Maneesielämää

Pitkään jatkunut plussakeli on johtanut siihen, ettei kentälle ole ollut asiaa pitkään aikaan. Minä voisin kyllä mennä, mutta Oma ihminen väittää, ettei hän pysy pystyssä sitä vertaa, että pääsisi kentälle asti. Sitäpaitsi jostain syystä hän epäilee, että minä jossain vaiheessa kuitenkin pömelöidessäni liukastun ja kaadun. Ehkä kerran takaset lipsuivat, mutta se oli Oman ihmisen vika: mitä käänsi minua pienelle voltille. Jos minä olisin saanut päättää, olisin esittänyt tyylipuhtaan pakospurtin parilla loikalla höystettynä ja ollut tyytyväinen. Vaan ei, hermostunut puoliravikipityskin on pannassa.

Siispä Oma ihminen on viritellyt lisänastat kenkiinsä ja sitten ollaan kävelty maneesille. Välillä minun täytyy pysähtyä, että hän saa korjattua kenkänsä. Tähän asti olen malttanut mieleni ja pysynyt kiltisti paikoillani. Vaan joku päivä minä vielä otan ja lähden omille teilleni, kun Oman ihmisen silmä välttää!

Kaikki uusi tieto on turvottanut päätäni niin, että vanha otsa-
panta alkoi käydä liian pieneksi. Tilalle sain tällaisen hienon
prinsessatimanttitiaran ja tietysti piti heti vaihtaa sävy sävyyn
oleva satulahuopakin. Näin monta vuotta siis meni, ennen kuin
Oma ihminen vihdoin antoi periksi pinkin houkutuksille...

Maneesissa en enää jaksa paeta kaikkea ja kaikkia ihan samalla tarmolla kuin aikaisemmin. Kyllä minä edelleen välillä nostan hännän taivaisiin ja koitan pikaspurteilla kadota paikalta (etenkin, jos joku laukkaa), mutta pääasiassa alan alistua siihen, että maneesissa voi olla toisia hevosia ja ne voivat liikkua eri suuntiin ja eri vauhdeilla ilman, että minulle tapahtuu mitään ikävää. Tyydynkin siis pitämään muita visusti silmällä ja kipittämään niin kauan, että totean tilanteen taas turvalliseksi ja uskaltaudun hengittämään.

Yhtenä päivänä saimme aloitella Oman ihmisen kanssa ihan kahdestaan maneesissa. Joku oli kylvänyt puomeja ja esteitä sinne tänne, ja niitä piti tietysti ensin käydä tarkastelemassa. Oma ihminen kävelytti minua muutaman kerran maasta irti olevan puomin yli. Tai Oma ihminen käveli, minä varmuuden vuoksi loikkasin. Olen oppinut, että puomeilla on ikävä tapa purra jalkoihin, jos niistä ei mene yli tosi nopeaa ja tosi korkealta. Tai katso, minne jalkansa asettelee. Ensimmäinen tapa on varmempi. Ympyrällä hölkyttelyn jälkeen Oma ihminen nousi taas selkääni ja sitten käveltiin ympäriinsä. Sitten Oma ihminen ohjasi minut päin yhtä (maassa kiinni olevaa) puomia. Minä pysähdyin etujalat miltei puomiin kiinni. "Etkö muka näe, että tuossa on puomi? Ei siitä voi mennä!". Oma ihminen ei kuitenkaan ymmärtänyt perusteitani, vaikka koitin vähän peruutellakin paikalta. Pyysi vain eteenpäin. Ei kai siinä muu auttanut, kun tehdä taas kamikaze-loikka puomin yli ("aargh, me kuollaan, mutta hei, minä pelastan meidät!") ja juoksaista siitä kauemmas, kunnes joku laittoi maneesin seinän turpani eteen. Hetken ihailin siinä peilikuvaani, ja sitten Oma ihminen käänsi minut taas puomille. Nyt epäröin edelleen, mutta loikkasin sitten kuitenkin yli ja kas, seinä ilmestyi taas eteeni. Kummallista. Sitten kierreltiin ympäri maneesia muuten vain ja annettiin puomin lymytä siinä, mihin se jäi. Ravissa koitin auliisti tarjoilla laukkaa, edellisellä kerralla siitä sai hyvin kehuja. Oma-aloitteisuuttani ei kuitenkaan arvostettu, ja tyydyin sitten vain ravaamaan sinne, minne nenä näytti. Enkä hermostunut, vaikka maneesiin putkahteli uusi hevonen toisensa jälkeen. Lopuksi kävelimme vielä, ja Oma ihminen ohjasi minut taas sen puomin kohdalle. Nyt olin jo alistunut kohtalooni ja kävelin rauhassa sen yli. Ja kas, puomi ei purrut ja Oma ihminenkin kehui kovasti ja kiipesi alas selästäni. Selitti vain jotain alhaisista kriteereistä ohi kulkevan hevosen ihmiselle, joka loi kummastuneita katseita ylenpalttista kehunäytöstä kohtaan. Sitten kävelimme vielä sen korotetunkin puomin yli eikä sekään purrut, vaikka tällä kertaa kävelin senkin yli loikkaamisen sijaan. Sitten talliin porkkanoille. Omituisia nuo Oman ihmisen vaatimukset, mutta kai niihin on vain alistuttava, kun kerran niistä saa niin paljon kehuja.