Kisapäivä

Kultainen hevonen auringonsäteessä

Kevään hyvin menneen kisadebytin jälkeen päätin, että syksyllä kun naapuritalli järjestää kisat, sinne mennään. Matkaan meinasi tulla pari muuttujaa, mutta lopulta sitten kuitenkin edettiin alkuperäisen suunnitelman mukaan. Yksi muuttuja johti siihen, että sain vihdoin ajettua sen vuosia haikailemani pikku-een, joten nyt minulla on taas kulkukelpoinen yhdistelmä (uusi auto oli maagiset 95kg liian painava...), enää puuttuu vain lastautuva hevonen. Traileriharjoittelu ei taida loppua koskaan. Täytynee kai vain asennoitua sen mukaan, että jokainen kuljetusmatka vaatii vastapainoksi viisi harjoittelukertaa, että homma pysyy rentona ja sitä kautta mahdollisena. Kyllä Daisyn nytkin saa autoon ainakin kotona, mutta jos hepo kymmenessä minuutissa tekee kahdet jännäkakat sillalle ja on lopulta kyydissä nurkkaan ajetun jäniksen ilme silmissään, näen ylimääräiset reissut lähinnä hevosen kiusaamisena. Koitamme siis rakentaa traileriluottamusta edelleen paremmaksi ajan kanssa.

Hevosten siirryttyä öiksi talliin Daisyssa näkyi selvä virtapiikki. Yhtäkkiä kaikki oli taas tuijottelemisen arvoista, matkalla tallista kentälle se saattoi tehdä kolme tasajalkapomppua jne. Kaura- ja liikuntamäärää säätämällä kuitenkin alkoi taas järkevähkö hevonenkin löytyä. Silti aloin vakavasti harkita, kannattaisiko kisahaaveet kuitenkin unohtaa vielä toistaiseksi. Mutta harjoittelu, harjoittelu ja harjoittelu tuotti tulosta ja Daisy alkoi kulkea taas ihan mallikelpoisesti. Mintiltä saa aina hyviä vinkkejä ja tuntumaa siihen, miltä homman pitäisi tuntua, kun heppa kulkee suorana ja malttaa mielensä ja itsekin istuu vähän järkevämmässä asennossa. Mainiota, että joku ravistelee meidät välillä pois mukavuusalueelta ja vähän parempiin suorituksiin. Kumma, miten helppoa asiat on, kun ne osaa!

Kaikki valmentajat antavat noottia irti kyljistä lepattavista
jaloista. Miksiköhän?

Lauantain koittaessa olin siis melko luottavaisella mielellä. Tallikaverikin tuli samaan luokkaan, joten saatoimme mennä kisapaikalle yhdessä. Vähän Daisy katseli, kun tutut paikat olivat nyt täynnä trailereita, ihmisiä ja muita hevosia. Kiltisti se kuitenkin käveli minne pyysin, vaikka olin selässä enkä turvana maassa. Mitä lähemmäs päästiin, sitä enemmän Daisy epäröi, mutta pienellä rohkaisulla meni kuitenkin minne pyysin. Maneesin toisessa päässä oleva muurieste oli kuitenkin se kuuluisa viimeinen pisara, joka katkaisi pienen hevosen (jo sangen ohuen langan varassa roikkuvan) mielenrauhan. Sittenpä ei enää löytynyt käyntiä, ja hyvin pian liikevaihtoehdot olivat joko pystyynhyppääminen tai pukittelu. Siinä vaiheessa harkitsin jo vakavasti sitä, että peruuttaisin starttimme, mutta joka leikkiin lähtee, se leikin kestäkööt...

Ne jalat, ne jalat...

Onneksi meillä oli hyvin aikaa h-hetkeen, joten seuraavat kymmenen minuuttia vain seisoimme keskellä maneesia katselemassa meininkiä. Hassua sinänsä, että normaalisti se pelottavampi pääty oli se, jossa uskalsimme olla. Kauhistuttava nosto-ovi oli nyt ylhäällä, joten kai se iso pakotie toi mielenrauhaa! Aikamme seisottuamme alkoi Daisynkin pulssi tasaantua ja pääsimme jo kävelemään pitkin ohjin ympyrää nyt turvallisemmaksi katsottuun päätyyn. Kun sekin sujui, uskalsin vähän koota ohjia ja kysyä uudelleen, josko nyt sopisi jo kuunnella ratsastajaakin. Se sopi, ja lopulta pystyimme kuitenkin verryttelemään kaikki askellajit läpi, kunhan pysyimme turvallisella maneesinpuolikkaalla. Eläköön viime viikkojen harjoittelu ja valmennukset, pahimmasta jännityksestä yli päästyään Daisy tarjosi melko pienillä huomautuksilla enemmän hyvää ravia ja vähemmän etupainoista kipitystä. Kovin kummoisia en siltä pyytänyt, katsoin vain että asetukset menevät läpi molempiin suuntiin, pohkeesta mennään vähän sivullekin ja laukannostot onnistuivat kannuksista huolimatta. Ilmeisesti kannuksen kanssa pohje tuntuu vähän erilaiselta, joskus niiden kanssa laukannoston sijaan tulee paikoilleenjämähdys.

Ulos kouluradan viereen pääsi kahta ratsukkoa ennen, ja tämä tutustumisaika tuli tarpeeseen. Vaikka ihan samanlaista showta ei onneksi tullut kuin maneesissa, niin uutta katseltavaa riitti silti. Annoin toisen katsella rauhassa, ja vähän ennen omaa vuoroa koitin vain saada Daisyn muilutettua lähelle epäilyttäviä aitoja. Ennen lähtömerkkiä ehdittiin onneksi katsella tuomarin autoakin parin ympyrän verran, joten lähtömerkin tullessa Daisy oli ehtinyt todeta ympäristön riittävän vaarattomaksi. Itse rata menikin sitten ihan huippuhyvin, Daisy oli melko tasainen, teki siirtymät siinä missä ratsastaja pyysi (ratsastajan virheillehän ei hepparaukkakaan mitään voi) eikä saanut ylimääräisiä pömeleitä mistään. Askeleenpidennystä en uskaltanut pyytää kovin reippaasti laukkarikon pelossa ja käynnistä tuli noottia, että se on lyhyt ja kiireinen. Jännitys näkyy siinä aina selvimmin. Takaosa liirasi ulos ympyröillä vasemmassa kierroksessa sekä ravisssa että laukassa. Siinä on varmaan seuraava kohta, mihin täytyy alkaa kiinnittää huomiota oman istunnan lisäksi (jos seisoo jalustimilla sen sijaan, että istuisi rennosti, on elämä kummasti vaikeampaa...). Mutta kokonaisuutena olen aivan supertyytyväinen Daisyyn, se teki juuri niin hyvän radan kuin olin uskaltanut toivoa jos-kaikki-menee-nappiin -skenaariossani. Tuomarin lapussa luki "kauniisti ja kevyesti liikkuva hevonen"!

Note to self: jos nutturan tekisi vielä alemmas niskaan, ei tarvitsisi
ratsastaa kypärä silmillä.

Askeleen pidennystä. Kuva: Ella Karjalainen

Tässä vaiheessa uskaltaa taas hengittää! Kuva: Ella Karjalainen

Kirsikkana kakussa Daisy toi meille ruusukkeenkin! Kahden muun kanssa jaettu seitsemäs sija 26 lähtijän joukosta, ei mielestäni yhtään hassumpi tulos ensimmäisestä heC-radasta! Daisy hanskasi palkintojenjaonkin oikein siivosti. Seisoi paikoillaan, antoi kiinnittää ruusukkeen, eikä vetänyt pömeleitä siitä, että laukkasimme jonossa kahdeksan muun hevosen kanssa ympäri kenttää (vrt. alkukesän koikkaloikkashow, kun koitimme ravata yhtä aikaa kahden tallikaverin kanssa...)! Pari pukkia saattoi tulla, mutta kunniakierrosta ei onneksi enää arvostella :)

Huh, hengissä selvittiin!

Ei me sentään koko kunniakierrosta pukiteltu.

Kaiken kaikkiaan olen tosi ylpeä tuosta pikku tulisielusta, joka on aikuistunut ihan silmissä viimeisen vuoden aikana. Jännittävästä alusta huolimatta se ei jäänyt leijumaan kauhulandiaan loppupäiväksi, vaan laskeutui maan pinnalle ja keskittyi radalla Daisyksi suorastaan esimerkillisesti! Jee! Jee! Jee! :D

Oikeaoppinen kouluratsu-poseeraus!