Paluu arkeen

Lomailu on ilmeisesti loppu nyt, tai ainakin Oma ihminen on käydessään alkanut taas viedä minua kävelylle tai muuten vain ollaan tehty uusia asioita kentällä ja tallissa. Kerran käytiin Sedän perässä kävelyllä. Minä en ihan aina olisi jaksanut kävellä nätisti vaan etenkin metsäpoluilla yritin vähän kiilata Oman ihmisen edelle. Mutta äkkiä minut taas huidottiin omalle paikalleni ihmisen taakse. Onneksi tällainen hetkellinen takaisku ei estä minua yrittämästä kohta uudestaan! Vaikka Oma ihminen kyllä mutisi jotain virranpoistolenkin tarpeesta...

Ihan aina ei tarvitse mennä täysillä eteen (välillä voi juosta hitaamminkin)

...ja sitten selvisi mitä sillä tarkoitettiin. Yhtenä aamuna Oma ihminen tuli jo kohta aamutallin jälkeen. Melkein olinkin jo ehtinyt jo närkästyä siitä, että minut oli jätetty talliin, vaikka kaikki muut pääsivät ulos. Oma ihminen laittoin fleeceloimen selkääni, suitset päähäni ja sitten lähdettiin kävelylle. Tällä kertaa mentiin ihan maneesille asti, vaikka ennen maneesia pihassa olikin hämärässä tosi pelottavan näköinen peräkärry ja joku jättimäinen pyörä. Kovasti koitin kertoa että tuonne ei kannata mennä, mutta Oma ihminen ei ollut juttutuulella ja vaikka vähän kävimmekin aiheesta keskustelua, niin ohi oli mentävä kuitenkin. Käytiin maneesin ovella toteamassa se kiinni olevaksi ja sitten tallin kautta sisälle.

Tällä kertaa maneesi oli ihan tyhjä muista hevosista eikä siellä katon rajassakaan ollut ketään rapistelemassa. Silti piti vähän huudella, että missäs ne kaikki kaverit ovat! Vähän käveltiin ensin ja sitten Oma ihminen päästi minut juoksemaan. Minä ravailin sinne tänne ja aina kun Oman ihmisen silmä (ja köysi) vältti, pysähdyin nuuskimaan kaikkia kiinnostavia puomeja ja tolppia, mitä maneesiin oli siroteltu. Keskellä kenttää oli puomi maassa, ja sen päältä oli kiva mennä melkein joka kerta. Oma ihminen kävi kääntämässä yhden ilmassa olevan puominkin vähän lähemmäs maata ja talutti minut siitä yli. Se oli oikeastaan ihan hauskaa, juoksin sen yli kerran ihan itsekin, mutta sillä kerralla puomi puraisi minua jalasta. Oma ihminen huokaisi, ettei minusta kyllä ainakaan estehevosta taida tulla kun en muista nostaa jalkojani.

Ei se kuulkaa ole niin helppoa, kun meillä on niitä neljä ja kaikkea muutakin täytyy huomioida samalla! Oma ihminen käskytti juoksemaan ja esitin pari kunnon laukkaspurttiakin pikkuravin lisäksi, mutta täytyy myöntää että Kaverin kanssa oli paljon hauskempaa juosta kuin yksin! Sitten minut otettiin kiinni ja käveltiin vielä hetkinen (pari kertaa sen ilmassa olevan puominkin yli) ennen kuin lähdettiin takaisin kotiin. Takaisinmenomatkalla ei tarvinnut keskustella enää ollenkaan, kummallakin oli hyvä käsitys suunnasta ja vauhdista. Kotona jäin vielä joksikin aikaa karsinaan kuivumaan ja syömään heiniä ja juttelemaan Isoveljen kanssa, joka ystävällisesti huuteli minulle tarhasta käsin.

Tarhassa voi sitten spurttailla antaumuksella, vaikka maneesissa ei malttaisikaan.