Auringon mukana kävelyreitin varrella olevat talot ovat muuttuneet melko pelottaviksi paikoiksi. Joka pihalta kuuluu rapinaa ja raapimista, kun ihmiset rapsuttelevat pihamaitaan. Ja vaikka joka puskassa ihan selvästi vaanii joku (minä näin, ja näytti että Oma ihminenkin näki, vaikka useimmat möröt menevätkin ihan ohi sen silmien), niin siltikään ei muka saa kävellä Oman ihmisen ohi, vaan siitä edelleenkin joutuu pysähtymään ja peruuttamaan. Joten vaikka kävelylenkit ovatkin lyhyitä, niin silti niihin saa kulumaan yllättävän paljon aikaa!
Viime aikoina olemme kävelleet aika usein ison tien viereen (tai ainakin lähelle) ja siellä Oma ihminen on antanut minun tutkia tienreunat ja siivota kaiken vihreän parempiin suihin. Se on tosin vähän ristiriitainen paikka. Toisaalta vihreä on aina vihreää, mutta syömistä vähän häiritsee tieltä kuuluvat äänet ja ohi vilahtelevat hahmot. Joskus lähempää ohi saattaa vilahtaa muutama isoääninen kaksipyöräinenkin, ja viimeistään silloin täytyy jo juoksaista pieni ympyrä Oman ihmisen ympäri, ennen kuin voi taas keskittyä einestämään. Kovin pitkään ei jäädä syömään (eikä siellä totuuden nimissä vielä paljoa syötävää olekaan), ennen kuin palataan taas kotiin.
Tänään Oma ihminen tuli tarhaan harjaamaan minut ja otti käteensä jonkun valkoisen pullon. Se ei maistunut kovin hyvältä. Ja siitä lähti ikävä ääni! Sellainen suih-shuih-naks-suih. Sitten minä juoksin ympyrää ja ääni kuului kunnes pysähdyin. Sitten tuijottelin sitä pulloa hetken, kunnes ääni alkoi kuulua taas ja katsoin jälleen parhaimmaksi juoksaista kauemmas. Tai ainakin niin kauas kuin naru salli. Tätä toistettiin sitten niin kauan, että en enää jaksanut välittää äänestä kovin paljon. Mutta sitten äänen lisäksi joitain pisaroita alkoi osua turkkiini, ja sitähän minä en siedä. En. Yhtään. Yöks. Mutta sama jatkui edelleen. Jossain vaiheessa Oma ihminen irroitti narun ja lähti kävelemään porttia kohti, ja minä tyytyväisenä seurasin perässä. Vihdoin ihminen ymmärsi, että ruoka-aika lähestyy jo ja muut ovat jo sisällä! Mutta katin kontit, ihminen meni talliin ilman minua ja palasi taas sen pullon kanssa. Naru kiinnitettiin taas minuun ja jatkettiin samaa, vaikka Oma ihminen alkoikin jo vaikuttaa aika kyllästyneeltä koko hommaan. Mutta pullo ei valitettavasti kyllästynyt, vaan jatkoi suihkimista. Jonkin aikaa jatkettiin vielä samaa, pullo suihki, ihminen seisoi, ja aina kun pisarat osuivat minuun, minä kävelin. Tai juoksin. Välillä piti pysähtyä haukkaamaan ruokaa ja silloin suihkiminen lakkasi, mutta sitten se alkoi taas. Piirileikkiä jatkettiin vielä jonkun aikaa, ja sitten ihminen viimein ymmärsi viedä pullon pois ja päästää minut karsinaan syömään.
Uusi karsinani on muuten aika kiva, se on sama missä Isoveli majaili. Sen ikkunasta voin seurata samoja maisemia kuin tarhastakin, ja minulla on siellä enemmän tilaa kuin vanhassa karsinassani. Kuulemma alan kohta olla jo melkein hevoskokoinen, joten lisätila onkin tarpeen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti