Uusi vuosi, vanhat jäätiköt

Uusi vuosi vierähti heiniä rouskutellen. Yksi tallikavereista stressasi ja kiersi karsinaa, mutta me Äitisuokin kanssa keskityimme olennaiseeen paukkeesta huolimatta.

Ulkona alkaa olla vähän paremmat pohjat, mutta joulun aikaan oli niin liukasta, että yhtenä päivänä sain luvan pysytellä tallissa ihan koko päivän, kun ulkona en paljaine varpaineni olisi hyvällä tahdollakaan pysynyt pystyssä. Eikä se kyllä ihan helppoa ollut muinakaan päivinä, joten juoksenteluni typistyivät tönkköjalkaiseen hipsutteluun. Omaa ihmistäkään ei näkynyt melkein viikkoon mutta se ei haitannut yhtään, kun ruokahuolto pelasi siitä huolimatta.

Ennen joulua uskalsi vielä hyppiä näkymättömiä esteitä tarhassa

Jossakin välissä Oma ihminen sitten palasi kuvioihin jääkentäksi muuttunutta pihaa kauhistellen. Minä sain harjauksen ja pääsin käytävälle seisoskelemaan. Oma ihminen kaivoi esiin mustat möykyt, joita hän sitten alkoi tunkemaan etukavioihini. Oman ihmisen ennakkoepäilyistä huolimatta käyttäydyin hienosti ja annoin väännellä ja käännellä kaviotani, enkä saanut slaagia siinäkään vaiheessa, kun sain laskea jalkani taas maahan ja huomasin, että jalkani ympärille oli ilmestynyt ylimääräinen tossu ja jalkakin oli vähän ylempänä kuin ennen. Sitten sama toisellekin kaviolle ja sitten pääsin ulos. Kieltämättä olin melko tohkeissani asiasta, mutta vaikka etupääni pitikin (hurraa!), takajalat lipsuivat sen verran että parin yrityksen jälkeen päätin hipsutella Oman ihmisen lailla hyvin varovaisesti miniaskelilla halki jäätikkölakeuksien. Pellon reunaan päästyämme tilanne helpotti kovasti, Oman ihmisenkin askeleet rentoutuivat ja takajalkanikin alkoivat pitää taas. Sitten sain juosta Omaa ihmistä ympäri molempiin suuntaan niin kauan, kun Oma ihminen jalkaani ajatellen raaski (mikä ei pahus vieköön ollut kyllä kovinkaan kauan). Sitten piti lakata puhaltelemasta ilmaa tötterönenän kautta, laskea häntä ja kierrokset ja muuttua taas kiltisti käveleväksi pullaponiksi. Taisi siihen muutama kierros pellon ympäri mennä, jos ihan rehellisiä ollaan. Sitten lähdimme taas uhmaamaan jäätikköä, että pääsimme takaisin talliin. Tossujen pois ottaminen oli vähän ikävämpää kuin niiden pukeminen, mutta nätisti annoin taas Oman ihmisen väännellä jalkojeni, kunnes ne olivat taas vapaat.

Joskus on kuitenkin parasta keskittyä vain havuihin, kun niitä on tarjolla.

Sen jälkeen jäätikkölakeudet ovat hiljalleen lähteneet muuttumaan taas edes jotenkuten kävelykelpoisiksi alustoiksi, vaikka tarhassa edelleenkin kannattaa välttää äkkipysähdysten tekoa. Onneksi häntä kaarella voi aina ravata aidanviertä edestakaisin, jos joku kehtaa viedä naapuritarhasta kaverini pois.

Oma ihminen on viime aikoina osoittanut taas kovasti kiinnostusta selkääni kohtaan ja useampana päivänä lenkin lopuksi olenkin joutunut seisomaan kentän laidalla, kun Oma ihminen seisoo jakkaralla ja rapsuttelee minua sieltä. Se johtaa aina jossain vaiheessa siihen, että hän hypähtää mahalleen makaamaan selkääni, ja se taas johtaa siihen, että saan paljon kehuja ja sokeripalan. Seison siis ihan mielelläni, enkä ole moksiskaan siitä, että selkääni hyppää melkoinen lisäpaino. Kuulemma se kuuluu kolmivuotiaan (!) elämään, että ihmiset alkavat laiskotella ja vaatia, että me kannamme heidät. Hmm.

Tuonne selkään joku haluaa muka istumaan.