Kaikkea tuo ihminen keksii...

Viime viikkojen aikana Oma ihminen on laittanut minulle satulan selkään muutaman kerran. Inha läpsyääni kuuluu vieläkin joskus, mutta koska olen saanut vapautuksen ympyrällä juoksemisesta niin kestän äänen paljon paremmin. Tosin yhtenä päivänä ne satulaan kiinnitetyt remmit laskettiin alas, ja sitten kävelin niin, että ne heiluivat kyljelläni ja välillä vähän kopsahtelivat kylkiini tai kainaloihini. Ikävää, mutta ei mitenkään ylitsepääsemättömän ikävää. Etenkin kun Oma ihminen suhtautuu niin nihkeästi isoihin "apua, jossain rasahti jotain"-pomppuihini, olen katsonut paremmaksi säpsähtää vain vähän paikoillani jos jossain kuuluu erityisen omituisia ääniä. Niin kuin ohikulkeva lenkkeilijä, auto tai toinen hevonen. Jostain syystä olemme siirtyneet tekemään näitä kävelyitä tarhaani, jossa on aidat ympärillä. Vaikka se onkin minulle tuttu paikka, sieltä ei näe niin helposti tiellä kulkevia asioita, jolloin Oma ihminen joskus pääsee yllättymään esim. ohi ajavasta autosta, josta minä tosin olen koittanut kertoa jo kauan aikaisemmin.

Tarhassa kävelyn lisäksi Oma ihminen on alkanut taas heilutella satulaa ja hyppinyt paljon kylkieni vieressä. Minä siedän sen niin kuin vain hevonen voi, mutta väistän kyllä vähän, jos jostain kuuluu ylimääräisiä ääniä. Mutta yhtenä päivänä Oma ihminen yllätti ja tuli käymään kesken tarhailuajan, ja toi jonkun jakkarankin mukanaan. Sitten minun piti seistä aidan vieressä harjauksen ajan ja vieläpä ottaa satulakin selkääni. Sitten käveltiin taas pitkin poikin tarhaa, pysähdyttiin, käveltiin taas ja minun piti muistaa huomioida Oma ihminen eikä keskittyä ympäristöön. Mutta minkäs minä sille teen, että ihmisellä on niin huono havainnointikyky, että kaikkien mahdollisten vaarojen havainnointi jää minulle? Naapuritarhan Äitisuokinkaan havainnointikyky ei ole ihan priimaa, hänkään ei jaksa huomioida puoliakaan niistä asioista, mitkä minä kyllä huomaan ja jotka vaativat reagointia. Oma ihminen tosin väittää, että naapuritallin ratsukot varmaan näkevät minusta painajaisia, kun kohteliaasti käyn tervehtimässä kaikki ohikulkevat hevoset ja usein vielä teen pari laukkakierrosta ja kysyn, haluaisiko joku lähteä kanssani juoksemaan?

Pieni juoksulenkki, anyone?

Mutta takaisin tarhaan. Oma ihminen talutti minut aitauksen kulmaan niin, että yksi aita oli edessäni, toinen toisella sivullani ja toisella sivullani olivat Oma ihminen ja jakkara. Oma ihminen nousi jakkaralle ja jatkoi satulan heiluttelua ja läpsyttelyä. Kun seisoin nätisti paikoillani kaiken sen sietäen, sainkin sokerin! Jakamaton huomioni kääntyi välittömästi Omaan ihmiseen. Jos paikoillaan seisomalla saa namia, minähän seison paikoillani! Kuin patsas! Namia, kiitos. Oma ihminen jatkoi satulan heiluttelua ja kävi vähän nojailemassa selkäni päällä ja sain uuden namin. Sitten hän meni uudelleen nojailemaan ja siirtyi kokonaan selkäni päälle istumaan. Ok, mamma lässyttää tällä kertaa tuosta suunnasta. Sitten hän vähän vääntelehti selässäni ja löysi vielä yhden sokeripalan, jonka tarjosi ihan oikeaan osoitteeseen, eli minulle! Sain vähän lisää rapsutuksia ja kehuja ja sitten Oma ihminen tuli alas selästäni. Ja vaikka kuinka tarkkaavaisesti seurasin vieressä takaisin portin luo, sain vain kehuja ja rapsutuksia ja satulan pois selästäni. Minne ne sokerit jäivät, kysyn minä?

Sen jälkeen olenkin saanut lähinnä lomailla. Yhdellä kävelyllä käytiin, mutta maa oli jäässä ja luminen enkä ole ihan varma kumpi liukasteli enemmän, minä vai Oma ihminen.

Ei kuukautta ilman murhetta

Illat pimenevät, mutta tässä vaiheessa vielä
näki kävellä pellonlaitaa pitkin.

Eilinen alkoi samaan tapaan kuin muutkin päivät. Mikä onkaan parempi tapa aloittaa päivä kuin syöminen? Ulos tosin pääsimme vasta vähän myöhemmin kuin normaalisti, kun Äitisuokki sai uudet kengät ja minä sain olla seuranetinä. Vasta sen jälkeen pääsimme ulos. Silloin kaikki oli vielä hyvin, mutta sitten mahassani alkoi tuntua kummalta ja päätin laittaa makaamaan. Kohta sitten tulikin Tallinemäntä ja hätisti minut ylös. Kävelin toiseen päähän tarhaa ja laitoin uudestaan maate. En saanut, vieläkään. Sitten piti kävellä ja juosta ympäri tarhaa. Jonkun ajan päästä tuli Oma ihminenkin paikalle, mutta hänkään ei antanut armoa, liikkeellä oli pysyttävä. Tai ainakin jaloillani. Kovasti kyllä koitin koko ajan katsella hyvää paikkaa mennä maate ja pari kertaa pääsin jo polvilleni, mutta heti ihmiset hätistivät minut takaisin ylös.

Sitten tuli tuttu eläinlääkäri. Pääsin takaisin karsinaan ja minua tutkittiin. Mahaan sattui, ja sitten sattui kaulaan ja sitten taas nukutti. Mutta sattui vähemmän, siihen hetkeen asti kunnes häntäni nostettiin ylös ja käsi työnnettiin sisääni. Olisin pahastunut, jos en olisi ollut niin uninen. Aikanaan sekin loppui mutta sitten seurasi se vielä ikävämpi osuus, paksu letku kaivettiin esiin ja työnnettiin sieraimestani sisään. Se se vasta kuulkaa ikävää onkin. Sitten minua vielä kopeloitiin hännän alta uudestaankin. Mutta onneksi sekin loppui aikanaan. Ei enää väsyttänytkään niin paljon, joten aloin etsiä karsinaan unohtuneita heinänkorsia.

Eläinlääkäri lähti ja Oma ihminen otti minut narun päähän ja lähdimme Äitisuokin ja hänen toisen oman ihmisensä kanssa kävelylle. Käytiin taas ison tien toisella puolella ja menin tunnelista kuin vanha tekijä, melkein paremmin kuin Äitisuokki! Joku oli laittanut isoja lammikoita yhden tien vierelle, ja huolellisesti kiersin ne kaikki (ja ensimmäisestä kerrasta viisastuneena koitin pitää huolen, että kiersin ne jostain muualta kuin Oman ihmisen päältä). Sitten käveltiin hiekkatietä pitkästi. Tämä oli minulle jo ihan tuttu juttu, viime viikolla kävimme täällä Oman ihmisen kanssa kahdestaan. Silloin tuuli paljon ja minäkin olin kuin lentoon lähdössä ennen kuin uskoin Omaa ihmistä, että liehuminen ei kannata ja parempi on vain kävellä omalla paikallani. Tänään kävelin oikein mallikkaasti, ja aina silmän välttäessä koitin pihistää vähän syötävää tienlaidan puskista! Takaisin tullessa väistelin taas lammikot mutta seuraavalla tiellä se ei enää onnistunutkaan, kun lammikko meni tien poikki. Sitten ei auttanut muu kuin kävellä siitä läpi, ja kun Äitisuokki käveli seuraavista lammikoista läpi (vaikka ne olisi helposti voinut kiertää) suostuin Oman ihmisen pyyntöön ja kävelin minäkin niistä, vaikka ne olivatkin vähän epäilyttäviä. Takaisin tallille päästyämme jatkoin heinänkorsien metsästystä karsinassa, ja ihmiset lähtivät pois.

Tuonne sattuu, mahaan!

Tallinemäntä tuli jonkun ajan päästä katsomaan minua. Nyt mahaani oli alkanut taas sattua, ja makoilin karsinassa. Tallinemäntä alkoi vähän hieroa vatsaani, ja ai että se tuntui hyvältä! Ojensin päätäni ja kerjäsin lisää aina, kun hierominen loppui. Oma ihminenkin tuli takaisin ja sitten minua hierottiin kahden naisen voimin vähän aikaa. Mutta sitten vatsaa kipristeli taas niin, että koitin pyörähtää ympäri. Se kiellettiin heti ja sen sijaan jouduin Oman ihmisen kanssa kävelylle. Kierrettiin pitkin peltoja ja tiristin pari lantapalloa laitumen nurkkaan. Sitten käveltiin taas. Ja mentiin talliin lepäämään. Ja käveltiin. Ja mentiin talliin. Ja käveltiin. Ja mentiin talliin. Tallissa en millään olisi halunnut seistä, ja pääsinkin välillä makaamaan, kunhan en yrittänyt pyörähtää. Mitä yritin kyllä aika monta kertaa, kun mahaa kipristeli tosi inhottavasti! Eläinlääkäri tuli uudestaan, ja kaikki ikävä toistettiin uudestaan, letkuosuus jopa kahdesti. Kävin vähän kävelemässäkin ja koitin laittaa maate pihallekin, enkä millään olisi noussut takaisin ylös. Minuun sattui jo tosi kovasti, enkä jaksanut millään seistä tallissakaan. Onneksi vihdoin minut päästettiin maate karsinassa, siinä oli helpompaa olla. Lopulta eläinlääkäri lähti, Oma ihminen rakensi heinäpaalipedin karsinani viereen ja Tallinemäntä ja Oma ihminen kävivät evästämään karsinani eteen. Tallinemäntäkin lähti sitten ja Oma ihminen kävi maate heinäpaaleille.

Väsyttävää tämä sairastaminen!

 Minä makasin, nousin ylös ja makasin vähän toisella kyljellä ja sitten vaihdoin taas asentoa. Hiljalleen olo alkoi viimein helpottaa. Menin maate, pieraisin, vaihdoin asentoa, pieraisin ja niin edelleen. Vihdoin olo helpotti niin, että saatoin itsekin ottaa pienet torkut. Aamuyöstä vihdoin oloni alkoi olla taas normaali ja huomasin, etten ole syönyt mitään pitkään aikaan! Oman ihmisen peti oli näppärästi siinä karsinan oven vieressä ja vaikka ovi oli auki koko yön, olin ollut Kiltti Tyttö enkä yrittänytkään tulla sieltä ulos. Mutta vaikka kuinka vaivihkaisesti koitin vetää heinäpaalin reunasta muutamaa kortta itselleni, Oma ihminen huomasi sen ja työnsi päätäni vähän kauemmas. Paalit vietiin pois, karsinan ovi meni kiinni, Oma ihminen puuhasteli jotain ja lähti sitten. Minä jäin odottelemaan aamuheiniä, jotka iloinen Tallinemäntä tarjoilikin muutaman tunnin päästä.

Oma ihminen sanoi, että ihan näin pitkälle ei olisi tarvinnut mennä traileriharjoituspäivää välttääkseni!