Oma ihminen on taas tuijotellut jalkojani pitkin alkuvuotta pieni huoliryppy otsallaan. Jotain vikaa kuulemma on takapäässä, mutta koska en varsinaisesti onnu tai vaikuta kipeältä (vaikka välillä seisonkin vähän hassusti), muut eivät ole yhtyneet mielipiteeseen. Viime viikolla kuitenkin yhtenä iltana Hieroja tuli paikalle ja pääsin käytävälle venytettäväksi ja vanutettavaksi. Etujalkoja annoin venytellä mihin suuntaan vain, ja vaikka lavatkin olivat vähän jumissa, en regoinut niiden käsittelyyn muuten kuin korkeintaan rentoutumalla. Takajaloista sen sijaan löytyi kireitä kalvoja joiden liikuttelusta piti vähän huomauttaa Hierojaa, ja takaosassa muutenkin oli kuulemma kunnon jumit. Oikein tarkkaan jos katsoi, oikean lautasen päällä oli vähemmän lihasta kuin vasemman, joten ei Oma ihminen ihan vainoharhainen ole ollut. Olenko jumissa siksi, että ristiselässä/lonkassa/jossain siellä päin on jotain vikaa joka vetää lihakset jumiin vai onko syyllinen alkutalven jäätikkökelit yhdistettynä kengättömiin kavioihini, ei vielä ole selvinnyt. Joka tapauksessa nyt Oma ihminen on taas muistanut venytellä jalkojani useammin, vaikka takajalkojen venyttelystä meidän pitääkin välillä vähän keskustella.
Hierontaa seuraavana päivänä sitten tuli muutama uusi ihminen tallille, joista toinen kantoi epäilyttävää mustaa laukkua. Hmm... haiskahtaa eläinlääkäriltä! Onneksi kukaan ei tällä kertaa tuikannut minua neulalla. Sen sijaan minua kopeloitiin vähän lisää ja sain kävellä ja ravata Oman ihmisen kanssa edes takaisin tienpätkää tallin edessä. Sitten eläinlääkäri nappasi toisen takaseni kainaloon ja veti sen ihan koukkuun, ja sitten piti juosta taas. Ja sitten sama toiselle takaselle. Hassultahan se tuntui, mutta minähän juoksen. Saatoin vähän innostua laukkaamaankin välillä ja voi olla, että heitin pari pukkiakin mennessäni. Maltoin minä sitten taas ravatakin, kun siitä huomautettiin. Sen toisen uuden ihmisen silmät pyöristyivät ehkä hiukkasen, kun Oma ihminen kertoi, että oikeastaan olin nyt kuitenkin aika rauhallinen, usein kiihdyn juoksemisesta enemmänkin... Lopputulemana eläinlääkäri ilmoitti, että reagoin aavistuksen pidempään kuin normaalisti taivutuksen jälkeen, mutta aika lailla samalla lailla molemmilla takasilla. Eli jotain vikaa takapäässä ylhäällä, mutta ei mitään akuuttia. Oma ihminen lupasi säästää minut vielä toistaiseksi klinikkareissulta ja sen sijaan jatkaa Hierojan käyntejä. Katsotaan, miten se lähtee auttamaan. Toistaiseksi sain myös vapautuksen Oman ihmisen kanniskelusta, vaikka käynnissä kuulemma sitä ihan hyvin voisikin tehdä kun en siinä reagoi ollenkaan. Sen sijaan olemme käyneet kävelyillä, kerran ison tien toisella puolellakin. Alikulusta ylös tuleminen on edelleen pelottavaa, mutta kun siitä selvitään, ei vastaan tulevat hiihtäjät, koiranulkoiluttajat, polkupyörät tai aidan takana ärhentelevät koirat ole enää ollenkaan pahoja.
Yhtenä päivänä menin kentällä ympyrää Oman ihmisen ympäri käynnissä ja ravissa ja pyysipä Oma ihminen laukkaakin. Toiseen suuntaan laukkasin suorastaan esimerkillisesti, mutta toiseen suuntaan pukittelin välillä. Ihan muutaman kierroksen menin molempiin suuntiin (ja siinä välissä järkytyin syvästi aitanoven suunnalta kuuluvista äänistä, mutta Tallinemäntä siellä vain teki lumitöitä että pääsi autolleen...). Muutaman kierroksen jälkeen vaikeampaan suuntaan aloin heittää jo melkoisen isoja pukkeja ja kun Oma ihminen antoi minun pysähtyä, tuntui jalassa niin hankalalta, että liikkeelle lähtiessä en halunnutkaan kävellä, vaan jumituin paikoilleni potkimaan ilmaa sillä takasella, mitä Oma ihminen on viime aikoina enemmän kopeloinut ja tuijotellut. Mikä ilkimys siellä minun selkääni jumittikaan, potkimalla sen sai hätistettyä kauemmas ja sitten pystyin taas kävelemään normaalisti. Joku hermo jumii takapäässä, oli Hierojan ja Oman ihmisen diagnoosi asiasta. Joten tänäänkin sain vain toppaloimen päälleni illasta ja kävimme Oman ihmisen kanssa kävelemässä ison tien viereen oksia syömään. Tai minä söin, Oma ihminen lähinnä katseli tähtitaivasta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti