Maastovalloituksia

Vielä on kesää jäljellä!

Kesäloman jälkeen Oma ihminen on jatkanut laiskotteluaan samaan malliin kuin ennen lomaa. Tarkoitan sillä sitä, että osa yhteisistä kävelylenkeistä on korvautunut kentällä juoksentelun jälkeen metsäkävelyillä niin, että minä joudun tekemään kaikki työt. Itse asiassa melkein joka ratsastuksen lopussa olemme käyneet vielä lenkin vähän kauempana tiellä tai metsässä. Itse asiassa se on ihan ok. Jos meillä on hevosseuraa mukana, niin uskallan jopa kulkea jonon ensimmäisenä. Ainakin vähän matkaa.

Olemme käyneet lenkin myös ihan kahdestaan Oman ihmisen kanssa. Kävelin ihan reippaasti, vaikka vastaan tuli toisia hevosiakin. Huomasin kyllä, että Omaa ihmistä vähän jännitti kohtaaminen, vaikka hän koittikin esittää coolia selässäni, pysyä rentona ja hengitellä rauhallisesti kuten siihenkin asti. Mutta hei, minä pelastan tilanteen! Rauhassa kävelin hevosista ohi enkä yhtään ryysinyt perään, vaikka käännyimmekin takaisin jonkun matkan päästä. Enkä ottanut kipinää edes siitä, kun tallia lähestyessämme huomasin, että ne hevoset olivat jääneet harjoittelemaan korkean koulun liikkeitä sillan eteen. En mennyt edes näyttämään mallia sillanylitykseen, vaan kävelin kiltisti kentälle.

Talliin palatessa tosin piti ottaa kunnon laukkaspurtti Oman ihmisen ohi, kun puskissa rasahti joku. En tosin muistanut, että Oma ihminen piti minua ohjista kiinni, joten spurtti jäi lyhyeksi ja suuhun otti aika lailla, kun ohjista loppui pituus. Oma ihminen ei yhtään lähtenyt mukaan juoksenteluun, vaan juurtui paikoilleen ihmettelemään, mikä minulle nyt muka tuli. Ei yhtään draamantajua noilla ihmisillä! Aikani tuijotin tiukasti tappajapuskaa, joka sylki lintuja sisuksistaan ja tasoittelin pulssiani. Sitten Oma ihminen talutti minut vähän matkaa taaksepäin ja kokeiltiin tallin lähestymistä uudelleen. Vähän aikaa minun piti vielä tarkistella ympäristöä mahdollisten vaaranpaikkojen varalta, mutta totesin sitten, että vaara ohi ja annoin Oman ihmisen viedä minut karsinaan.

Sateen jälkeen saimme ihan oman
lammen laitumelle.

Yhtenä aamuna tallille ilmestyi kaikkien Omat ihmiset ja pääsimme kaikki talliin. Sitten lähdimme lenkille yhtenä jonona, polkupyörä joukkoa vetäen. Äitisuokin toinen Oma ihminen piti minulle seuraa alkumatkan, kun Oma ihminen istui selässä. Ounastelin kyllä, että tässä voi olla joku koira haudattuna enkä ihan väärässä ollutkaan. Suuntasimme nimittäin taas kohti ison tien alitusta. Alikulku kuulosti ihan oudolta, kun joku meni sieltä päältä ja kaverien askeleet kaikuivat takaa. Äitisuokkikin edessäni harkitsi paikalta poistumista ja se ratkaisi asian - tässä on jotain pelottavaa! Esittelin hienon valikoiman erilaisia hyppyjä, pomppuja ja loikkia, mutta kun Äitisuokki toimi jarruna edessä ja Oma ihminen jarruna selästä käsin, niin en kovin pitkälle päässyt. Tarpeeksi kauaksi autoista päästyämme teimme vielä pari rauhoittumisympyrää, ennen kuin aloin uskoa, että ehkä tästä sittenkin selvittiin hengissä. Puh!

Melkein aloin taas uskoa elämään, kunnes käännyimme tielle, jossa oli ihan valtava vesilammikko. Juuri sellainen, jonka syvyyksissä voi vaania mitä vain ja johon pieni hevonen uppoaa jälkiä jättämättä. Ja siitä piti kävellä läpi! No, voitte arvata että minähän en kävellyt. Kun huomasin, ettei kiertomahdollisuutta ollut, otin vauhtia ja loikin lammikosta yli parhaaseen kenttähevostyyliin. Vesi roiskui vaikka kuinka koitin ottaa pitkiä loikkia ja se oli kamalaa! Paha kyllä Äitisuokin takapuoli ilmestyi taas eteen ennen kuin pääsin vauhtiin, mutta onneksi silloin loppui myös lammikko. Hämmästyksensekaisia ihmisääniä kuului takaani ja vähän selästänikin. Melkein ehdin vetäistä henkeä, ennen kuin seuraava lammikko ilmestyi eteeni. Ja seuraava. Ja seuraava. Uskokaa tai älkää, lammikkoja oli miltei silmänkantamattomiin! Ihan kaikkia en jaksanut loikkia, vaan miniravasin tiukasti Äitisuokin jalanjäljissä niistä läpi.

Tämän lammikon paras puoli on se,
että sen voi helposti kiertää.
Oma ihminen tuntui arvostavan
kovasti myös heijastusominaisuutta.

Vihdoin lammikot loppuivat ja saatoimme jatkaa matkaa kuivalla maalla. Sitä sitten riittikin. Ihan en uskaltanut täysin rentoutua, mutta vähän kuitenkin uskalsin taas hengittää. Ja jonkun ajan päästä uskalsin jo vähän vilkuilla tien vieressä kasvavia makoisia oksiakin. Kunnes edessä oli taas -arvaatte varmaan- lammikko. Argh! Mutta arvaattekos, jos niistä kävelee läpi loikkimisen sijaan, inhaa vettä roiskuu paljon vähemmän mahan alle! Se tekee niistä heti paljon siedettävämpiä, ja jos Äitisuokkikin selviää niistä niin kyllä minäkin sitten. Matka jatkui. Ja jatkui. Jossain vaiheessa käännyimme takaisin ja sitten piti selvitä vielä uudestaan läpi kaikista lammikoista. Itse asiassa minua alkoi vähän jo väsyttää, vaikka välillä nappasinkin lennosta pari korkealla kasvavaa kortta matkaevääksi. Vähän alkoi jo haukotuttaakin. Sitten takaani kuului kova "hätsih!". Säikähdin niin, että jalat melkein pettivät alta. Ja mitä tekee aina yhtä myötätuntoinen Oma ihminen selässäni? Nauraa niin, että melkein tipahtaa alas. Pah! Sen jälkeen piti vielä kahlata kaikista niistä lammikoista uudestaan läpi ja selvitä vielä ison tien alituksestakin. Tällä kertaa en enää jaksanut loikkia ollenkaan, mitä nyt vähän kiihdytin näön vuoksi tahtia.

Vihdoin olimmekin taas kotikentällä ja Oma ihminen laskeutui ihan omille jaloilleen. Sain asiankuuluvat ylistykset ja mitä parasta, pääsin karsinaan syömään kauroja. Se piristi mieltäni niin, että laitumelle palattuani jaksoin taas ottaa pari laukkaspurttia ihan siitä ilosta, että pääsin ison vastaleikatun heinäläjän kimppuun. Kyllä se kuulkaa tästä taas lähtee!