Keväällä mielialani heittelivät aika lailla. Maneesi tuntui kovin jännittävältä, ja ratsastukset siellä alkoivat mennä enemmän kyttäämiseen, säntäilyihin ja pomppuihin kuin rauhallisesn harrastukseen. Kiimat nipistelivät vatsaa ja Oma ihminen tuntui ikävältä selässä. Hieroja totesi, että selkäni oli taas melko jumissa.
 |
Jos tuulee liikaa, saan vapautuksen Oman
ihmisen kantamisesta ja voidaan mennä
vaikka metsään kävelemään. Hyvällä tuurilla
jäämme johonkin mutkaan syömään varpuja.
Ja ainahan voi vauhdissa riipiä mukaan oksan
tai pari! |
Satulaan vaihdettiin leveämpi etukaari, mutta se ei auttanut asiaa. Korkeintaan takaosa jumitti pahemmin. Siispä Oma ihminen päätti viheltää pelin poikki ja sain hetkeksi vapautuksen ratsastuksesta. Sitten pari kertaa Oma ihminen vain nousi selkääni, istui siellä hetken ja tuli alas. Ja sitten uudestaan. Ja uudestaan. Ja toiselta puolelta. Ja taas. Ohjien tuntumalleotto sai minut lähtemään heti liikkeelle, silloin oli ihan mahdotonta seistä paikoillaan. Sama se, oli Oma ihminen sitten selässä tai vieressä seisomassa. Joten harjoittelimme sitäkin. Vihdoin aloin rentoutua taas, laskin päätäni kun Oma ihminen pomppi vierelläni jakkaralla ja taas uudelleen, kun hän kipusi selkääni. En närkästynyt edes siitä, vaikka hän yhtenä kertana jätti satulan pois ja teki ihmeellisen loikan paljaaseen selkääni. Ei kovin eleganttia, mutta kiltisti seisoin paikoillani ja siedin selässäni rimpuilevan ihmisen, kun hän koitti asetella itsensä oikeaan asentoon. Oman ihmisen onni, etten ole tätä korkeampi!
Sen jälkeen siirryimme pois tarhasta ja uskaltauduimme taas kävelemään pitkin poikin kenttää. Alussa se oli vielä vähän jäinen ja liukas, mutta nyt se on sulanut ihan hyväksi. Oma ihminen on useimmilla kerroilla jättänyt satulan pois ja vain kävellyt kanssani ympäriinsä. Minä olen vastineeksi useimmiten pysynyt käynnissä enkä tehnyt kovin monta pakopyrähdystä, vaikka ohi meneekin välillä autoja, muita hevosia ja tuulikin heiluttaa isoja kuusia tien toisella puolella (ja se kuulkaas vasta onkin PELOTTAVAA!). Joskus Kouluttaja seisoo kentän keskellä ja minä kierrän ympyrää hänen ympärillään Omaa ihmistä kantaen. He pyytävät minua ihan hassuihin asentoihin käynnissä, muka pitäisi kävellä etuosa takaosan kanssa samalla linjalla ja kiristää vähän vatsalihaksilla kroppaa ryhtiin. Kieltämättä silloin on helpompi liikkua ja kantaa Omaa ihmistä, mutta se on hirmuisen työlästä ja silloin pitää pysähtyä ja kysyä, että ovatko ihmiset ihan tosissaan. Ovat he kuulemma, joten kun parin askeleen jälkeen valahdan taas pois linjalta, he aloittavat kaiken taas alusta.
Viime aikoina melkein joka viikko olen saanut uudenlaisen satulan selkääni. Useimpia on testattu vain tallin käytävällä, tuijoteltu, heiluteltu ja sitten otettu pois. Yhden kanssa mentiin kentälle ja Oma ihminen kiipesi selkääni. Aluksi olin sitä mieltä, ettei tämän satulan kanssa voi kävellä, mutta alistuin sitten ja kiertelin taas pitkin poikin kenttää. Ravissa ilmoitin, ettei tämä ole yhtään kiva ja lyhensin itseni ihan paketiksi ja hain hyvää pomppuasentoa. Oma ihminen käänsi minut taas pikkuympyrälle joten protestipukit jäi tekemättä, mutta mielipiteeni taisin kuitenkin saada kuuluviin, koska sitäkään satulaa ei enää näkynyt sen jälkeen.
Selässäni on käynyt tähän mennessä oma Bates Caprilli, joka heiluu vähän sivusuunnassa ja jää takaa ilmaan riippumatta siitä, mikä kaari satulassa on sisässä (tähän mennessä testattu musta, sininen ja punainen kaari). Prestigen Versailles oli vähän pitkä ja kapea. Albion oli liian kaareva ja samalla kerralla testattu estesatula liian pitkä. Flexible Inspiration oli mukavan lyhyt, mutta liian leveä ja kippasi Oman ihmisen asentoon, jossa hän ilmoitti selkänsä hajoavan lopullisesti, jos siinä pitäisi istua pidempään.
Mutta tänään vihdoin löytyi yksi satula, joka istui selkääni hyvin. Oma ihminenkin tykkäsi, vaikka vähän vierastaakin koulusatulassa isoja polvitukia. Mutta kuulemma oli tosi tukeva olo selässä, vaikka minä vähän pompinkin. Enkä pomppinut pitkään, kun satulansovittaja käski Omaa ihmistä pyytämään minua eteen, eteen, eteen. Käynnit menivät raviksi ja ravit laukaksi, mutta lopulta minä juoksentelin korvat tötteröllä pitkin kenttää, Oma ihminen vain käänsi meidät ennen kuin päädyimme pellon puolelle. Sitten palattiin talliin, vaihdettiin satulaa ja sitten kävimme vielä pienen ratsastuksen kentällä. Nyt en enää jaksanut laukkailla niin paljon, vaan kävelin ja ravasin. Ihan hyvältä sekin satula (Zaldi) tuntui selkääni, mutta Oma ihminen ei tykännyt siitä yhtään istuttuaan hetken pehmoisessa Black Countryssa. Joten se meille sitten jäi. Toivotaan, että kuukauden päästä Hierojakin tykkää meidän uudesta satulastamme, eli selkäni ei enää jumittuisi vaan pysyisi yhtä hyvänä kuin se nyt on!
