And action!

Ihmisille on hyvä järjestää vähän ajatustyötä silloin tällöin, jotta heidän aikansa ei käy pitkäksi. Nyt olen (Oma ihminen koputtaa kiivaasti puuta) ollut jo monta kuukautta hajoittamatta itseäni, joten jotain piti keksiä. Alkuviikosta siihen tarjoutuikin oiva tilaisuus, kun kesken rauhallisen tarhailun jostain kuului kamala ääni*. Apua! Unohdin ajatella mitään muuta kuin sitä, että nyt en uskalla olla yksin. Siispä ryntäsin täyttä vauhtia naapuritarhan hevosen luo turvaan. Oli siinä jotain välissä, mutta siinä tilanteessa en ihan huomannut katsoa, että mitä. Toisen kyljessä oli turvallista (enkä saanut edes kaviosta, mikä oli ihan mukava juttu sekin). Jossain vaiheessa ihmisetkin huomasivat mitä oli tapahtunut, ja minut palautettiin talliin. Kuulemma reitilläni oli kaksi kolmeen osaan mennyttä paksua aitalankkua ja kaksi vääntynyttä porttina toiminutta metallitankoa. Ja sitten seuraa ihmisten kannalta omituisin mysteeri: minusta löytyi vain yksi pikku nirhauma toisesta takajalasta, ei mitään muuta!

Minäpä olenkin terästä!

Kengittäjäkin kävi ja veisti kavioni kauniimmiksi. Kovin paljon ei kuitenkaan lyhennetty, jotta pysyisin edelleen edes jotenkin pystyssä liukkailla. Osaan jo seistä hienosti paikoillani, kun Kengittäjä puuhailee kavioideni parissa. Parin vuoden takaisesta kaviopaiseesta jäänyt halkeama takakaviossani on viimein kasvamassa kokonaan pois, mutta nyt se aiheutti sen, että kavion alareunasta halkesi kolmionmuotoinen pala pois. Se siistittiin ja kohta kaikki kavioni ovat taas sen näköisiä, kuin pitääkin!

Hierojakin kävi ja vanutti ja venytti minut läpi. Ainoastaan oikea takajalkani oli vähän kireä, muuten venytin jalkojani juuri sinne, minne Hieroja niitä pyysi. Tyytyväisenä ihmettelin edessäni pyörivää jalkaa. Jännä juttu, onko tuo minun? Tällä kertaa kaulalta ja lavoiltakaan ei löytynyt paikkoja, joiden liiallisesta vanuttamisesta olisi pitänyt huomauttaa Hierojalle niin kuin viime kerralla.

Oma ihminen ei näytä vieläkään uskovan, että selvisin tarhavierailustani ehjänä, vaan syynää minut joka kerran läpi vieläkin. Jossain kuulemma täytyy olla murtunut jalka, rintalihaksen lävistänyt puunsäle tai jotain vastaavaa... Hah! Siinäpä etsii. Sillä välin minätyttö syön heinää ja juoksen aidan viertä edestakaisin aina, kun Äitisuokki katoaa näkyvistä tai tiellä kulkee jotain kiinnostavaa. Tai joskus ihan muuten vain.

Mitä sinä siellä tolpan nokassa istut? Saanko vähän haukata kameraa? Jooko? Ihan vähän vain?

Juoksemistani häiritsee ainoastaan se, että tarhan pohja on muuttunut luistinradaksi. Jos se oli jäätikköä viime viikolla, niin nyt se kuulkaas vasta liukas onkin! Yhtenä päivänä tässä välissä tiet alkoivat olla jo siinä kunnossa, että pääsimme Oman ihmisen kansa kävelyllekin, mutta seuraavana päivänä jäätikkö oli taas ilmestynyt, ainoastaan entistäkin pahempana. Aidan vieressä voi kulkea, mutta jos erehtyy sieltä kauemmas, jalat leviävät joka suuntaan ja saan keskittää kaiken huomioni, että pääsen luistelemaan taas takaisin pitävämmälle pohjalle. Erityisen hankalaa se oli silloin, kun Oma ihminen toi tarhaani pallon. Viime kerrasta onkin aikaa miltei vuosi, mutta muistin kyllä, että sitä tökkäämällä saa namia. Oma ihminen heitteli palloa pitkin aidan viertä ja minä menin perässä. Välillä pallo lipsahti liukkaille alueille ja Oma ihminen lähti sitä pyydystämään. Mutta koska pallosta saa namia, en jäänyt odottelemaan vuoroani vaan päättäväisesti liukastelin itsekin pallon perässä jäätikölle. Oma ihminenkin liukasteli aika näyttävästi heti, kun saappaan alla alkoi olla peilikirkas jää vesipinnoitteella. Pallottelustamme tehtiin videokin, joka kuulemma meni jonkun haasteen vastineeksi.


* Tämä on Oman ihmisen spekulaatiota tapahtuneesta. Oikeasti ihmisraukat eivät tiedä kuin lopputilanteen, siinäpä miettivät mitä tapahtui!