Päivät kuluvat siis leppoiseen tapaan laitumella käyskennellessä ja seuraavaa heinäannosta odotellessa. Olemme syöneet jo laitumen niin hyvin, että Tallinemäntä kiikuttaa meille lisää ruokaa. Äitisuokin lähtiessä töihin minä saan ämpärissä kauraa. En jaksa enää juosta niin paljon yksin jäädessäni kun turvan edessä on ruokaa, sitäpaitsi naapuritarhan Täti on kuitenkin yleensä näkyvillä pitämässä minulle etäseuraa. Minun ylimääräiset ruokailuni tosin tuntuvat aiheuttavan lievää katkeruutta Äitisuokissa, mikä ehkä näkyy muutamana karvattomampana puolikuuna takalistossani. Ottaisi mallia minusta ja juoksisi enemmän, niin saisi hänkin ylimääräistä ruokaa! Tosin näin ollen minä ehdin varsin hyvin kipaista kauemmas, jos Äitisuokilla tulee tarvetta vahvistaa johtajanasemaansa.
Oma ihminen on vienyt minua välillä pois laitumelta, joskus ollaan käyty tallinpihalla, joskus vain pellolla syömässä tuoretta heinää ja kerran käytiin pidemmälläkin kävelylenkillä. Saan paljon kehuja jos kävelen rauhassa, enkä hätäile Äitisuokin perään. Kyllä minä yleensä jo maltankin taas kävellä, vaikka Äitisuokki huuteleekin perään ja komentaa minua tulemaan heti takaisin. Kerran tosin minulla meni kuppi nurin, kun Oma ihminen oli vienyt minut pihatarhaan harjattavaksi ja Äitisuokki pahus lähtikin pois laitumelta! Hätä oli hirmuinen ja Oma ihminen ei yhdellä kädellään paljoa minua hidastanut, joten kohta sainkin juoksennella pitkin tarhaa naru perässäni roikkuen ja Oma ihminen jossain taustalla pahoja sanoja päästellen. Onneksi Täti tuli pian viereiseen tarhaan minulle seuraksi ja ihminenkin lakkasi kiroilemasta ja harjasi minut loppuun, tällä kertaa tosin jostain syystä aitaan kiinni sidottuna...
Kouluttaja on käynyt taas pari kertaa. Häneltä saan nameja tai rapsutuksia aina, kun olen rauhallinen. Ja kipuan koppiin. Ja pysyn kopissa. Paikoillaan seisominen on tosi vaikeaa, en millään malttaisi. Mutta kyllä minä sitten kuitenkin seison. Pääasiassa minä kiipeän koppiin, kun Kouluttaja laittaa vähän painetta riimuun. Sinnikkäästi ihmiset välillä yrittävät käyttää myös erilaisia apuvälineitä, mutta kyllä he kohta oppivat, ettei niistä ole hyötyä. Muutaman kerran minua koitettiin avustaa koppiin narun kosketuksella taakse, mutta minä opin ennakoimaan narun niin, että päädyin melkein poikittain narua väistäessäni. Ihmiset luopuivat ajatuksesta. Sitten kerran Kouluttajalla oli sellainen tosi pelottava valkoinen keppi, joka muka koitti esittää takapuomia. Kyllä minä takapuomin tunnen, eikä se ole yhtään niin pelottava! Vaikka jättääkin minut nalkkiin koppiin sisälle. Mutta valkoinen keppi, se oli kyllä kamala! Siitä lähti ihan omituinen äänikin, oli ihan varma että se jos joku on suunniteltu syömään pieniä hevosia. Lopulta se lähti kauemmas, kun seisoin paikoillani. Sitten keppi hiipi takaisin ja lähti taas pois, kun seisoin. Sitten Oma ihminen meni seisomaan kauas taakseni ja laittoi kepin poikittain, sitten lähdettiin taas kohti koppia. Keppi seurasi. Argh! Menin kyllä koppiin, mutta vaikka keppi pysyi kaukana takana, se jännitti minua niin paljon, että ihmiset päättivät luopua senkin käytöstä. Minä olin siitä niin tyytyväinen, että seisoin seuraavalla kerralla kopissa ihan niin kauan, kun ihmiset halusivat. Ja sitä seuraavalla kerralla. Ja seuraavalla. Vaikka se oikea takapuomikin meni kiinni.
Minä en ole pohtinut sen tarkemmin, miksi tuolla kopissa on taas käyty monta kertaa. Oma ihminen vihjaili, että suuria muutoksia on tulossa, mutta niitä odotellessa minä otan kaiken irti laidunlomastani!
Lopuksi oppitunti siitä, miten juomasaavia voi hyödyntää, jos esimerkiksi sattuu työntämään turpansa nokkosiin:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti