perjantai 5. heinäkuuta 2013

Kun vastustaa, vastustaa kunnolla

Ole sinä vain siellä sisällä, minä mieluummin
olen täällä ulkona sääskensyöttinä. Eikun...
Minä olen saanut ystävän viereisen laidunlohkon tammasta. Hirnumme aina toisillemme jos olemme erossa ja nukumme siinä nurkassa, missä laitumet ovat lähekkäin. Se on hyvä, koska muuten kukaan ei ole vahtimassa minun untani. Viime viikkoina Oma ihminen on taluttanut minut talliin aika usein, ja melkein joka kerta pihalla on seissyt se pahuksen auto. Sitten sinne pitää mennä syömään porkkanaa. Se oli ihan hyvä siihen asti, kunnes kerran sisällä ollessani en enää päässytkään pois, vaan joku oli sulkenut luukut! Enkä päässyt pois ennen kuin olin jo luopunut kaikesta toivosta ja alistunut kohtalooni. Parina päivänä tapahtui näin, ja vaikka kopissa saakin paljon kehuja, rapsutuksia ja namia, aloin kallistua sille kannalle, että se ei kuitenkaan ole kiinni joutumisen arvoista.

Mutta ette arvaakaan, mitä sitten tapahtui. Leppoisat laidunpäivät muuttuivat kerrasta paljon ikävämmäksi. Yhtenä päivänä jäin taas kiinni koppiin, kun hamusin namia niin, että unohdin peruuttaa pois ennen kuin takapuomi sulkeutui. Mutta nyt ihan kaikki luukut menivät kiinni, ihmiset poistuivat ja sitten se hurina ja tärinä alkoi taas. Ja kun se vihdoin loppui, arvatkaapa missä oltiin. Klinikan pihalla taas. Argh. Oma ihminen talutti minut talliin ja menin sisään, vaikka vähän aikaa ovella harkitsinkin, että kannattaako se sittenkään.

Jonkun ajan kuluttua ihmiset lähtivät ja minä jäin ihan yksin sinne vieraaseen talliin, eikä kukaan tullut vaikka kuinka huutelin tiellä käveleville hevosille. Aamulla talliin tuli vieras ihminen ja sitten alkoi taas kovasti nukuttaa... Herätessäni olin vähän kipeä joka puolelta, etenkin takapolvestani. Sinne kuulemma ruiskutettiin kortisonia, jonka pitäisi parantaa luussa olevaa kystaa. Minä en muista koko operaatiosta mitään, kun nukuin koko ajan. Myöhemmin Oma ihminen tuli Tallinemännän kanssa, ja olinpa iloinen nähdessäni heidät! Kovasti hirnuin heitä takaisin, kun he lähtivät tallista, mutta onneksi tulivat pian taas takaisin. Ulkona odotti taas se auto, ja vaikka siellä olisikin ollut ruokaa, seisoin mieluummin ulkona sateessa. Tai kävin minä pari kertaa sisällä asti nappaamassa suun täyteen heinää, mutta peruutin niin nopeasti ulos, etteivät ihmiset ehtineet sulkea minua sisään. Yrittivät he sitoa minua kiinni heti kun menin sisään, mutta minulla on keinoni - ensin petti riimu ja seuraavalla kerralla narun lukko. Ja taas seisoin siinä lastaussillan edessä, kun ihmiset koittivat houkutella minua sisälle. Lopulta minut talutettiin taas siihen käytävään ja koppi täytti ainoan ulospääsytien. Aloin aavistella pahinta kun paikalle tuli myös muutamia uusia ihmisiä. Ennen kuin ehdin käydä kunnolla epäluuloiseksi, olinkin jo kopissa. Mitä tapahtui, ihmettelin. Luukut lävähtivät kiinni ja sitten täristiin taas.

Vaikka kopissa on ikävää, niin nyt en jännittänyt enää niin paljon. Jossain vaiheessa kuitenkin luukut taas avautuvat ja pääsen pois. Niin kävi nytkin, ja ihanaa - kotipihassa oltiin! Pääsin omaan karsinaani ja vaikka olinkin tallissa yksin, näin sentään kavereita ikkunastani. Illalla sain vielä heinääkin, mikä oli ihanaa. Ihmiset jostain syystä nimittäin unohtivat ruokkia minut tänään!

Aamulla oloni ei sitten ollutkaan enää niin hyvä. Vatsaan sattui, mutta Tallinemäntä ei antanut minun maata. Välillä käytiin ulkona kävelyllä Tallinemännän kanssa ja Oma ihminenkin tuli paikalle, vaikka oli vielä aamu. Yleensä Oma ihminen tulee vasta illalla. Ihmiset olivat huolestuneen oloisia ja vatsaani sattui koko ajan. Jalkakin oli vähän kipeä. Lopulta paikalle tuli kolmas ihminen, ja sitten oloni vasta ikäväksi muuttuikin! Uusi ihminen kuunteli vatsaani ja lopulta halusi työntää kätensä häntäni alle. Minä pinnistin vastaan kaikin voimin, mutta luovutettava oli jossain vaiheessa. Aikani sitä kopelointia siedin, mutta sitten alkoi minunkin kärsivällisyyteni loppua (älä naura Oma ihminen, olen minä kärsivällinen! Kärsivällisyyteni kestää joskus jopa monta sekuntia!) ja lopulta ihmiset tuikkasivat taas neulan kaulaani. Alan olla jo tottunut piikkityynynä olemiseen enkä jaksanut vastustella sitä, vaikka Oma ihminen varmuuden vuoksi nipistikin minua samalla kaulanahasta. Minua alkoi väsyttää taas ja sitten kopelointi jatkui. Sen jälkeen uusi ihminen kaivoi esiin paksun letkun ja alkoi työntää sitä sieraimestani sisään. Voin kertoa, ettei se tuntunut yhtään mukavalta! Mutta oloni oli niin tokkurainen, etten jaksanut protestoida. Sitten letkuun kaadettiin vettä ja öljyä ja se kaikki meni suoraan mahaani. Sitten onneksi ihmiset päättivät lopettaa kiusaamiseni ja sain jäädä torkkumaan karsinaan.
Ruokaa, vihdoin!

Oma ihminen tuli takaisin kun olin taas vähän virkeämpi, ja vei minut kävelylle. Käveltiin ympäri tarhaa ja seurasin mielelläni, vaikka vieressä ihmiset naputtelivat lautoja ja pitivät meteliä. Jälkeenpäin kun ajattelen asiaa, niin tarhan keskelle oli ilmestynyt uusi aita, mutta sillä hetkellä en suoraan sanoen jaksanut kiinnittää asiaan huomiota. Sitten mentiin takaisin talliin torkkumaan, ja sitten taas kävelylle. Ja talliin. Ja kävelylle. Välillä Oma ihminen kuunteli vatsaani. Minua väsytti niin että juuri jaloillani pysyin. Mutta kun lähdettiin kävelylle, marssin kyllä mielelläni sellaista vauhtia, että Omalla ihmisellä oli vaikeuksia pysyä mukana. Jossain vaiheessa iltaa Oma ihminen vihdoin lähti katselemasta minua. Heti kun sain karsinan kokonaan itselleni, hyödynsin tilaisuuden ja kävin maate. Tällä kertaa ihmiset onneksi antoivat minun makoilla ja sain nukuttua pari tuntia, mitä nyt Tallinemäntä kävi pari kertaa tarkistamassa mitä teen. Oma ihminenkin kävi vielä kerran pyörähtämässä ja vaikutti olevan tyytyväinen murisevaan mahaani.

Tänään olen joutunut olemaan koko päivän karsinassa, vaikka olenkin välillä huutanut Tallinemäntää tulemaan ja päästämään minut ulos. Hän ei heltynyt, mutta kävi sentään aina silloin tällöin antamassa minulle vähän syömistä, tosin aika surkean vähän kerrallaan. Illalla Oma ihminen kävi parikin kertaa pyörähtämässä Tallinemännän kansa ja nyt ihmiset tuijottelivat vähän huolestuneina juomakuppiani, jonka pinta ei ole päivän aikana vajentunut. Mutta juomattomuus kannatti, koska sen varjolla pääsin hetkeksi narun päässä syömään märkää ruohoa tarhaan. Nam! Edes kimpussani pyörivä hyönteislauma ei saanut minua harhautumaan ajattelemasta mitään muuta kuin itse asiaa, eli syömistä! Sitä paitsi Oma ihminen lupasi, että huomenna pääsen koko päiväksi tarhaan syömään ruohoa, jos lupaan olla juoksentelematta. Saa nähdä sen kanssa, mutta syödä ainakin lupaan!

2 kommenttia:

  1. Voi sinua raukkaa, kaikkea oletkin joutunut kokemaan. Ei ole helppoa olla hevonen.
    Jospa nyt kuitenkin kesäloma jatkuisi jo paremmissa merkeissä eikä se jalkapahus enää olisi kipeä.
    Pääsisisit juoksuttamaan omaa ihmistä oikein kunnolla :)

    VastaaPoista
  2. Ei ole helppoa, ei. Tänään sentään pääsin vähäksi aikaa syömään kunnon ruohoa, eikä vain sitä kuivaa heinää mitä tarhaan saan!

    VastaaPoista