Uusi vuosi, uudet tavoitteet

Välillä täytyy muistaa ottaa rennostikin!

Uuden vuoden kynnyksellä on hyvä koota vähän ajatuksia siitä, mitä ollaan saavutettu ja minne tähdätään seuraavaksi. Ainakin kalenteria katsoen tänä vuonna Daisy on joutunut jo ihan aikuisten hevosten töihin, ratsastuskertoja on lähemmäs viisi viikossa! Olkoonkin, että lähemmäs puolet niistä on käyntimaastoja.

Viime vuonna keskityin Daisyn kanssa pitkälti perustyöhön. Keväällä aloimme keskittyä enemmän myös laukkaan, kun hallinta käynnissä ja ravissa alkoi olla kunnossa. Aluksi laukka oli melko epätasapainoista ja lipsahti helposti ristilaukalle, josta hermostuneena Daisy heitti kiukkupukit. Hiljalleen se alkoi huomata, että jos jalat menevät sekaisin, maailma ei romahda siihen, vaan voidaan hiljentää ja korjata askeleet taas oikeiksi ja jatkaa. Kas, pukit alkoivat vähentyä. Onneksi Daisy ei missään vaiheessa oivaltanut sarjapukkien ihanuutta, vaan tyytyi yhteen loikkaan kerrallaan. *koputtaa kiivaasti puuta* Maneesilla totuteltiin siihen, että muista hevosista ei tarvitse välittää - vaikka ne menevät lujempaakin, meidän ei tarvitse, eikä kukaan juokse päältä vaikka menisikin ohi läheltä (tai -hui kauhistus- takaa!).

Maastoiluvarmuutta haettiin lisää, jotta lähiteitä voitaisiin koluta myös selästä käsin ilman, että Daisy haluaa kadota paikalta. Koska meillä on suhteellisen harvoin hevosseuraa maastolenkille (ainakaan sille reippaammalle), piti ryhmässä maastoilukin opetella erikseen. Onneksi meillä on tallilla ihan huippuporukka, ja välillä pidetään kunnon sunnuntaimaasto koko joukkueella. Ensimmäisten yhteisravien hyppyloikka-esitysten jälkeen yhdessä ravaaminenkin sujuu jo ihan hyvin ja on hauska huomata, kuinka helposti Daisyn saa nykyään vakuutettua pelkällä istunnalla siitä, että isompaa hätää ei ole. Se on alkanut säikkyäkin aikuismaisemmin! Ennen pienikin jännittävä asia aiheutti kunnon pakoreaktion, nyt hevonen tipahtaa 20cm alemmas tai vain kiertää kytäten epäilyttävän asian ja sen jälkeen voidaan taas jatkaa normaalisti. Luksusta! Jotenkin minusta tuntuu, että normaalit ihmiset eivät ehkä ole tyytyväisiä hevosensa säikkymiseen, mutta kun Daisy hanskaa senkin jo niin hienosti... :D

Keväällä harjoiteltiin (taas) lastausta ja pääsimme ensimmäisiin koulukisoihimmekin (harjoitusluokka), joka ylitti kaikki ennakko-odotukset. Kun valmistuu katastrofiin, voi vain olla oikeassa tai yllättyä positiivisesti... Kesällä luotin liikaa lastausongelmien olevan historiaa, ja seurauksena Daisy vietti kuukauden tehotreenissä. Lastaus minun kanssani ei helpottunut oleellisesti, mutta yleiseen ratsastettavuuteen ja laukan pyörimiseen tuli selkeää kehitystä. Syksyllä käytiin sitten jo naapurissa 1-tason koulukisoissa, mikä oli oikein hyvä kokemus meille molemmille.

Super-Daisy viittoineen. Taustalla olevia
esteitä ei vielä tänä vuonna ylitetty, ja
voipi olla, ettei ylitetä vielä ensi vuonnakaan.
Mutta alimmista puomeista päästään jo
yli ilman suurempaa draamaa!

Vuoden 2017 tavoitteena on esitellä Daisylle esteet. Vaikka itse olenkin koulupainotteinen, niin kyllähän hevosen yleissivistykseen kuuluu osata hypätäkin. Siihen siis hakemaan rutiinia! Jos saataisiin loikattua yli jostain, minkä muutkin ihmiset laskevat esteeksi. Mielellään useammasta peräkkäin. Tällä hetkellä jos puomi on ilmassa, se on este!

Samalla koitetaan parantaa laukan säädeltävyyttä ja saada Daisy kantamaan itseään paremmin kaikissa askellajeissa. Lastaustakin pitäisi harjoitella edelleen, että uskaltaisimme taas pois tallinpihasta. Tallikaveri lupasi jo poniruunansa Daisyn lastausharjoituksiin mallikappaleeksi, joten toivoa on. Nämä kaksi kirmaavat karsinasta karatessaan (siis eihän niin koskaan tapahdu, mutta jos...) heti toistensa luo nuuskimaan, joten toivotaan, että vetovoimasta olisi apua myös trailerissa. Jos ensi kesänä onnistuttaisiin käymään joku ristikkoluokka ja saataisiin hyväksytty tulos heB-luokasta, olisin kovin tyytyväinen. Sitä kohti!

Joulurauhaa

Zen-mielentilasta huolimatta voi aina yrittää tulla syliin
kesken joulukuvausten.

Tämä kuukausi on humpsahtanut ohi hurjaa vauhtia. Tuskin ehtii silmiään räpäyttää, kun taas on viikko mennyt. Onneksi työkiireet jäävät taakse tallille saapuessa. Daisy on ollut nyt pitkän aikaa suorastaan hämmästyttävän rauhallinen. En tiedä, johtuuko se oikeasta ruoka/liikunta-suhteesta, kiimojen talvitauosta, uudesta satulasta vai onko se vihdoin aikuistunut oikeasti, mutta jos se ei edelleen uteliaasti yrittäisi maneesissa tutkia ja maistella kaikkea seinänvieriltä löytyviä asioita ja muutenkin olisi kiinnostunut ympäristöstään, melkein epäilisin sen olevan kipeä.

Näin ollen olen keskittynyt nauttimaan siitä, että voimme käydä illalla kävelemässä pimeällä pellolla tähtien loisteessa ilman satulaa ja pelkällä naruriimulla. Ei olisi vuosi sitten käynyt mielessä edes yrittää. Maneesilla on rentoa riisua ja pukea matkaloimea, kun toinen pysyy paikoillaan juuri siinä, mihin sen pyydän seisomaan (ellei lähellä satu olemaan kottikärryjä tai muuta mielenkiintoista, jolloin Daisy hivuttautuu sen viereen seisomaan ja haistelee/maistelee kaiken ympärillä olevan). Maneesin nosto-ovi ei tänä talvena yhtäkkiä olekaan läheskään niin epäilyttävä. Muut hevoset saavat laukata ja ravata vierestäkin ilman ylimääräisiä loikkia. Toki joinain päivinä voi olla jännempää, mutta pääasiassa näin. Ihan kuin Daisy olisi vihdoin huomannut, että maailma ei kaadu, vaikka jossain rasahtaakin - viisas pääsee vähemmällä. Hämmentävää.

Kävin pitkästä aikaa kunnon koulutunnillakin, ja kun kuski saatiin istumaan suorassa, pyytämään oikeita asioita ja ylipäänsä pysymään poissa haitoilta, Daisy liikkui niin hienosti, että olisin lentänyt selälleni hämmästyksestä, jos en olisi niin kovasti keskittynyt istumaan kunnolla. Se on kumma, miten yksinään ratsastaessa kuvittelee, että "ihan hyvinhän tämä menee", mutta kun sitten joku tulee ja laittaa ratsukon ojennukseen, niin johan tahti rauhoittuu puoleen ja ratsastaja valaistuu jälleen - "ai niin, TÄLTÄHÄN tämän pitikin tuntua"!