Takaisin talliin

Näinkin helppoa elämä voi joskus olla, että
Oma ihminenkin uskaltaa irrottaa kädet
ohjista ja ryhtyä kuvaamaan kesken lenkin.

Oma ihminen on kehunut kovasti, kuinka helppo ja mukava kanssani on ollut harrastaa viime aikoina. Suorastaan ilmoittanut ottavansa kaiken irti vallitsevasta tilanteesta ja totuttavansa minua kaikkeen mahdolliseen nyt, kun se vielä onnistuu helposti. Siispä olemme käyneet maastossa erinäisillä yhdistelmillä ja erinäisissä järjestyksissä ja silloin tällöin selkääni on kivunnut joku muukin kuin Oma ihminen. Omaa ihmistä selvästi jännitti enemmän kuin minua, mutta olihan tyytyväisyydestä loistavaa naamaa mukavampi katsella (etenkin kun se tuppaa johtamaan herkkuihin), kun ihan kiltisti menin sinne suuntaan ja siinä vauhdissa, kun lainakuskit pyysivät. Joka kerta. Kasvot loistivat suoraan sanottuna jo sellaisilla wattilukemilla, että pitihän Oma ihminen sitten tipauttaa taas realismin maailmaan moisista pilvilinnoista.

Ilmat alkoivat kylmetä siihen malliin öisin, että siirryimme takaisin talliin. Oma ihminen lähti jonnekin reissuun, joten minulla oli monta päivää aikaa syödä hyvin, levätä ja kerätä voimia. Alkuviikosta Oma ihminen sitten palasi taas. Mutta nyt en enää ollutkaan rento ja mukava, vaan kyttäilin vähän puskia: enää ei kaukaisuudessa näkynytkään Äitisuokin ja kumppaneiden rauhoittavia hahmoja, vaan olin ihan yksin. Puskatkin alkoivat vähän heilua välillä tuulen mukana pitkän tyynen kauden jälkeen. Kentän takana olevalta työmaalta kuuluvat rakennusäänet olivat yhtäkkiä huomattavasti epäilyttävämpiä kuin aikaisemmin. Autoistakin lähti erilainen ääni kuin kuivalla kelillä. Ohikulkevia hevosiakin piti tuijotella taas ihan uudella intensiteetillä.

Joskus täytyy olla nättinä. Oma ihminen väittää,
että minulla on niin paljon harjaa, ettei hän näe
heti, kumpi laukka nousee.

Kiltisti raahasin Omaa ihmistä kuitenkin ympäriinsä. Jossain vaiheessa Oma ihminen pyysi minua juoksemaan niin, että aloin vähän väsyäkin. Ja argh, jostain takaani kuului inhaa vikinää! Ensin kauempaa ja sitten lähestyen. En päässyt edes kunnolla katsomaan, mitä siellä oli tulossa, kun Oma ihminen käski vain laukata ympyrää ja lakata spurttailemasta pakoon. Minä tein ainoan ratkaisun, mikä siinä tilanteessa oli järkevää: potkaisin ilmaan kohti karmaisevaa vikisevää ääntä ja spurttasin karkuun siitä huolimatta, että Oma ihminen tuntui muuttuvan vähän hankalaksi lastiksi. Muutaman käännöksen jälkeen Oma ihminen häipyi selästäni ja pääsin pysähtymään ja tuijottamaan vikinän lähdettä. Se näytti polkupyörältä, mutta kuulosti helvetinkoneelta. Olen nähnyt sen aikaisemminkin, ja aina varmuuden vuoksi koittanut kadota paikalta. Korviavihlova vehje! Siinä vikinälähdettä tuijottaessani Oma ihminen kaiveli itsensä mutalammikosta, ravisteli itseänsä puhtaammaksi ja nappasi minut taas kiinni. Sitten hän kipusi takaisin selkääni ja jatkoimme matkaa. Muutaman kerran koitin taas poistua paikalta, kun ohi meni autoja tai muuten jossain liikahti jotain, mutta Oma ihminen oli aika huonolla tuulella ja torppasi lähdöt hyvin lyhyeen. Vaikka olin sitä mieltä, että olisin voinut kyllä jo mennä talliin, jatkoimme vielä hetken ravaamista ympäriinsä. Blah. Sitten vasta Oma ihminen oli tyytyväinen ja kävimme vielä kävelemässä pellolla jäähdyttelylenkin ennen kuin pääsin takaisin karsinaan.

Seuraavana päivänä kenttä oli taas täyttynyt puomeilla ja kaverihevoset ravasivat ja laukkasivat ympäriinsä, kun tulin paikalle. Jännittäähän siinä nyt sitten rennonpaakin hevosta, etenkin kun kentän laidalla seisoi ja liikehti monta kahiseviin kaapuihin kääriytynyttä ihmistä ja sadettakin tippui niskaan. Ohi menevistä autoistakin kuului tavanomaista isompi ääni. En tykkää. Oma ihminenkin oli taas vähän pahalla päällä. Se alkoi ehkä siitä, kun koitin karsinassa kertoa hampaillani, että lihakseni olivat vähän hellinä eilisestä juoksentelusta. Tai siitä, että livahdin taas omille teilleni karsinasta ja otin vähän nokkiini siitä, kun minut peruutettiin päin karsinan seinää. Kahdesti. Koittivat ihmiset siinä peruuttaessani jotain ohjailla (kuulemma jos olisin kuunnellut niin olisin osunut paremmin karsinan oviaukkoon molempien ovenpielien sijaan), mutta ei niitä ihan aina jaksa huomioida. Joka tapauksessa lähtökohta ei ollut ihan paras mahdollinen ja ilmoitinkin sen useampaan otteeseen. Puomien yli loikatessa koitin suorittaa eilen niin hyvin onnistuneen paikaltapoistumisen, mutta nyt Oma ihminen oli tarkempana enkä päässyt kunnon pomppuihin asti, ennen kun joku veti pääni ylös ja laittoi vähän lisää vauhtia. Mutta sitten kyllä himmailtiin taas, kun olisin laittanut oikeasti isompaa vaihdetta silmään! Aikamme tempoiltuamme pitkin kenttää Oma ihminen ilmoitti, että yhtään puomia ei sittenkään nosteta ylös ja hän suorittaa radan minua taluttaen. Mutta kun muutkin hevoset pysähtyivät tai ainakin hiljensivät käyntiin, aloin huomata ettei tässä ehkä sen kummemmasta asiasta olekaan kyse. Itse asiassa, jos puomeista meni yli ihan rauhassa, kukaan ei nypännyt suusta ja siitä sai vielä kehujakin. Joten kun meidän vuoromme koitti, kävelin ihan rauhassa niin kauan, että  Oma ihminen tunsi olonsa vähän luottavaisemmaksi ja uskalsi pyytää minut raviin.

Täällä sateessa on kurjaa, eiköhän jo laiteta
se kamera pois ja juostaan talliin!

Sitten kipitimme yli lopuista puomeista ja sain paljon kehuja.  Kas, eipä tämä kummempaa ollutkaan. Kun muutkin olivat juosseet vuorollaan puomien yli, menin pari kertaa jopa vähän ilmaan nostetun puomin yli enkä kompastunut kuin kerran. Toiset menivät kyllä vielä isompia loikkia. Sitten alkoi sataa niin, että kieltäydyin liikkumasta eteenpäin. Kovasti yritin opettaa Omalle ihmiselle, että tällaisessa rankkasateessa kannattaa kääntää häntä sateeseen, piilottaa pää polvien väliin ja odottaa aikaa parempaa. Eihän hän (tietenkään) uskonut, mutta aikansa ihmeteltyään ihmisetkin tajusivat, mikä on viisasta ja veivät meidät takaisin talliin. Kokonaiskilpailussa olimme sijalla 5/6. Olisin kylllä ollut paljon nopeampikin, jos Oma ihminen vain olisi antanut minun mennä, eikä pelännyt koko ajan seuraavaa räjähdystä. Minäkö räiskähtelevä? No ehkä joskus. Vähän.

Maastovalloituksia

Vielä on kesää jäljellä!

Kesäloman jälkeen Oma ihminen on jatkanut laiskotteluaan samaan malliin kuin ennen lomaa. Tarkoitan sillä sitä, että osa yhteisistä kävelylenkeistä on korvautunut kentällä juoksentelun jälkeen metsäkävelyillä niin, että minä joudun tekemään kaikki työt. Itse asiassa melkein joka ratsastuksen lopussa olemme käyneet vielä lenkin vähän kauempana tiellä tai metsässä. Itse asiassa se on ihan ok. Jos meillä on hevosseuraa mukana, niin uskallan jopa kulkea jonon ensimmäisenä. Ainakin vähän matkaa.

Olemme käyneet lenkin myös ihan kahdestaan Oman ihmisen kanssa. Kävelin ihan reippaasti, vaikka vastaan tuli toisia hevosiakin. Huomasin kyllä, että Omaa ihmistä vähän jännitti kohtaaminen, vaikka hän koittikin esittää coolia selässäni, pysyä rentona ja hengitellä rauhallisesti kuten siihenkin asti. Mutta hei, minä pelastan tilanteen! Rauhassa kävelin hevosista ohi enkä yhtään ryysinyt perään, vaikka käännyimmekin takaisin jonkun matkan päästä. Enkä ottanut kipinää edes siitä, kun tallia lähestyessämme huomasin, että ne hevoset olivat jääneet harjoittelemaan korkean koulun liikkeitä sillan eteen. En mennyt edes näyttämään mallia sillanylitykseen, vaan kävelin kiltisti kentälle.

Talliin palatessa tosin piti ottaa kunnon laukkaspurtti Oman ihmisen ohi, kun puskissa rasahti joku. En tosin muistanut, että Oma ihminen piti minua ohjista kiinni, joten spurtti jäi lyhyeksi ja suuhun otti aika lailla, kun ohjista loppui pituus. Oma ihminen ei yhtään lähtenyt mukaan juoksenteluun, vaan juurtui paikoilleen ihmettelemään, mikä minulle nyt muka tuli. Ei yhtään draamantajua noilla ihmisillä! Aikani tuijotin tiukasti tappajapuskaa, joka sylki lintuja sisuksistaan ja tasoittelin pulssiani. Sitten Oma ihminen talutti minut vähän matkaa taaksepäin ja kokeiltiin tallin lähestymistä uudelleen. Vähän aikaa minun piti vielä tarkistella ympäristöä mahdollisten vaaranpaikkojen varalta, mutta totesin sitten, että vaara ohi ja annoin Oman ihmisen viedä minut karsinaan.

Sateen jälkeen saimme ihan oman
lammen laitumelle.

Yhtenä aamuna tallille ilmestyi kaikkien Omat ihmiset ja pääsimme kaikki talliin. Sitten lähdimme lenkille yhtenä jonona, polkupyörä joukkoa vetäen. Äitisuokin toinen Oma ihminen piti minulle seuraa alkumatkan, kun Oma ihminen istui selässä. Ounastelin kyllä, että tässä voi olla joku koira haudattuna enkä ihan väärässä ollutkaan. Suuntasimme nimittäin taas kohti ison tien alitusta. Alikulku kuulosti ihan oudolta, kun joku meni sieltä päältä ja kaverien askeleet kaikuivat takaa. Äitisuokkikin edessäni harkitsi paikalta poistumista ja se ratkaisi asian - tässä on jotain pelottavaa! Esittelin hienon valikoiman erilaisia hyppyjä, pomppuja ja loikkia, mutta kun Äitisuokki toimi jarruna edessä ja Oma ihminen jarruna selästä käsin, niin en kovin pitkälle päässyt. Tarpeeksi kauaksi autoista päästyämme teimme vielä pari rauhoittumisympyrää, ennen kuin aloin uskoa, että ehkä tästä sittenkin selvittiin hengissä. Puh!

Melkein aloin taas uskoa elämään, kunnes käännyimme tielle, jossa oli ihan valtava vesilammikko. Juuri sellainen, jonka syvyyksissä voi vaania mitä vain ja johon pieni hevonen uppoaa jälkiä jättämättä. Ja siitä piti kävellä läpi! No, voitte arvata että minähän en kävellyt. Kun huomasin, ettei kiertomahdollisuutta ollut, otin vauhtia ja loikin lammikosta yli parhaaseen kenttähevostyyliin. Vesi roiskui vaikka kuinka koitin ottaa pitkiä loikkia ja se oli kamalaa! Paha kyllä Äitisuokin takapuoli ilmestyi taas eteen ennen kuin pääsin vauhtiin, mutta onneksi silloin loppui myös lammikko. Hämmästyksensekaisia ihmisääniä kuului takaani ja vähän selästänikin. Melkein ehdin vetäistä henkeä, ennen kuin seuraava lammikko ilmestyi eteeni. Ja seuraava. Ja seuraava. Uskokaa tai älkää, lammikkoja oli miltei silmänkantamattomiin! Ihan kaikkia en jaksanut loikkia, vaan miniravasin tiukasti Äitisuokin jalanjäljissä niistä läpi.

Tämän lammikon paras puoli on se,
että sen voi helposti kiertää.
Oma ihminen tuntui arvostavan
kovasti myös heijastusominaisuutta.

Vihdoin lammikot loppuivat ja saatoimme jatkaa matkaa kuivalla maalla. Sitä sitten riittikin. Ihan en uskaltanut täysin rentoutua, mutta vähän kuitenkin uskalsin taas hengittää. Ja jonkun ajan päästä uskalsin jo vähän vilkuilla tien vieressä kasvavia makoisia oksiakin. Kunnes edessä oli taas -arvaatte varmaan- lammikko. Argh! Mutta arvaattekos, jos niistä kävelee läpi loikkimisen sijaan, inhaa vettä roiskuu paljon vähemmän mahan alle! Se tekee niistä heti paljon siedettävämpiä, ja jos Äitisuokkikin selviää niistä niin kyllä minäkin sitten. Matka jatkui. Ja jatkui. Jossain vaiheessa käännyimme takaisin ja sitten piti selvitä vielä uudestaan läpi kaikista lammikoista. Itse asiassa minua alkoi vähän jo väsyttää, vaikka välillä nappasinkin lennosta pari korkealla kasvavaa kortta matkaevääksi. Vähän alkoi jo haukotuttaakin. Sitten takaani kuului kova "hätsih!". Säikähdin niin, että jalat melkein pettivät alta. Ja mitä tekee aina yhtä myötätuntoinen Oma ihminen selässäni? Nauraa niin, että melkein tipahtaa alas. Pah! Sen jälkeen piti vielä kahlata kaikista niistä lammikoista uudestaan läpi ja selvitä vielä ison tien alituksestakin. Tällä kertaa en enää jaksanut loikkia ollenkaan, mitä nyt vähän kiihdytin näön vuoksi tahtia.

Vihdoin olimmekin taas kotikentällä ja Oma ihminen laskeutui ihan omille jaloilleen. Sain asiankuuluvat ylistykset ja mitä parasta, pääsin karsinaan syömään kauroja. Se piristi mieltäni niin, että laitumelle palattuani jaksoin taas ottaa pari laukkaspurttia ihan siitä ilosta, että pääsin ison vastaleikatun heinäläjän kimppuun. Kyllä se kuulkaa tästä taas lähtee!