Vihdoin ihmiset ymmärsivät sen, mitä me Äitisuokin kanssa olemme koittaneet heille vihjailla koko talven. Kuulemma asian kanssa saattaa olla jotain tekemistä myös viime viikolla käyneellä kengittäjälläkin. Mutta vihdoin asia meni perille ja tänään pääsimme viimein Äitisuokin kanssa samaan tarhaan! Ensin minun piti tietysti osoittaa taas olevani kiltti pieni varsa ja juosta (tai no, reipasvauhtinen kävely riitti) kauas Äitisuokin heinäkasalta ja pysyä poissa. Mutta sitten kun olin selvästi osoittanut että Äitisuokki pitäkööt laumanjohtajan paikan, minä väistän ihan mielelläni, pääsimme nuuskimisetäisyydelle ja melkein pääsin testaamaan, irtoaisiko minulle vähän maitoa. Ei irronnut, mutten saanut hampaistakaan.
 |
| Saanko lähestyä? |
 |
| Ollaanko kavereita? |
 |
| Ihanaa, tätä olen kaivannutkin! |
Hetken päästä ihmiset totesivat, ettei tästä suurempaa actionia irtoa ja siirsivät meidät minun rantatarhaani, jossa saamme jatkossa olla. Ja sitten kohta jo rapsuttelimme toisiltamme irtokarvoja vähemmäksi. Nyt kyllä olen hyvin onnellinen, kun minulla on taas ihan oma luottokaveri, jonka vieressä on turvallista olla!
Oma ihminenkin on irroittanut toisenkin kätensä taas näkyviin ja kävimme kentälläkin kävelemässä yhtenä päivänä. Ja mikä parasta, tarhan pohjasta pilkistää esiin jo vähän vihreää! Kyllä nyt elämä hymyilee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti