Lastatkaa itsenne vaan!

Rauhaisaa heinänsyöntiä on nyt harrastettu jo monta viikkoa, kun yhtenä päivänä Oma ihminen hakikin minut laidunrauhasta talliin. Vieläpä kesken aamupäivätorkkujeni, suorastaan hävytöntä! Yritin kyllä nukkua viimeiseen asti, mutta kun Äitisuokki nousi, niin kai minunkin sitten piti. Kuitenkin tyytyväisenä vaihteluun lähdin mielelläni Oman ihmisen mukaan (mitä nyt matkalla piti vähän kuikuilla, minne Äitisuokki oikein jäi). Mutta mitä lempoa, tallin pihalla odottikin koppi kita auki valmiina syömään pienen viattoman varsaparan! Argh!

Aikaisempaan tapaan nostin etukaviot kiltisti sillalle, kun Oma ihminen pyysi. Siitä eteenpäinkin hivuttauduin, mutta jossain vaiheessa alkoi epäilyttää, että tässä on koira haudattuna. Siispä peruutin vikkelästi pihalle. Sitten ihmiset pyysivät minut taas sisään ja minä tottelin, kunnes taas aloin epäillä pahinta ja tulin ulos. Tätä sitten jatkoimme siihen pisteeseen, kunnes olin jo kokonaan sisällä kopissa. Ja arvasinhan minä, Oma ihminen kurkotteli kohti takapuomia. Äkkiä ulos! Ja toiste en mennyt samaan halpaan, vaan pysyin tiukasti kaikki neljä jalkaa turvassa maan pinnalla. Sitten ihmiset kehittivät joitain lisänaruvirityksiä pyllyni taakse. Minua alkoi jo hermostuttaa ja kun narua kiristettiin, ryntäilin jo vähän ympäriinsä pakopaikkaa etsien. Onneksi ihmiset päättivät luopua siitä ajatuksesta. Siinä vaiheessa aloin olla jo sitä mieltä, että pitäkää tunkkinne. Minähän en täältä minnekään lähde! Oma ihminen alkoi hiljalleen näyttää siltä, että hän oli jo valmis kuristamaan minut. Mutta tiedän, että pehmona ei hän kuitenkaan sitä tee, vaikka saattaa vähän huutaa ja huitoakin jos juoksentelen liikaa.

Jossain vaiheessa Oma ihminen neuvotteli puhelimessa, kertoi jonnekin ettei tämän päivän suunnitelmista taida tulla mitään, kun ei ehditä millään ajoissa paikalle. Sitten minua koitettiin taas saada koppiin. Minä kieltäydyin. Lopulta Äitisuokkikin tuli tallinpihalle, mikä nosti minun mielialaani kummasti. Mutta vaikka Äitisuokki kuinka uhkasikin syödä namini kopin etuovesta, en siltikään suostunut menemään kyytiin. Enkä sittenkään, vaikka Äitisuokki näytti mallia ja meni seisomaan kopin toiselle osastolle. Minähän en tuonne mene, ilmoitin ja juurruin lastaussillan eteen. Jos jonnekin liikahdin, niin sitten hallitsemattomilla miniryntäyksillä satunnaiseen suuntaan. Lopulta Oma ihminen vihelsi pelin poikki ja pääsin pikku tauolle. Paha vain, että se tarkoitti muiden ihmisten lähtemisen lisäksi myös sitä, että Äitisuokkikin lähti. Seuraavan vartin kulutinkin karjuen sydäntäsärkevästi (tai Oman ihmisen mukaan korviasärkevästi) kurjaa kohtaloani ja kutsuen Äitisuokkia takaisin turvakseni. Paha vain, että Oma ihminen karjaisee melkein yhtä lujaa kuin minäkin. Silloin jäin hetkeksi tuijottamaan: "ai, sinäkin olet siinä!". Sitten uhohdin taas tuon pikkukiusan ja keskityin huutelemaan yksinäisyyttäni.

Pikaisesti pyörähdimme tallissa lisäämässä hyönteismyrkkykerroksen mahani alle ja sitten minne mentiinkään - juuri niin, takaisin lastaussillan eteen. Argh. Aikani jaksoin huutaa kovaa kohtaloani ja sitten jouduin alistumaan ajatukseen, ettei kukaan minua tule pelastamaan vaan kuolen nälkään, yksinäisyyteen ja yleiseen kurjuuteen tässä kurjan lastaussillan edessä. Sitten Oma ihminen alkoi tarjoamaan nameja eteenpäin menosta (sai niitä aikaisemminkin jos ylti ottamaan niitä kopin sisältä, mutta sitä ei lasketa). Askel sisään, sokeri, ja ulos. Kaksi askelta sisään, sokeri, ja ulos. Nyt aloin taas kiinnostua asiasta.

Muut ihmiset olivat poissa, joten kukaan ei ollut sulkemassa minua sisään. Check. Eteenpäinmenosta saa sokeria. Check. Sokerin jälkeen pääsee pois. Check. Leipäpalakin kelpaa.

Joten kävelin Oman ihmisen pyynnöstä koppiin, sain namia ja pääsin pois. Sitä toistettiin muutaman kerran (ja yhden sakkokierroksen, kun poistuin paikalta ilman pyyntöä) ja sitten vihdoin, VIHDOIN, Oma ihminen tuli järkiinsä ja palautti minut Äitisuokin hellään huomaan laitumelle. Huh, selvisin!

Ehdin jo onnitella itseäni hyvin suoritetusta välttelytyöstä, kun tänään sitten Oma ihminen haki minut taas talliin. Koppi näytti odottavan taas kita auki, mutta minä päädyin karsinaan. Ihan yksin, talliin, ilman Äitisuokin seuraa! Argh! Siinä vaiheessa kun talliin tuli Oman ihmisen seurassa uusi ihminen, Kouluttaja, olin taas päätynyt maan pinnalta Paniikkilandian porteille. Kouluttaja oli sitä mieltä, ettei minun kanssani tässä mielentilassa voi tehdä mitään. Mielentila? Missä on Äitisuokki? Miksi olen yksin täällä? Mitä nämä ihmiset yrittävät tehdä? Argh!

Pääsin kuitenkin pihalle seisomaan ja kun aikani seisoin, tepsutin, kuopsutin ja teutaroin, havahduin siihen, että Kouluttaja pysäyttää aina välillä pääni pitämällä siitä kiinni ja päästämällä, kun lakkaan heiluttamasta sitä. Ai anteeksi, oliko siinä joku? Maan pinta alkoi taas palata. Äitisuokin ja minun välissä oli koppi, suuntasin siis päättäväisesti sitä kohti. Siellä käynnin jälkeen viimeksikin pääsin takaisin turvaan. Kouluttaja oli sitä mieltä, että olisimme voineet tehdä töitä vielä kauempanakin autosta, mutta jos minä haluan niin kaikin mokomin, mennään koppiin. Sitten minun piti mennä eteenpäin, kun riimu kiristyi. Ensin sain namin kopissa käymisestä, sitten piti hetki seistä paikoillaan, ennen kuin sain namin. Sitten piti käännellä päätäni sen mukaan, mitä riimusta pyydettiin.Siitä sai hetken rauhan ja namin. Ei hassumpaa. Lastaussillalla kääntelin päätäni mieluusti, mutta syvemmällä kopissa päähän koskeminen sai minut painumaan turvaan ulos ennen kuin ihmiset ehtivät silmäänsä räpäyttää. Sinnikkäästi kuitenkin Kouluttaja pyysi minut aina takaisin koppiin ja lopulta aloin sietää vähän liikettä silloinkin, kun olin kopissa sisällä. Etenkin, kun pään taivaaseen nostaminen (mikä ei ole onneksi kovin korkealla, Oman ihmisen huomautus) ja painetta vastaan ryntääminen ei aiheuttanut paineen poistumista, vaan niskan takana hellitti vasta, kun lakkasin vetämästä vastaan. Sitäpaitsi sen jälkeen pyydettiin taas takaisin koppiin. Mitä tässä voi pieni hevonen enää tehdä, kysyn vain?

Aikamme koppiin ja takaisin -kuviota suoritettuamme pääsin vihdoin takaisin laitumelle Äitisuokin hoiviin. Ihmiset jäivät portille hetkeksi, mutta minätyttö juoksin tarhan kauimmaiseen päätyyn ja jäin sinne syömään. Kouluttakaa toisianne, minä pidän nyt taukoa!

Kun olin saanut hermojani tasattua ja vatsaani täytettyä, Oma ihminen ilmestyi taas laitumelle. Tyytyväisenä lähdin kävelemään vastaan, kyllä nyt on huolellisten rapsutusten aika! Mutta pah, naru napsahti kiinni riimuun ja vaikka Äitisuokki kävelikin korvat luimussa siksakkia edessämme koko matkan portille ("minun varsaani et kyllä taas vie!") niin karsinaan päädyin taas. Ja ennen kuin ehdin kunnolla pahastua tilanteesta, paikalle ilmestynyt uusi ihminen tuikkasi piikin kaulaani (tosi ärsyttävää, kun ihmiset tekevät niin!) ja sitten alkoi taas kovasti torkuttaa. Jotain metallia tungettiin suuhuni, Tallinemäntä kannatteli päätäni (Oma ihminen on heittäytynyt taas yksikätiseksi) ja uusi ihminen heilutteli hampaitani. Lopuksi sain vielä yhden piikin kaulaani. Ja Oma ihminen kehtasi vielä kiitellä uutta ihmistä tästä kaikesta. Kuulemma tosi hienoa, että näin nopeasti onnistui hoito kun se pari päivää sitten sattuneesta syystä jäi tekemättä. Sitten minut jätettiin yksin karsinaan torkkumaan. Siitä virkistyttyäni totesin tilanteen: olin taas yksin tallissa. Argh! Tuijotin siis tiukasti ikkunasta kauempana aidan vieressä seisovaa ja takaisin tuijottavaa Äitisuokkia ja suunnittelin pakoa.

Ikuisuuden jälkeen minulla alkoi tulla nälkä ja ihmisiä alkoi tulla talliin. Ja kun aikani pyörin karsinaa ympäri, Äitisuokki tuli sinne myös! Ah autuutta! Ei samaan karsinaan mutta viereiseen kuitenkin. Nyt huomasin että olen ollut jo monta tuntia syömättä ja yritin rouskuttaa ruokakupin reunaa. Ei auttanut. Mutta sitten Äitisuokin ihmiset käärivät hänet varusteisiin ja veivät hänet pois. Siihen loppui minun huumorintajuni. On se kuulkaa rajansa pienellä hevosellakin! Mutta vaikka kuinka huusin, hypin ja koitin murtautua kaltereiden välistä vapauteen, ei auttanut. Oma ihminen laittoi minut lopulta seinään kiinni, kun muuten ei osunut minuun harjalla. Ei siis sellaisella pitkävartisella, vaan ihan harjausharjalla. Lopulta alistuin osaani yksinäisenä, hylättynä varsaparkana ja sallin harjata itseni ja siedin vielä hyönteissuihkeen suihkutuksenkin. Sitten Oma ihminen armahti minua ja pääsin ulos. Mutta ei Äitisuokkia näkynyt laitumellakaan, vaikka kuinka juoksin sitä ympäri ja huutelin pienellä sievällä äänelläni (jota suomenhevosorin karjuntaankin on verrattu...). Ikuisuuden jälkeen Äitisuokki käveli laitumen vierestä vain kadotakseen taas talliin. Argh! Mutta sitten vihdoin, VIHDOIN hän tuli takaisin seurakseni. Sitten oli maailmassa taas kaikki hyvin ja saatoin asettua syömään kurnivaa mahaani täyteen.

Ei se kuulkaa ole ollenkaan helppoa tämä hevosen elämä!

Minut on hylätty! Argh!

Kuka kaipaa venyttelyä, kun voi laukata?

Jonnekin tuonne se kaveri katosi, tule takaisin, please!

Kesken juoksun on joskus pakko pysähtyä vesipisteelle.

Laitumelle

Viime viikon lopulla se sitten tapahtui. Tallinemäntä unohti meidät ulos illalla. Aurinko alkoi jo painua alemmas, kun Oma ihminen ja Mies tulivat käymään. Heti auton äänen kuultuani aloin kävellä pitkin aidan reunaa ja pään heilutuksella koitin kertoa, että "auta, meidät on unohdettu"! Oma ihminen pujottautui tarhaan ja piti minut takanaan, vaikka Äitisuokki olikin sitä mieltä, että Oma ihminen voisi mennä pois ja antaa minun olla. Sitten sain vähän harjausta ja kamalaa suihketta ryntäille ja mahan alle (en tykkää, edelleenkään, yhtään). Äitisuokki pysytteli vähän happaman näköisenä kauempana ja heti kun Oma ihminen palasi aidan väärälle puolelle, sain väistää ihan kunnolla kun Äitisuokki selvensi, että vaikka Oman ihmisen läsnäollessa hän voi väistää, kahdestaan ollessamme minä olen se, joka väistää. Aina.

Sitten Äitisuokin omat ihmiset ja Tallinemäntäkin tulivat myös ja meidät otettiin ulos tarhasta. En olisi millään malttanut kävellä rauhassa, vaan tepsutin ja säteilin ihan-hetkenä-minä-tahansa-räjähtävää voimaa ja kuljin käynnintapaista Oman ihmisen rinnalla. Meidät vietiin tien toiselle puolelle ja kas, pääsimme irti keskelle ihanaa heinälakeutta. Minua olisi vähän vielä jännittänyt ja juoksuttanut, mutta Äitisuokki oli niin järkähtämätön syödessään, että tyydyin vähän ravailemaan hänen ympärillään ja laskin sitten itsekin turpani maahan. Ihmiset vaikuttivat vähän pettyneiltä ja kuuluivat kaipailevan kaikenlaista paikallisten mopoilijoiden kokoontumisajoista lähtien. Me päätimme keskittyä syömiseen. Välillä tosin ruohikosta pompahti jotain pientä ja minä hätkähdin. Tallinemäntä kävi tarkistamassa, onko laitumella käärmeitä mutta löysi vain heinäsirkkoja. Ovat nekin aika pelottavia, kun sillä lailla liikahtavat yhtäkkiä!

Sen jälkeen olemmekin sitten olleet ulkona aamusta iltaan ja illasta aamuun. Välillä Äitisuokki viedään pois ja minä spurttaan pitkin tarhan reunaa, kunnes saan taas turvani takaisin. Ihmiset käyvät välillä katsomassa meitä, vaikka hyvin me pärjäämme. Onneksi tuulee niin paljon, että itikat pysyvät kauempana. Tosin suurin osa varmaan paleltui tämän aamun lumisateessa. Me Äitisuokin kanssa keskityimme syömiseen.

Ihan alussa koitin vähän juosta ja tutustua uuteen paikkaan.

Äitisuokki ei innostunut juoksemaan, joten minunkin piti sitten vain
tyytyä osaani ja keskittyä olennaiseen, eli ruokailuun.

Riittääköhän syöminen varmasti?

Kesäpuuhastelua

Oma ihminen alkaa selvästi olla enemmän oma itsensä, mikä tarkoittaa sitä, että minä joudun tekemään taas vähän enemmän töitä kävelylenkeillä. Toisin sanoen enää ei riitä, että kuljen suunnilleen mukana, vaan täytyy taas huomioida Omaa ihmistä enemmän, pysähdellä, peruutella, kääntää päätä ja väistää etu- ja takapäällä. Siitäkin huolimatta, että tallikaverit ovat samalla kentällä tai vieressä pellolla evästämässä. Jälkimmäinen varsinkin on paha tilanne, päähäni ei kerta kaikkiaan mahdu miksi minun pitäisi jaksaa keskittyä ihmisen pyyntöihin, kun voisin olla kaverin kanssa pellolla ahtamassa herkkuruohoa mahaani?

Yhtenä päivänä seurasin Omaa ihmistä ympäriinsä toisessa tarhassa, kun tarhan vieressä ihan viattomana ollut tosi-iso auto heräsikin yhtäkkiä henkiin melkein vieressäni. Kauhistuneena pompahdin Oman ihmisen syliin turvaan, mutta hän ei ollenkaan ilahtunut siitä. Oma ihminen hätisteli minut kauemmas (ihan tarpeettoman happamana muuten, minähän vain halusin turvaa hänestä!) mutta jäi sitten kuitenkin minun kanssani katselemaan, kun auto lähti liikkeelle ja ajoi pois. Ilkeitä tuollaiset salakavalat yllätysautot!

Toisena päivänä kentälle siroteltiin punaisia tötteröitä, ja minun piti kävellä niiden vierestä ja välistä kiemurrellen. Tein sen mieluusti, kun yleisönäkin oli vain viereisen pellon lokit. Oma ihminen on tosi tyytyväinen, kun jaksan keskittyä häneen enemmän kuin ympäristöön. Vaikka piti niitä lokkejakin vähän katsella.

Joskus jopa kuuntelen, mitä ihmiset keskenään puhuvat. Jotain lauseenpätkiä olen kuullut klinikasta. Se huolestuttaa minua kovasti. Puhe alkoi siitä, kun yhdessä väistöharjoituksessa vähän onnahdin toisella takasella. Ei Oman ihmisen sitä olisi tarvinnut huomata! Toivon, että Oma ihminen unohtaa koko asian mahdollisimman pian ja antaa minun sittenkin jäädä kotiin syömään ruohoa. Jostain kurssista, ratsutuksesta ja näyttelyistäkin olen kuullut juttua sivukorvalla, mutta aika näyttää, mitä niistä seuraa.

Vielä toistaiseksi olemme viettäneet yöt tallissa, mutta isolle pellolle on lupaavasti ilmestynyt uusi aitaus. Oma ihminen lupasi, että viikonloppuna saatamme jo päästä aloittamaan kesänvieton! Sitä odotellessa voitte katsella minua laiduntarhassa:

Vihreä valloittaa

Omaa ihmistä alkaa näkyä taas enenevissä määrin ja pari kertaa olemme käyneet jo pidemmillä kävelyilläkin. Minulla olisi hirmuinen kiire joka paikkaan ja Oma ihminen vaikuttaa jo vähän tuskastuneelta, kun koko ajan muka täytyy muistuttaa, missä hevosen paikka on kävellessä. Minusta olisi ihan ok, jos Oma ihminen vain viittilöisi suunnan ja sitten kävelisi jossain tuolla sivulla pois haitoilta. Jostain syystä tämä ajatusmalli ei oikein ota tulta alleen, vieläkään. Ja kauempana tallista meillä onkin ihan rauhallista, mutta tallilta poistuessa ja sitä lähestyessä minua kiinnostaisi paljon enemmän katsella, mitä kaverit puuhaavat, kuin kävellä rauhassa Oman ihmisen perässä. Sitten kun päästään kauemmas maltan kävellä, vaikka vastaan tulee uusiakin kavereita. Viimeksikin kävelin ihan lunkisti, vaikka vastaan kävellyt ruskea ruuna kasvoikin 20cm minut nähdessäni ja kaula kaarella koitti hurmata minua. Minua ei kiinnostanut.

Tarhassa on ihanaa olla, kun saan seurata Äitisuokkia joka paikkaan. Ainoa miinus on se, etten saa käydä tervehtimässä aidalle tulevia ihmisiä vaan Äitisuokki valtaa välittömästi paikkani heti, kun olen saanut pari hätäistä silitystä. Noh, karsinassa sentään saan kaikki harjaukset ja rapsutukset ihan itselleni! Oma ihminen on alkanut taas nostella kavioitanikin. Se tosin kestää aina ikuisuuden ja taustameluna kuuluu ähinää siitä, kuinka kipeässä kädessä ei ole yhtään voimaa siihen varsinaiseen puhdistukseen... Onneksi sen jälkeen kuitenkin saan asiaankuuluvat rapsutukset palkaksi!

Näin seesteisesti meillä yleensä menee.

Ihan aina ei kuitenkaan jaksa olla rauhassa, vaan pari spurttia silloin tällöin pitää mielen virkeänä!

...ja Oman ihmisen varppeillaan tulevaisuuden varalta!

Tänään pääsin ensimmäistä kertaa irti laiduntarhaan vähäksi aikaa. Pellolla olen käynyt jo muutaman kerran syömässä heinää. Silloin on aina tosi vaikeaa päättää, mihin heinätuppoon iskisi seuraavaksi. Se seuraava voi olla paljon paremman makuinen kuin se, mitä parhaillani syön! Oma ihminen nauraa, että minulla on niin kiire raastaa heinää suuhuni, etten ehdi edes pureskella kaikkea. Noh, joku irti revitty tuppo saattaa silloin tällöin jäädä jälkeen, mutta kyllä suurin osa päätyy mahaan asti!

Söisikö? Juoksisiko?

Take away-ruokailua

 

Jospa kuitenkin hetkeksi pysähtyisin einestämään