Töitä ja rentoutumista

Nyt olen kanniskellut Omaa ihmistä selässäni taas useamman kerran viikossa. Lämpenevät kelit on saanut kentän muistuttamaan taas luistinrataa, joten ohjelmassa on ollut lähinnä kävelyä. Ihan kaikkina päivinä, kun olen saanut satulan selkääni, ei kuitenkaan olla ratsastettu, vaan Oma ihminen on vain tehnyt namiharjoituksia ja antanut minun juosta ympyrällä. Yleensä ne ovat olleet niitä miltei-hirmumyrsky-tuulenpuuskaisia päiviä, kun Oma ihminen on sittenkin päättänyt kantaa ihan itse itsensä... Muutamana päivänä kun on tuullut niin, että olen ollut ihan varma, että tallinpihan korkeat kuuset kaatuvat päälleni tuulen mukana. Siispä jokaisen tuulenpuuskan mukana kannattaa juoksaista karkuun. Oma ihminen ei taaskaan ymmärrä, hänen mielestään minun pitäisi kävellä ihan yhtä rauhassa ja keskittyneenä, vaikka kuusi tippuisi päälle, autot ajaisivat tuhatta ja sataa vierestä tai tallikaverin pienin Oma ihminen juoksisi ympäriinsä. Minä vain yritän pelastaa hänenkin nahkansa omani lisäksi, mutta missä on kiitos: joudun peruuttelemaan, kävelemään miniympyrää tai seisomaan pää alhaalla täältä maailman tappiin saakka. Pah.

Yhtenä päivänä, kun menimme kentälle, siellä olikin naapuritarhan ruunakin kantamassa ihmistä ympäriinsä. Minä kuuliaisesti nostin hännän taivaisiin ja tuhisin, että onpas jännää, kun sinäkin täällä liikut ympäriinsä. Oma ihminen kuitenkin pyysi taas erilaisia väistöjä ja peruutuksia ja nousi sitten selkääni. Kyllähän minä seison paikoillani vaikka sinne maailman tappiin, mutta liikkeellä tuppasi taas vähän jännittämään. Ihan varmuuden vuoksi kipitin miniravia ja tuulenpuuskan tai auton tullessa koitin loikata jonnekin turvaan. En ollut ihan varma minne loikata, mutta varmuuden vuoksi kannattaa loikata silti. Mutta miniympyrällä oli ikävää olla (etenkin, kun takajalat luisti jäällä jos siitä spurttasi jonnekin), joten hiljalleen alistuin taas kohtalooni ja kävelin rauhassa ympäriinsä siitä huolimatta, että Ruunakin käveli ympäriinsä. Yhdessä vaiheessa Oma ihminen alkoi nauraa niin, että melkein tipahti selästäni. Olin kuulemma yrittänyt hypätä Ruunan varjon yli. Ei sitä kuulkaa aina kaikkea ehdi niin huomioida, olisihan se voinut olla metrin syvyinen railo, jolta juuri meidät pelastin! Mutta kun tarpeeksi kauan käveli ympäriinsä, niin Oma ihminen oli tyytyväinen, kehui minut taas maasta taivaisiin (aivan ansaitusti, aina!) ja päästi talliin porkkanoille.


Seuraavan kerran menimmekin Oman ihmisen kanssa maneesiin, kun kenttä alkaa muistuttaa turhan paljon luistinrataa. Maneesissa oli yksi toinenkin hevonen seisoskelemassa, ja toinen käveli ympäriinsä. Minä otin ihan rauhassa, vaikka se toinen alkoi juostakin. No hyvä on, pari kertaa piti vähän rynnätä, mutta sitten kyllä maltoin taas kävellä Oman ihmisen vierellä. Vähän aikaa juoksin ympyrääkin (ja laukassa oli pakko oikoa takajalkoja kohti kattoa. Kukaan ei kyllä pyytänyt laukkaa, mutta tokihan minä mielelläni esittelen koko repertuaarini!), ja sillä aikaa maneesiin tuli muutama muukin hevonen. Siinä vaiheessa, kun Oma ihminen alkoi valmistella selkään kipuamista, muita hevosia oli jo kolme, ja se ensimmäinen laukkaili kiemuroita pitkin maneesia. Mutta minä olen oppinut, ettei se haittaa ja seisoin paikoillani, vaikka toinen laukkasi takaa ohi aika läheltä. Silti Oma ihminen odotti, että he olivat toisessa päässä maneesia, ennen kuin kipusi selkään. Ja sitten käveltiin taas ympäriinsä. Ihan en malttanut kävellä rennosti, kun se yksi laukkasi ja muut kävelivät aika lähelläkin ja ulkoa kuului traktorin ääniä. Mutta käveltiin kuitenkin. Ja ravattinkin. Ja ravasin sinne, minne Oma ihminen pyysi silloinkin, kun muutkin ravasivat. Enkä loikkinut kertaakaan omiani. Laukan saatoin nostaa pari kertaa, mutta Oma ihminen pyysi (vaikkei sitä myönnäkään)! Sisäpohkeen hipaisu tarkoittaa laukkaa, eikös? Etenkin, jos vaihtoehtona on ravata rauhassa ilman, että nojailee oikean lavan päälle. Hurjaa vauhtia kipittäen oikean lavan päälle nojaillen olisi paljon luonnollisempaa kulkea! Siinä vaiheessa, kun Oma ihminen nousi alas selästäni, maneesissa oli neljä muutakin hevosta, ja kaikki ravasivat. Ja minä olin ihan rauhassa. Ja keräsin siitä paljon kiitosta.

Tästä innostuneena Oma ihminen päätti uhmata iso tie ja jäinen jalkakäytävä -yhdistelmää, ja tänään jätimme suitset ja satulan talliin ja kävimme kävelemässä ison tien toisella puolella. Ison tien alitus on edelleen aika kamalaa. Minä en millään kestä sitä, että yläviistossa takanani suhahtelee epäilyttäviä möykkyjä. Mutta kun Oma ihminen ei edelleenkään päästänyt minua poistumaan paikalta, ei siinä muukaan auttanut kuin tepsuttaa menemään. Kun pääsimme kauemmas autotiestä, kävimme taas perinteisen keskustelun hevosen oikeasta paikasta (Oma ihminen ei vieläkään ole suostunut siihen, että minä saisin johtaa, vaikka sinnikkäästi jaksan sitä kyllä joka kerran ehdottaa). Kilttinä tammana annoin sitten Oman ihmisen pitää johtopaikkansa ja keskityin haahuilemaan takaviistossa, tutkimaan muiden hevosten jättämiä kakkakasoja ja nappaamaan ohimennen tien viereltä oksan tai pari mukaan. Maltoin seistä ihan rauhassa joka kerta, kun Oma ihminen kyykistyi korjaamaan kenkiänsä. Hankkisi hänkin kiinteät nastat kenkiinsä niin kuin minullakin on, niin pääsisi vähemmällä! Ison tien toisella puolella on oikeastaan aika mukavaa, siellä on pitkästi rauhallista tietä missä voi tutkia kaikenlaista. Tänään yhden kohdan molemmilla puolilla oli isoja puukasoja, ja vaikka vähän omituiselta tuntuikin mennä niiden välistä, keskityin kohta taas hamuamaan lennosta mukaan tielle jääneitä hyviä havunoksia parempiin suihin.