Kohti harmoniaa (tai ainakin lähintä heinätuppoa)

Viime viikolla Oma ihminen oli tosi lyhytpinnainen ja lähinnä ärhenteli joka asiasta, jos en heti tehnyt mitä muka haluttiin. Aloin jo olla sitä mieltä, että tuon kanssa en tee mitään. Mutta viime aikoina meillä on mennyt taas paremmin. Kyllä minä vielä jonain päivänä saan koulutettua siitä järkevän yksilön.

Viikonloppuna tutustuin palloon. Olihan meillä viime vuonna Kaverin kanssa joku pallo pyörimässä tarhassa, mutta se ei ollut yhään niin kiva kuin tämä. Kun Oma ihminen tulee tämän pallon kanssa, saan namia aina kun tökkään palloa turvallani. Ensin tehtiin sitä karsinassa ja sitten siirryttiin tarhaan. Tällä kertaa Oma ihminenkin käyttäytyi portilla asiallisesti ja minä seurasin palloa ihmistä sujuvasti peremmälle. Sitten sain taas koskettaa palloa ja sain namia. Mums. Sitten pallo alkoi käyttäytyä vähän arvaamattomasti, se lennähti joskus kauemmas niin isolla liikkeellä (ja hassulla äänellä), että en oikein ollut varma miten siihen suhtautuisin. Juoksin siis perään mutta sitten varmuuden vuoksi kiersin sen kerran tai pari ja uhkasin potkaista jos se alkaa ryppyillä. Sitten vasta käännyin palloon päin ja koskin sitä ja keräsin namit parempiin suihin. Ihminen katsoi tätä hetken ja vei sitten pallon pois.

Miksi se tuonne kuoppaan meni?

Seuraavana päivänä tehtiin samaa, tosin minä olin ulkona jo valmiiksi ja Oma ihminen tuli seisoskelemaan seuraksi ja kävi välillä hakemassa pallon. Nyt koskeminen ei enää kelvannutkaan, vaan palloa piti tönäistä ennen kuin herkkuja irtosi. Ei siinä mitään, kyllä minä sitä voin töniäkin. Vaan sitten pallo alkoi taas lennähdellä ja muuttui epäilyttäväksi. Toistin siis eiliset kuviot eli juoksin perään, kiersin pallon ja pukitin pari kertaa tehdäkseni sen vaarattomaksi, ja sitten tönäisin sitä. Oma ihminen katsoi sitä mietteliäänä ja vei pallon taas pois, mutta tuli kuitenkin seuraksi seisoskelemaan aurinkoon. Sienellä se vähän pyyhki jalkojani (Karmivaa, uskokaa pois. Sieni on monesti märkä ja se ei lähde jalasta irti, ennen kuin pidän jalkaa paikoillaan vaikka kuinka haluaisin juosta karkuun!) ja muuta kroppaani. Kaikki huolella keräämäni hiekkakerrokset olivat mennyttä, joten eipä siinä muukaan auttanut kuinkatsella itselleni taas hyvä kohta ja kihnuttaa turkkiini taas sopiva kuorrute. Se väsytti niin paljon, että otin sen päälle pikku torkut.

Kurakerros se varsan kunnossa pitää!

Ja nyt unille!

Nyt pari päivää olemme käyneet kävelemässä Oman ihmisen kanssa pitkin maita ja mantuja. Kävimme mutkan pellollakin, missä oli vähän epäilyttävä rakennus. Ja vaikka kuinka yritin, en saanut jäädä syömään vaikka kavioiden alla oli paljon heinää. Vanhaa ja keltaista ehkä, mutta kyllä minä olisin sujuvasti sitä jäänyt suömään jos olisin vain saanut.

Jostain syystä nyt aina kun kiilaan ihmisen ohi, minua pyydetään pysähtymään ja peruuttamaan. Sitten vasta jatketaan matkaa. Aluksi peruutettiin aika usein mutta sitten ihminen alkoi antaa minun kävellä pidempiä matkoja. Nyt pääsemme jo jonkun kymmenen metriä, ennen kuin minua kyykytetään taas. Vaikka täytyy myöntää, että kun joudun muistamaan että Oma ihminenkin on olemassa, niin uskallan olla paljon rennommin vaikka pellolla menisi mönkijä, kuuluisi outoja ääniä tai ohi menisi muita hevosia. Tätäköhän ihminen on yrittänyt minulle selittää koko viime vuoden? Sitä paitsi Oma ihminenkin on mukavampi eikä rähise yhtään kun keskittyy vain tuijottamaan, missä minun pääni on. Huomasin kyllä ne sivusilmällä luodut katseet!