Kummallisia harjoituksia

Ihmisillä on joskus kyllä ihan omituisia ideoita. Yksi päivä harjoiteltiin seisomista, ja vaikka kuinka yritin (etenkin, koska sain pienen leipäpalan kun arvasin oikein), en ihan onnistunut päättelemään mitä Oma ihminen loppujen lopuksi halusi. Ensin piti pysähtyä, sitten siirtää jalkoja eteenpäin, mutta jos meni ottamaan askeleen eteen, niin se ei kelvannutkaan. Koittaisi päättää, seistäänkö vai liikutaanko? Sitten piti kurottaa nenää kohti Oman ihmisen nyrkkiä. Se osuus oli ainakin helppo, koska sieltä ilmestyi aina namipala! Jotain ihminen mutisi näyttelyposeerauksesta. Minähän osaan jo seistä paikoillani, mitä muuta siihen muka vielä tarvitaan?

Viimeksi kun mentiin kentälle, joku oli tuonut sinne tolppia ja puomeja. Minä nostin hännän kohti taivasta ja sieraimet levällään lähdin tutkimaan, mitä ne siellä tekivät. Kierrettiin sitä hökötystä jokusen kerran ja sain nuuskia ja maistellakin sitä vähän. Joka kerran kun haukkasin tolpan maaosaa, kuului ihmeellinen ääni ja minä hätkähdin. Sitten piti vähän maistaa taas, ja taas se ääni kuului. Ja minä hätkähdin. Sitäpaitsi voisin vaikka vannoa, että Oma ihminen pidätteli hymyä. Sieltä ei kyllä heru paljoa empatiaa, vaikka tolppa oli ihan selvästi suunnittelemassa minun syömistäni...

Oksat sentään eivät syö minua. Korkeintaan menevät hankaliin paikkoihin karkuun.

Kävelimme ympäri kenttää ja kiersimme aina sen puomihökätyksen, ja sittten Oma ihminen alkoi viemään minua siitä läpi. Siis niin, että aina kaksi tolppaa ja puomi muodostivat kujan ja sitten siitä piti uskaltaa kävellä läpi. Ensimmäisen kerran otin vähän vauhtia ulostuloon, mutta sitten kun minut pysäytettiin aina keskelle kujaa ja kehuttiin kun seisoin paikoillani, maltoin tulla sieltä uloskin käynnissä. Sitä sitten kierrettiin etu- ja takaperin, ja se takaperin meno oli muuten Tosi Pelottavaa, uskokaa pois. Puomitkin nousivat jossain vaiheessa maasta ilmaan. Loppujen lopuksi piti todeta, että ei siinä mitään sen ihmeellisempää ollutkaan, paitsi siinä takaperin menossa. Kun olin sisällä kujassa, peruutin sieltä kyllä sujuvasti ulos, mutta millään en olisi halunnut mennä sinne sisään peruuttamalla. Oma ihminen kyllä lupasi, että tähän harjoitukseen palataan vielä...

Pikkutauko pidettiin, kun käytiin hakemassa autosta Oman ihmisen sinne unohtunut puhelin. Enpä ole aikaisemmin päässytkään niin lähelle Oman ihmisen autoa. Siitä lähti myös pari kertaa vähän pelottava ääni ja valotkin välähtivät, mutta muuten se oli ihan vaaraton. Oma ihminen taas oli ihan tylsimys eikä päästänyt minua kurkkaamaan ovesta sisälle, vaikka minä olisin ihan mielelläni osallistunut puhelimen etsintään.

Seuraavana päivänä otettiinkin sitten rennosti, Oma ihminenkin tuli meidän kanssa seisoskelemaan tarhaan ja vain rapsutteli ja otti kuvia. Aina ei onneksi tarvitse tehdä töitä!

..vaan joskus voi juosta pierupukkilaukkaa pitkin tarhaa!