lauantai 6. syyskuuta 2014

Muutoksien edessä

Aina ei jaksa kumartua maahan
asti, että saa syömistä.

Laidunkausi on virallisesti loppu, ja nyt pääsemme taas kuivaan talliin yöksi nukkumaan. Onneksi talvitarhassa kuitenkin kasvaa kaikenlaista naposteltavaa, niin muutos ei ole niin iso. Oma ihminen on ottanut kaiken irti siitä, että saa puuhastella kanssani rauhassa ilman, että toisella silmällä pitää katsoa, mitä Äitisuokki puuhaa. Minä en ole yhtään niin varma sen mukavuudesta. Viime viikkojen aikana minua on kasteltu (valuva ja roiskuva vesi on edelleen tosi YÄK!), päähäni on ripustettu suitset pitkästä aikaa ja satulakin on käynyt muutaman kerran selässä. Uusi satula narisee ihan eri lailla kuin aikaisemmat, joten olin aluksi vähän varovainen sen suhteen. Paikoillaan pysymisestä kuitenkin sai namia ja kehuja, joten katsoin parhaaksi antaa Oman ihmisen nostaa sen selkääni ja kiristää vyötäkin ympärille. Yhtenä päivänä Oma ihminen otti ja lähtikin karsinasta ja jätti minut sinne ihan yksin satula selässäni. Aikani oudoksuin ääniä ja vyön tunnetta ympärilläni, kun laskin päätä. Mitään ei kuitenkaan tuntunut tapahtuvan, joten ensin varovasti nappasin heinää. Vyö tuntui vähän ja selässä narahti, mutta sen kummempaa ei tapahtunut, joten kohta uskalsin taas keskittyä lähinnä iltaheiniin. Oma ihminenkin sitten jossain vaiheessa armahti minut ja nosti satulan pois (tosin kilisevää vyötä heiteltiin hetken pitkin selkääni ja kaulaani, kunnes totesin ettei sekään minua syö). Suitset on laitettu myös pari kertaa, vähän aikaa täytyy mupeltaa kuolaimia ja muistella, miltä ne suussa tuntuvatkaan. Mutta kyllä minä taas kohta unohdan keskittyä niihin. Sain uuden turpahihnan, kun vanhaa ei enää saanut löysälle kiinni. Vaikka nenäni onkin varsin siro, niin sen verran kai pääni on kasvanut! Oma ihminen tosin on vähän nyreissään siitä, että muuten senttejä ei ole kertynyt yhtään lisää, vaan siinä 150cm hujakoilla olen edelleen. Joitain on sitten niin vaikea miellyttää...


Tallikauden hyvät yöunet näyttivät tulevan tarpeeseen...

Kävelylenkeillä sen sijaan olen miellyttänyt Omaa ihmistä kovasti. Ainakin päätellen komennuksen vähyydestä ja kehujen määrästä. Välillä saan pysähtyä haukkaamaan varpuja tien vierestä ja pellollekin pääsin kerran syömään vielä vihreää! Suht rennosti ja rauhallisesti olemme kävelleet tallin ympäristössä ja pari kertaa käytiin kiipeämässä pikku nyppylän päällekin. Sieltä huipulta saattoi sitten tarkemmin kuunnella metsikön takaa kantautuvaa omituista ääntä, joka oli kuulemma hitsaamista.

Kopissakin ollaan taas käyty useampana päivänä. Kouluttaja on jämy tyyppi, hänen kanssaan ei auta pullikoida vastaan niin kuin Oman ihmisen kanssa voi yrittää. Pääasiassa siis kävelen kiltisti hänen perässään minne nyt sitten pyydetäänkään. Yleensä pyydetään kiipeämään koppiin. Yhtenä päivänä Oma ihminenkin tarttui riimunnaruun ja vei minut kopille. Hänen kanssaan saattoi koittaa perinteistä jämähdän-tähän-enkä-liiku-yhtään-minnekään -kuviota. Pahaksi onneksi Kouluttaja oli kouluttanut myös Omaa ihmistä, eikä se enää auttanutkaan. Mitä tässä voi pieni hevonen enää tehdä, kysyn vaan? Kouluttaja nappasi narun ja sitten kävimme hetken tahtojen taistelua, sitten minun piti nöyrtyä ja kiivetä taas kyytiin. Kuulemma ensimmäistä kertaa Kouluttajakin näki minulla oikein puhdasoppisen muuli-ilmeen. Muuli muka, pfft...


 Sen jälkeen katsoin parhaaksi kiivetä koppiin Oman ihmisenkin kanssa. Aina voi vähän venyttää rajoja ja hidastella, mutta sinne kuitenkin päädytään seisomaan. Koppi on tylsä paikka. Siellä ei ole mitään tekemistä, siellä pitää vain seistä paikoillaan, vaikka ulkopuolella kuinka kuuluisi mahdollisesti epäilyttäviä ääniä. Joskus siellä jännittää vähän enemmän ja joskus vähän vähemmän, mutta pois ei pääse, ennen kuin osoittaa edes vähän rentoutumisen merkkejä. Ja onhan se vähän rentouttavaakin, kiivetä sisään, ulos, sisään, ulos...

Tänään Oma ihminen tuli taas pitämään koppiharjoituksia, vaikkei Kouluttajaa näkynytkään missään. Ajattelin heti käyttää tilaisuuden hyväkseni ja jämähtää tuttuun tapaan sillalle nojailemaan riimunnarun painetta vasten. Vaan peeveli sentään, paine kasvoi koko ajan ja kauas taakse ilmestyi Mies pitkä raippa poikittain käsissään. Otin askeleen eteenpäin, ja raippa katosi ja niin katosi riimunnarun painekin. Pahus, vaikka Kouluttajaa ei näkynytkään, niin samat säännöt näytti pätevän edelleenkin. Siispä kiipesin koppiin, seisoin kopissa, pääsin ulos kopista, kiipesin koppiin, seisoin kopissa, pääsin ulos... Enkä Oman ihmisen suureksi hämmästykseksi edes repinyt pelihousujani siitä, että Äitisuokki käveli pihan poikki matkalla kentältä talliin. Yleensä siinä vaiheessa minua alkaa kovasti ärsyttämään se, etten pääse mukaan. Oma ihminen saa harjoitella taas pitkää pinnaa, kun koittaa houkutella minua taas maan pinnalle huomioimaan muutkin asiat kuin sen, että kaveri meni. Nyt kuitenkin totesin, että sinne meni ja siirryin kohta lyhentämään Tallinemännän pihanurmikkoa. Sain siitä hyvästä kehuja ja rapsutuksia (ja jouduin takaisin koppiin). Ensi viikolla kuulemma minullekin kerrotaan, mikä näiden lastautumisharjoitusten takana taas on. Sitä odotellessa!



3 kommenttia:

  1. Voi voi. Minä vähän epäilen että syksy on tullut ja lapsilla alkaa koulu!

    VastaaPoista
  2. Eskariin! Olispa kiva tulla katsomaan ;)

    VastaaPoista
  3. Kuulemma minusta pitäisi saada ratsu kuorittua. Tai edes vähän vähemmän tuulihattu. Aika näyttää kuinka käy! Outi, tule toki tervehtimään, varmaan arvaatkin missä vietän nyt aikaani :)

    VastaaPoista