Maaliskuun mietteitä

Tuolla se on, kesälaidun.

No nyt alkaa ihmisten koulutus vihdoin tuottaa tulosta. Tällä viikolla olen saanut hieronnan, uudet kengät ja ensi viikolla kuulemma joku tulee hoitamaan hampaanikin. Kyllä nyt kelpaa! Sitä paitsi Oma ihminen lupasi taas pysyä pari viikkoa pois selästäni, joten olemme käyneet lähinnä kävelyillä. Oma ihminenkin kävelee silloin mukana, mutta ei se haittaa, minä keskityn lähinnä kävelemään siksakkia tien laidalta toiselle makoisten oksien ja kuusentaimien perässä. Nopeana ehdin napata monta oksaa, ennen kuin Oma ihminen alkaa nykiä minua liikkeelle!

Ennen taukoa minua ärsytti suunnattomasti kuolaimet suussani. Tai jos ei suunnattomasti, niin ainakin vähän. Säännöllisesti piti painautua kuolainta vasten ja heiluttaa päätä ja kertoa Omalle ihmiselle, että löysäisi ohjat pois. Sekin johti useimmiten pienelle ympyrälle, mutta ilmeisesti viesti meni perille silti. Päätöksen saattoi sinetöidä myös maastolenkki, jolla Oma ihminen ei kulkenutkaan mörönsyöttinä edellä, vaan jäi selkääni istumaan. Ensin mentiin vähän matkaa sillalle päin ja minä kävelin ihan rauhassa ja otin kehuja vastaan. Sitten käännyttiin takaisin kentälle, muttei mentykään sinne, vaan jatkettiin eteenpäin. Minua alkoi ärsyttää, ei tällaisesta ollut mitään puhetta! Puiden takaa kuului omituista ääntäkin ja Oma ihminen otti koko ajan kuolaimesta kiinni, kun tepsuttelin menemään. Ei siinä tilanteessa kuulkaa jaksa kävellä! Jännittikin vähän. Tienhaarassa sitten käännyttiin ympäri, mutta sitten minulla paloi hihat. Kun ei kerran päästä lujaa eteenpäin, ei mennä sitten ollenkaan! Mennään ylös!

Se ei ollut ihan loppuun asti harkittu juttu, voin näin jälkikäteen myöntää. En laskenut mukaan sitä, että Oma ihminen painaa siellä selässä aika lailla ja jos nousee tarpeeksi ylös takajaloille, ei pysykään yhtä hyvin pystyssä kuin ilman ylimääräistä painoa. Eikä se viisto jäätikkökään ehkä ollut ihan paras paikka harjoitella. Hetken horjumisen jälkeen päädyin kuitenkin taas neljälle jalalle ja Oma ihminen käänsi minua heti vähän taipuneeksi, etten saisi päähäni yrittää uudestaan. No ei tehnyt kyllä mieli. Vähän aikaa tasattiin pulssia ja käveltiin takaisin kentälle. Sen verran minua ärsytti edelleen, että olisin mieluusti mennyt sinne kiitoravissa, mutta Oman ihmisen mielestä käynti olisi parempi, joten etenimme sitten pikkuympyrä-eteen-pikkuympyrä-kuviolla. Kentälle päästiin silläkin lailla. Ja vaikka kuinka ärsytti, Oma ihminen ei tullutkaan alas vaan jatkettiin ympyröitä siitä huolimatta, että tieltä tuli hevonen. Ja toisesta suunnasta kaksi. Enkä saanut juosta niiden perään. Enkä edes hypellä. Ärsyttävää. Aikamme käveltyämme Oma ihminen sitten kuitenkin päätti laskeutua maahan. Kohta ohi meni traktori, jonka peräosa heilui ja kilisi. Siinä vaiheessa minä päätin häipyä paikalta. Pääsin narun mitan päähän ja jäin siihen tuhisemaan kiukkuisesti moiselle pelotteelle. Pyh!


Viikon oksiensyöntiretkien jälkeen Hieroja tuli käymään. Oma ihminen puuhasi jotain satulani kanssa, mutta ei se mitään, minä pärjäsin varsin mainiosti, kun mukavasti vatvottiin lihaksia eri puolelta. Juuri, kun pääsin hyvään horrokseen, Hieroja ottikin ja paineli tosi kipeitä paikkoja. Tuhahdin hyvin närkästyneenä moisesta käsittelystä. Ei tällaisesta ollut mitään puhetta! Kuulemma selän/takapään lihasjumit ovat pehmenneet niin paljon, että nyt päästään käsiksi niihin pahiten jumiviin alueisiin. En ole kyllä yhtään varma, että se on hyvä asia. Auts.

Tänään sitten Kengittäjä tuli ja paukutteli taas kavioitani. Välillä piti yrittää, olisinko sittenkin saanut (etenkin taka)jalkani taas itselleni. Vaikka kuinka heilutin, se ei auttanut vaan jalka pysyi ylhäällä. Annoin siis jalan Kengittäjän huomaan ja seisoin pää polvissa odottamassa, että saisin jalkani takaisin. Välillä piti yrittää muistuttaa, että minä haluaisin jalkani, mutta se ei tuntunut tekevän vaikutusta. Ikävästi minua alkaa epäilyttää, etteivät ihmiset oikein kuuntele, mitä minä haluaisin tehdä. Jos isoksi kasvaminen on tällaista, se on aika mälsää. Kengityksen jälkeen kuitenkin pääsin ulos vähäksi aikaa. Ensin juoksin tuulen mukana ympäriinsä, mutta sitten keskityin kakkakasojen nuuskimiseen. Se viihdyttää aina vain!