Västäräkistä vähäsen, kai

Lomanhankintakeinot tuntuivat auttaneen, tämän viikon olenkin saanut olla aika lailla rauhassa kaikelta. Jalkaankaan ei satu enää ollenkaan. Päivät olen paistatellut auringossa (tai ottanut suihkua) Isoveljen kanssa ulkona. Tarha on tosin täynnä epäilyttäviä pikku puroja ja lampia, mutta ihanaa namimultaa on jo paljastunut! Kohta kuopsutan esiin kaikki makoisat valkoiset paksut juuret, mitä maassa on piilossa. Illalla Oma ihminen on käynyt rapsuttamassa minua. Rapsuttelun sivuäänenä tosin on jatkuva valitus siitä, kuinka karvaa oikein riittääkään. Välillä Oma ihminen on käynyt rapsuttelemassa muitakin hevosia ja etenkin Isoveljen kanssa heillä on selvästi jotain menossa, kun aina silloin tällöin ne katoavat tunniksi kahdestaan ulos ja jättävät minut talliin!

Ihanaa, joku rapsuttaa harjan juuresta!

Ääniä, selvästi kuulen ääniä!

Siksi olikin ihan mukavaa käydä tänään Oman ihmisen kanssa kävelyllä. Silta, joka viime vuonna vielä oli melkoisen epäilyttävä, ei tuntunut nyt missään ja reippaasti Oma ihminenkin kulki siitä yli. Minähän seuraan tottakai. (Paitsi tarhaan uudestaan illalla, jos vaihtoehtona olisi mennä talliin syömään heiniä. Portilla on mutaa, yäk!) Takaisintulomatkalla kävimme yhden sivupolun päässä syömässä varpuja. Tai minä söin ja Oma ihminen pyöri ympärillä ja päästi hassuja piipityksiä. Saattoi se ääni tulla siitä palikastakin, mihin Oma ihminen edellisellä reissulla puhui vaikka kuinka pitkään. Jostain kaukaa kuului äkäisiä moottoriääniä, mutta olivat onneksi sen verran kaukana, että saatoin pääosin keskittyä maisteluun. Loppumatkan keskityin sitten taas kävelemään ja vahtimaan, että vahingossakaan yksikään kavioni ei osu hevosensyöjälammikoihin. Oma ihminen nurisi siitäkin jotain ja saapasteli suoraan läpi parista lammikosta, mutta minä olinkin viisaampi ja kiersin ne, kun kerran vierestäkin pääsi. Turhaa sitä jalkojansa kastelemaan, sanon minä!

Äh, ei ne mitään ollut. Keskitytään olennaiseen.