lauantai 27. elokuuta 2016

Ostaisinko varsan? Osa 2

Hups! Ostit siis varsan ja löysit sille tallipaikankin. Onhan se niin söpö, että päivät kuluvat lähinnä sitä katsellessa. Mutta jossain vaiheessa on pakko tehdä jotain muutakin kuin roikkua aidan vieressä ihailemassa. Mitä sitten?

Koulutus



Varsan kanssa puuhaamisen yksi hauskimmista (ja hankalimmista) puolista on se, että ensimmäisen vuoden-parin aikana joka toinen asia on sellainen, jota tehdään hevosen elämässä ensimmäistä kertaa. Tämä kannattaa tiedostaa ja esitellä asiat asiaankuuluvasti. Vaikka legendat kertovatkin kaksivuotiaista, jotka on satuloitu ensimmäistä kertaa ihan vahingossa kun ratsastuskoululainen otti tarhasta väärän hevosen, ei silti kannata testata, onko juuri sinun hevosesi se yksilö, joka vain seisoo hämmentyneenä ja kiltisti paikoillaan. Itse otin ensikosketusta varsan käsittelyyn, kun harjasin Daisya kasvattajan luona ensimmäistä kertaa. Ajattelematta sen enempää harjasin vasemmalla puolella ollessani samalla myös oikean puolen takajalkaa sisäpuolelta. Varsa pomppasi yllätyksestä puoli metriä ilmaan. Sen jälkeen sekin onnistui, mutta muistinpahan sen, että mitään ei voi ottaa itsestäänselvyytenä ja varsalle on hyvä kommunikoida aina jotenkin etukäteen, mitä aiot seuraavaksi tehdä. Turhaa hyssyttelyä kuitenkin kannattaa välttää.

Vaikka ratsastukselliset haaveesi ja tavoitteesi saatkin todennäköisesti haudata muutamaksi vuodeksi, opettaa varsan kanssa puuhaaminen sinua varmasti vähintään yhtä paljon kuin mitä itse opetat varsalle. Ensimmäisen vuoden aikana opetettavien asioiden lista on pitkä: joka paikkaan koskeminen, kavioiden nostelu, puhdistus ja vuolu, riimun hyväksyminen, sidottuna seisominen, talutettuna kulkeminen, paikallaan seisominen harjauksen ajan, kuolaimet, pesun sietäminen... lista on pitkä.

Itse kävin (ja käyn edelleen) Daisyn kanssa paljon talutuslenkeillä lähiympäristössä. Siinä sivussa totuteltiin autoihin, pyöräilijöihin, lastenrattaisiin, kolmipyöräisiin, halontekijöihin, ruohonleikkureihin, koiriin... mitä nyt asuinalueella tuleekaan vastaan. Se on myös totutettu traileriin (ja ensimmäisen kaksi vuotta se lastautuikin tosi nätisti, kunnes päätti testata, onko ihan pakko...) ja käyty kahdessa näyttelyssä 1-vuotiaana. Olen ohjasajanut Daisya jonkin verran. Neljästi sillä oli kärrytkin perässä, mutta autottoman ympäristön (ja omien ajotaitojen) puutteessa hautasin kuitenkin sen idean. Koulutusta olisi ehkä edesauttanut se, jos olisin saanut ajoinspiraation joskus muulloin kuin pääkallokeli-talvena kengättömän varsan kanssa. Oli aika jännää taluttajillakin.

Juoksutuksen alkeet opiskeltiin myös, ja myöhemmin satulaan, kuljetussuojiin ja muihin varusteisiinkin totuteltiin. Seisoin aika monta tuntia tarhassa tai sen laidalla vain katselemassa, mitä hevonen puuhasi. Kameran kanssa ja ilman.

Siinä sivussa opeteltiin normaalien käyttäytymissääntöjen (ihmistä väistetään pyynnöstä jne) lisäksi pari muuten vain -temppua, kuten hanskan nostamista, kauhan koskettamista ja jalkapallon pelaamista. Vaikka niistä ei ehkä suoranaista hyötyä ole, niin niiden opettelu tarjosi minulle tilaisuuden hioa koulutustaitojani asiassa, jonka pieleen menemisellä ei ole kovin katastrofaalisia seurauksia. Koitin valita temput myös tällä kriteerillä. Fanaattisesti jalkapalloa jahtaava (tai pahimmassa tapauksessa sitä arasteleva) hevonen tuskin muodostuu niin suureksi ongelmaksi kuin esim. pystyyn hyppäävä tai etujalkojaan heittelevä hevonen voisi muodostua. Lisäksi se selvästi oli hauskaa Daisynkin mielestä ja nosti omia osakkeitani ("Jee! Mun namiautomaatti tulee taas! Mitä kivaa tänään tehdään?") sen silmissä. Esim. hanskan nostamisesta on ollut oikeastikin hyötyä, sillä on saanut hevosen mielenkiinnon pidettyä tempuissa hermoilun sijaan tilanteissa, jossa on ollut pakko odotella pitkään tai jossa se muuten jännittyisi tai alkaisi häsläämään (kaveri lähtee tarhasta tai Daisy jää talliin ilman hevosseuraa jne).

Loistava puoli siinä, että varsan ostaa jo ihan pienenä, on siinä, että kun tulee vihdoin aika laittaa ratsastaja selkään, on suhteenne jo aivan toisella tolalla kuin jos olisit ostanut hevosesi kolmivuotiaana tai juuri sisäänratsastettuna. Olet voinut valmistella hevosen rauhassa, se luottaa sinuun ja sinä tiedät, missä tilanteessa se toimii ja missä tilanteessa voi olla odotettavissa pukkihyppykoikkaloikkareaktiota. Se voi olla myös haitta,  mutta pääasiassa siitä on vain hyötyä. Itse ratsastin aluksi ehkä vähän liiankin turvallisuushakuisesti osaksi isomman ilmalentoni vuoksi, mutta osaksi myös siksi, että olin nähnyt miten Daisy käyttäytyy silloin, kun herne todella menee syvälle sieraimeen (ja kuinka nopeasti ja pienestä se voi tapahtua). Luottamus kasvaa kuitenkin ajan kuluessa puolin ja toisin.

Haasteet

Eli vaikeudet. Ilman niitä et pärjää. Niistä kuitenkin useimmiten selvitään.

Turhaan ei sanota, että huoleton on hevoseton. Daisy ei ehtinyt olla minulla täyttä kuukauttakaan, kun se kehitti itselleen kaviopaiseen, jota hoidettiin kauan ja sittenkin vielä vähän. Paise tuli lopulta ulos ruununrajasta, ja sen kavioon aiheuttaman reiän uloskasvaminen kesti KAUAN. Veikkaan, että jälki on edelleen tunnistettavissa sen kaviosta, jos katsoo oikeasta kohtaa. Toki sama voi käydä aikuisenkin kanssa, mutta varsan sairastaessa silmissä vilisee koko ajan uhkakuvat siitä, pilaako juuri TÄMÄ kolhu hevosen koko tulevan käyttöuran? Ja vaikka sen kuinka käärisi pumpuliin (ja etenkin silloin), saattaa jotain sattua silti.

Varsasta voi myös tulla vähän eriluonteinen, -kokoinen, -värinen tai muuten vain erilainen kuin mitä kuvittelit ostaneesi. Toki valmiin varsan ostaminen on riskittömämpää kuin varsan ostaminen mahaan, mutta aikuisen hevosen ostaminen on varmempaa, jos tiedät tarkkaan mitä haluat. Pieni epävarmuustekijä on kuitenkin osa viehätystä.

Se, että jokainen asia, jonka teet varsan kanssa, tehdään ensimmäistä kertaa sen elämässä, asettaa käsittelijälle aikamoiset paineet. Joka kerran kaikki ei suju kuten Stromsössä, mutta maalaisjärjellä, pienellä etukäteissuunnittelulla ja rennolla asenteella pääsee pitkälle. Daisyn kasvattaja lohdutti, että ei se mitään, jos joskus mokaat. Hevoset ovat anteeksiantavaista sakkia ja asiat voi aina kouluttaa uudestaan.

Itse koulutetun kanssa on se hyvä puoli, että ainakaan ei tarvitse jurnuttaa kuulijoille siitä, kuinka "entisessä elämässä" hevoselle on tehty sitä, tätä ja tuota vääryyttä. Peili löytyy läheltä. Tiedät aika lailla joka tilanteen, mistä mikäkin käyttäytymismalli juontaa juurensa. Ja jälkiviisaushan on sitä parasta viisautta! Sananlaskukin sanoo, että ensin pitää pilata pari varsaa, ennen kuin osaa kouluttaa sen yhden hyvän. Onneksi asiantuntijoita on aina saatavilla avuksi silloin, kun asiat uhkaavat mennä päin seiniä. Älä ole liian ylpeä, pyydä apua ajoissa. Se kannattaa.

Mitä tekisin toisin nyt/mitä tuli tehtyä oikein?

Daisy oli ensimmäinen hevoseni, joten se on saanut toimia koekaniinina yhdessä jos toisessakin jutussa, jonka olen lukenut kirjoista ja sitten innosta hehkuen mennyt testaamaan käytännössä. Näin jälkikäteen ajateltuna olisin voinut olla mustavalkoisempi, valita yhden koulutustavan ja pysytellä siinä. Varsat tarvitsevat loppujen lopuksi aika selkeät säännöt, ja erilaiset, erityyppiset, harjoitteet sekottavat helposti pienet aivot. Aikuisten hevosten kanssa peruskäyttäytymismallit on jo selvillä, niiden kanssa voi harjoitella helpommin esim. erilaisia vapaanaohjaamistekniikoita ilman, että se vaikuttaa peruskäsittelyyn hämmentävästi.

Vaikka kuinka olenkin melko pitkäpinnainen, silti joskus on tullut hermostuttua liikaa. Herkän hevosen kanssa pitäisi olla aina rauhallinen ja jämäkkä, vaikka toinen kuinka loikkisi. Liika suuttuminen ei ole kenellekään hyväksi, ja jos toisen menee säikäyttämään (vaikka vahingossa), ei se hyväksi ole. Onneksi vahingot eivät ole peruuttamattomia, ja yhtä isompaa ärjähdystä seuraavien varovaisempien päivien jälkeen suhde on aina palannut taas normaaliksi.

Lastausongelmat. Ensimmäisen vuoden Daisy matkusti täysin ongelmitta ja kiipesi kiltisti kyytiin koppiin, täysin kyselemättä ja kyseenalaistamatta. Ensimmäisen kerran se alkoi epäröidä koppiin menoa, kun paljas kavio lipsahti vähän lastaussillan rikkinäisellä matolla. Tämän jälkeen se huomasi, että ei ole pakko, jos ei tahdo. Voi olla, että se olisi huomannut sen jossain vaiheeessa joka tapauksessa. Pakkolastaukset klinikan pihassa olisi voinut jättää tekemättä. Tämä oli tietysti jossain määrin mahdotonta välttää (joskus vain on tilanne, jolloin poni on saatava kyytiin keinolla millä hyvänsä ja oman trailerin puutteessa harjoittelukaan ei ollut aina ihan helppoa), mutta epäilen vähän, että sen aristelu ylhäällä/takana liikkuvia asioita kohtaan juontaa juurensa näihin tilanteisiin. Lastausta muutenkin ollaan sittemmin saatu harjoitella ihan riittämiin eikä se välttämättä siltikään riitä. Siinä sivussa se on päässyt oppimaan tuhat ja yksi tapaa vältellä koppiin menoa.

Se, että kuitenkin vein Daisyn ammattilaiselle sisäänratsastettavaksi oli ihan oikea ratkaisu. Suunnittelin sitä toki alusta asti, mutta ilman omaa onnettomuuttani olisin todennäköisesti testannut ratsastusta kuitenkin ensin itse (ja todennäköisimmin yksin), jolloin kaikki olisi mennyt hyvin tai sitten ei. Nyt sain kuitenkin olla se ensimmäinen, joka selässä on istunut, mutta silti Daisy sai huolellisen ja loogisen peruskoulutuksen, jonka jälkeen sillä oli kuitenkin ratsuna toimimisen perusteet selvänä ja se oli hyvin totutettu kaikkeen satulaan nousuun ja siellä olemiseen liittyviin asioihin. Sillä oli menty kaikki askellajit ja kaasu ja ratti toimivat. Siitä oli sitten hyvä jatkaa, kun perusta oli kunnossa.

Maastakäsintyöskentely on ollut selvästi meidän suhdetta parantava juttu. Siinä sivussa Daisy on tullut totutettua mitä erilaisempiin asioihin, ja se toimii aika pitkälti äänikomennoillakin, mistä on hyötyä aina välillä. Tietysti olisi hyvä olla perillä siitä, mitä äänikomentoja sille on tullutkaan opetettua (yhdessä vaiheessa tietyllä äänenpainolla selästäkin sanottu "hieno tyttö" sai sen välittömästi pysähtymään ja odottamaan namia ja paijausta)...

Lopuksi

Varsan omistaminen ja sen kasvun seuraaminen on hauskaa! Ensimmäisen vuoden aikana muutos hontelojalkaisesta pikkukirpusta jo suhteellisen hevoselta näyttävään otukseen on todella iso. Sen jälkeen tulee satunnaista teiniangstailua, mutta yksi päivä heräät huomaamaan että kehveli, missä välissä se pääsi aikuistumaan? Äkkiä hevosesi käyttäytyy järkevästi, kypsästi ja pääset tekemään sen kanssa samoja asioita kuin muidenkin hevosten kanssa. Oho, siitä tuli sittenkin järkevä aikuinen! (kunnes seuraavassa tilanteessa totuus valkenee taas)

Varsan kanssa tarvitset pitkää pinnaa (mitä eläväisempi varsa, sen pidempää pinnaa tarvitaan), järkähtämätöntä johdonmukaisuutta (tämä on ikuinen akilleen kantapääni), huumorintajua (ei noita hörhelöitä muuten jaksaisi :D), hyvän vararahaston (täydellinen satula, yllättävä koulutusjakso, mysteerihaava-aalto tai ähky iskee aina silloin, kun pankkitilisi sitä vähiten odottaa) ja avoimen mielen. Kyllä siitä hyvä tulee!

Hitsi. Tuli varsakuume.

2 kommenttia:

  1. Onko tuosta pikkuvarsa-ajasta jo viisi vuotta??? Ja niin paljon olette toisianne opettaneet :)
    Mukavaa tätä on seurata!

    VastaaPoista
  2. Niinpä, aika vain häviää jonnekin :)

    VastaaPoista