lauantai 15. maaliskuuta 2014

Jäätanssia

Yhtenä päivänä Oma ihminen laittoi riimun päähäni ja talutti minut pihalle pitkästä aikaa. Pihalla piti kävellä melko tarkasti, mutta sitten alkoi taas kavioiden alle löytyä pitoa. Ihanaa! Kävelimme kohti isoa tietä, vaikka koitinkin vähän vihjailla, että olisimme voineet myös jäädä pellolla kävelevän kaverin seuraan. Oma ihminen on kuitenkin itsepäinen, joten jatkoimme matkaa eteenpäin. Alikulun kohdalla ihminenkin vähän epäröi, mutta vei minut kuitenkin yhden liukkaan paikan yli ja jatkoimme tien ali. Vähän minua kyllä jännitti ne äänet, autoja meni aika paljon ja niistä lähtee näin talvisin aika uhkaava rapina. Siitä huolimatta alikulun jälkeen Oman ihmisen edelle ei saanut rynnätä, vaikka takaviistossa rapisi ja suhahteli. Tyydyin siis tanssimaan paikoillani ja valmistauduin sinkoamaan karkuun heti, jos tilanne käy uhkaavammaksi. Vähän kauemmas (ja autojen kanssa samaan tasoon) päästyämme jäimme hetkeksi katselemaan tielle päin ja Oma ihminen vähän rapsutteli minua ja odotti, että maltoin taas rentoutua. Sitten lähdettiin kohti maastoja. Vaan tie kavioiden alla kävi vähän liukkaaksi, ja takaa meni kaksikin autoa ohi. Aloin olla jo sitä mieltä, että tämä ei ole enää yhtään hauskaa! Ilmeisimmin Oma ihminen päätyi kerrankin samaan lopputulokseen, koska käännyimme takaisin päin.

Emme kuitenkaan menneet takaisin alikulkuun, vaan jäimme kävelemään tien vierustaa sieltä, missä kaikki lumi ja jää oli jo sulanut pois. Yhden talon pihassa olevaa ihmislaumaa piti vähäksi aikaa jäädä katselemaan. Ne olivat järkeviä ihmisiä, seisoivat selkeästi epäluuloisina yhden auton ympärillä ja yksi rohkea piti autosta kiinni jollain työkalulla. Varmisti varmaan, ettei auto vahingossa hyppää kimppuun. Kävelimme kuitenkin ohi ja kun melutaso laski vähän, saatoin minäkin jo rentoutua ja katsella enemmän ympärilleni. Ihan liian pian melu alkoi kuitenkin taas vahvistua ja lähestyimme taas alikulkua. Tämä on tosin mukavampi, kun ympärillä on vähän enemmän tilaa eikä tunnelissa kuulu kaikuääniä. Eikä autotkaan kulje niin selkeästi yläpuolella, kun alikulkuun mennään ja sieltä tullaan pois. Oma ihminenkin oli tyytyväinen, kun kuljin rauhallisemmin enkä hätkähtänyt edes parista pyöräilijästä, jotka ohittivat meidät melkein rinnakkain polkien. Sitten käännyttiinkin jo kotiin johtavalle tielle. Vaan kappas kehveliä, joku oli päällystänyt pätkän siitä jäällä! Inhaa, kaviot eivät pitäneet sitten yhtään. Oma ihminen tuuppasi minut tien laitaan, jossa oli vähän pitävämpää. Jostain syystä en kuitenkaan saanut kulkea kuin ihan siinä melkein jäätikön reunalla, vaikka toisella puolella olisi ollut hyvästi pitävää hankea, jossa kahlata. Jotain ihminen mutisi ojista ja piti minut reunalla.

Jäätikkö loppui onneksi pian ja sitten pääsimme taas kävelemään sulaa tietä pitkin. Sillan alla lorisi vesi, mutten jaksanut olla enää hirmuisen epäluuloinen. Pienempi paha se kuitenkin oli kuin pään päältä menevät autot! Toiseksi viimeistä risteystä ennen kuitenkin kohtasimme taas jääpätkän. Ei sit' kovin pitkästi ollut, mutta sen verran kuitenkin että Oma ihminen manaili puoliääneen ja pysähdyimme hetkeksi miettimään, mitä tehdään. Rohkeasti Oma ihminen kuitenkin astui jäälle ja pyysi minut mukaan. Mutta ihmisen valitsema kohta oli ihan liukas, ei siinä voinut kävellä. Siispä siirryin toiseen kohtaan. Vaan kappas, se oli vieläkin liukkaampi! Hermostuin ja liukastelin päättäväisesti toiseen reunaan tietä. Sama tulos, edelleen ihan liian liukasta! Kaviot sutien päätin, että tästä paikasta pitää päästä pois ja suuntasin kaikella tarmollani kohti edessä siintävää sulaa tietä, lopulta ravissa. Oma ihminen roikkui painona narun päässä jossain takana ja huuteli pysähtymiskäskyjä. Vaan tilanne oli sellainen, ettei pysähtyä auttanut joten annoin kaikkeni ja sain itseni ja Oman ihmisenkin pois siltä kamalalta jääpinnalta. Vasta kun kavioni olivat taas pitävällä tiellä, pysähdyin ja odotin, että Oma ihminen saa järjestettyä itsensäkin taas tasapainoon. Sitten kävelimme kotiin, eikä edes pari takaa ohittanutta autoa jaksanut enää hätkähdyttää. Oma ihminen oli vähän ärsyyntyneen oloinen, mutta kehui minua kovasti siitä huolimatta ja venytteli vielä jalkanikin.

Miten niin liian lähellä?

Seuraavana päivänä sitten mentiinkin pellolle, jossa kavio pitää vähän paremmin ja mahdolliset jääläiskät on vähän helpompi kiertää. Kaukana oli iso traktori samoissa puuhissa kuin viime talvena, mutta sen uskalsin jättää suurimmalta osin omiin puuhiinsa, mitä nyt vähän välillä pidin sitä silmällä.

Eilen Oma ihminen vei minut sisään kesken päivän, tapasin taas uuden ihmisen. Uusi ihminen laittoi selkääni jonkun pahviläpyskän, tutkaili selkääni ja sitten laittoi siihen satulan. Sitten tutkittiin taas, satula otettiin pois, ihmiset tekivät sille jotain ja sitten satula laitettiin taas selkääni ja tutkittiin lisää. Sitten laitettiin vyö kiinni (piti lainata Äitisuokin vyötä kun omani on jäänyt vähän lyheksi, köh...) ja minut vietiin ulos. Sitten Oma ihminen kiipesi selkääni istumaan! Olin kyllä vähän järkyttynyt siitä, tähän asti olemme olleet Oman ihmisen kanssa ihan kahdestaan vastaavissa tilanteissa. Mutta eipä siinä kummempaa tapahunutkaan, Oma ihminen tarjosi kehuja ja nameja, Tallinemäntä kehui ja rapsutti ja uusi ihminen tutki satulaa. Sitten sain lisää namia, Oma ihminen tuli alas ja pääsin tarhaan jatkamaan ulkoilua. Nyt minulla on kuulemma uusi oma satula, Bates Caprilli AT. Oma ihminen vain tuskailee, että istuin on niin pieni ettei hänen kestä lihoa yhtään jos meinaa mahtua siihen jatkossakin!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti