laidun ja lämmin auringonpaiste varmaan osaksi auttoi tässä, että tyhjää ei jaksanut pomppia. Itsellä tuli vähän kiire radan ratsastuksessa, enkä ehtinyt aina valmistella joka kohtaa niin hyvin kuin olisin halunnut. Ravissa Daisy lähti kokoamaan itseään ihan nippuun (tai siltä se ainakin tuntui) ja sen ihmettely vei kovasti huomiota. Ensimmäisen laukan nostossa se tuijotteli jotain ja nosti väärän laukan, ja minä (hyi minua) en ollut ihan varma kumpaa laukkaa se meni, joten jäi korjaamatta. Ihan hyvä tasapaino sillä on, mentiin sitten ympyrä vastalaukassa. Köh. Tiedämpähän taas, mitä korjata seuraavaa kertaa varten! Alla kuitenkin videolla päivän rata:

Satularintamallakin näkyy aurinkoa pilvien lomasta. Koulusatula täytyy vaihtaa tai toppauttaa uusiksi, se kuulemma veti Mervinkin istunnan jotenkin vinoon. Toisaalta helpottavaa kuulla, omatkin istuntaongelmat voivat siis mystisesti korjaantua satulan vaihdolla... Löysin sovitteille joustorunkoisen Basculen yleis/estesatulan, mitä olen nyt alkuviikon testaillut eri kombinaatioilla. Daisy pääsi kuukauden aikana vähän laihtumaan vapaasta heinästä huolimatta (en ikinä uskonut, että tuo hevonen osaa nirsota, mutta näemmä sekin on mahdollista), joten tuo Bascule oli liian leveä. Uskon kuitenkin, että vähän ajan päästä Daisy on taas oma pyöreä itsensä, eikä tuo satula leveydestään huolimatta uhkaa lähellekään painaa Daisyn olematonta säkää. Lisäksi se on juuri sopivan lyhyt, että satulointi ei ole ihan millipeliä, mutta istuin on kuitenkin sen verran iso, että minä mahdun siihen jopa paremmin kuin kuppimaiseen koulupenkkiini. Testasin satulaa ilman fyllinkejä, pienellä lisätoppauspalalla eteen ja paksummalla toppauspalalla eteen. Daisylle näyttää sopivan mikä kombo vain, itse istun parhaiten paksummalla etutoppauksella. Sen verran tasaisesti satula kuitenkin tuntui asettuvan Daisyn selkään, että tein kaupat. Katsotaan, miten selkä lähtee kehittymään ja mitä hieroja sanoo ensi kerralla.

Symmetriset hikijäljet eikä kurttuisia karvoja. Voisiko tämä viimein olla Se Oikea?