Elämää haavojen välissä

Näin hienot huurreripset sain kun juoksin hetken pakkasessa!

Tänään kuluttelin kaikessa rauhassa aikaa tarhassa heinänkorsia etsiskellen, kun Oma ihminen tuli paikalle. Sain kunnon harjauksen pitkästä aikaa, ja melkein kun aloin jo vähän tylsistyä paikoillaan seisomiseen, Oma ihminen otti minut kävelylle. Mielelläni kävelin Oman ihmisen vierellä ja katselin maisemia, viime kuukausina kun olen katsellut pääasiassa karsinan seiniä. 

Yhden talon pihassa oli paljon ihmisiä ja jotain pärisevää laitetta käynnisteltiin kun menimme ohi, mutta ensimmäisen tuijottelun jälkeen kävelin siitä ihan reippaasti ohi. Jatkettiin eteenpäin, mutta mitä kummaa, vaikka mentiin maneesille päin niin ei käännyttykään sinne, vaan jatkettiin suoraan. Vähäksi aikaa minun piti pysähtyä ja kysäistä Omalta ihmiseltä, että ihan tosissaanko me muka mennään suoraan, mutta kuulemma niin oli. Käytiin sitten yhden tien päässä kääntymässä ja palattiin samoja jälkiä takaisin. Mutta vähän maneesin risteyksen jälkeen aloin kuulostelemaan edessä kuuluvia ääniä ja päätin juurtua paikoilleni. Oma ihminen vähän hätisteli liikkumaan ja pari askelta suostuinkin luikertelemaan ääniä kohti, mutta sitten junttasin jalkani paikoilleen ja liikuin lähinnä vain taaksepäin, jos jonnekin. Oma ihminenkin meinasi jo vähän hermostua, kun en tullut mukaan. Mitä enemmän minua hätisteltiin liikkumaan, sitä syvemmälle maahan juurruin. Minä kuulin ihan outoja ääniä sieltä mutkan takaa ja yritin kaikin keinoin kertoa, että meidän on paljon turvallisempaa olla siinä, kun lähellä oli pari muutakin hevosta tarhaamassa, kuin lähteä äänten syötiksi. Ei haitannut, vaikka yksi autokin ajoi takaa ohi. Jonkin aikaa seisottiin ja otettiin aikalisää, sen jälkeen Oma ihminen kiepautti talutusnarun takajalkojeni takaa eikä siinä sitten muu auttanut kuin jatkaa eteenpäin kohti kamalia ääniä. Eikä menty kuin parikymmentä metriä ja johan Omalle ihmisellekin valkeni mitä minä yritin kertoa, edestä nimittäin tuli mies matalan pärisevän koneen päällä.

Vaikka missään ei pärisekään, niin aina voi
harrastaa häntä tötteröllä juoksentelua!

Onneksi vieressä oli aukeaa parkkipaikkaa, ja moottorikelkka päristeli kauempaa ohi. Minäkin vähän pörhennyin mutta kamelin selän katkaisi talon pihassa oleva pieni poika jonkun nelipyöräisen pärisevän koneen päällä. Siinä vaiheessa kyllä nostin hännän kohti taivasta ja otin arabiaskelluksen käyttöön! Oma ihminen tosin ilmoitti, että ihan sama missä pärisee, hänen päältään ei juosta - joten tyydyin sitten tanssahtelemaan jonkun metrin Oman ihmisen takana ja kävelyvauhtia. Olipas jännää!




Sitten käytiin vielä pikku lenkki siltaa kohti, mutta hyvissä ajoin ennen sitä käännyttiin ympäri ja mentiin takaisin tarhaan. Vähän yritin ehdotella, että mennäänkö sittenkin talliin muiden luo, mutta kun Oma ihminen alkoi järjestellä narua taas sen näköisenä että kohta se kiepahtaa takajalkoihini, päätin sittenkin kulkea ehdotettuun suuntaan. Sitten pääsinkin jatkamaan heinien syömistä.

Joulun odotusta

Jottei elämä kävisi liian helpoksi, juhlistin ohjasajolenkkiä parin päivän päästä raapaisemalla itselleni taas uuden haavan, tällä kertaa kinterehaavan kanssa samaan jalkaan, vuohisen ulkosyrjälle. Se oli paljon matalampi kuin muut, mutta Oma ihminen siitä huolimatta kääri jalan siteeseen pariksi päiväksi ja sitten seisottiin taas karsinassa. Argh. Sillä aikaa kun Oma ihminen kävi suurennuslasin kanssa karsinanpohjaa läpi sain odotella hetken tosi kivassa karsinassa, jossa saattoi yrittää haukata palan ikkunan suojana olevasta styroksista. Se tosin kiellettiin aika nopeasti, mutta sen sijaan keskityin sitten kovertamaan reikää oven laudoitukseen. Minä olisin ihan mielelläni jäänyt asustamaan siihen karsinaan, mutta jostain syystä Oma ihminen palautti minut kuitenkin melko pian takaisin omaan karsinaani...

Haava numero kaksi eli säären haava alkoi myös oikutella, joten siihenkin laitettiin side vähäksi aikaa. Seuraavana päivänä pääsin hetkeksi ulos ja sitä seuraavana vähän pidemmäksi aikaa, ja karsinan pohjaan ilmestyi kumimatto. Sitten vienot vihjailuni siitä, että haluaisin pitää jalkani ihan ilman siteitä menivät vihdoin perille (jostain syystä Oma ihminen ei tuntunut arvostavan sitä, että potkin aina pari kertaa protestiksi, kun pinteliä käärittiin takaisin) ja saan nyt tarhailla puoli päivää ihan ilman mitään ylimääräisiä suojia.

Vaikka ihmiset eivät runsaista tutkimuksista huolimatta ole onnistuneet paikallistamaan haavojen syytä, niin nykyään joudun ulkoilemaan ihan yksin, varmuuden vuoksi kuulemma. Yksin on paljon tylsempää, mutta onneksi aina välillä voi kurkata lantalan seinän yli, mitä muut tekevät toisessa tarhassa. Nyt olen jo niin iso, ettei tarvitse edes pahasti kurkotella, että näen  sinne! Välillä juttelen Isoveljelle talliin tai naapuritarhaan. Me olemme Isoveljen kanssa jo melkein parhaat kaverukset, vaikka Poikaystäväkin kovasti hörisee minulle aina, kun Oma ihminen ottaa minut käytävälle seisomaan.

Mutta nyt keskityn omenan syöntiin ja toivotan teille kaikille oikein mukavaa joulua!

Takaisin töihin

Toistaiseksi olen ollut kolhimatta jalkojani enempää ja vanhatkin haavat alkavat hiljalleen umpeutua. Ihmisetkin heltyivät ja laittoivat minulle taas Sedän seuraksi tarhaan. Luntakin on tullut sen verran että varovaisesti uskallan ravaillakin välillä, etenkin silloin kuin kuuluu omituisia ääniä, kuten lumen kolausta tai auton ikkunoiden raaputusta. Ainoa miinus on se, että ulkoilua on edelleen vain puoli päivää. Kuulemma alunperin suunnitelmana oli päästää meidät ulkoilemaan kolmistaan Sedän ja uuden karsinanaapurini Isoveljen kanssa. Mutta Setä on ihan niuho eikä anna minun edes höristä ohikulkevalle Isoveljelle joten ihmiset hautasivat kolmen kimpan suunnitelmat vähin äänin.

Mutta siitä huolimatta tänään jätettiin Setä karsinaan ja lähdimme Isonveljen kanssa kävelylle! Oma ihminen ripusteli taas minut täyteen remmejä ja sitten mentiin. Isoveli oman ihmisensä kanssa edellä, minä keskellä ja Oma ihminen ohjien päässä viimeisenä. Muuten olisi ollut ihan kivaa, mutta Oma ihminen oli virittänyt sen kamalan remmin häntäni alle! Hyi! Yöks! Yäk!

Välillä melkein unohdin sen remmin, mutta sitten se tuntui taaas eikä lähtenyt millään pois vaikka yritin ravata paikoillani ja vähän pukitellakin. Pukitellessa piti vain olla tarkkana etten osunut Omaan ihmiseen, mutta koitin pitää jalkani mahan alla ja pukittaa vähän pois päin Omasta ihmisestä. Mutta sekään ei auttanut, remminpahus oli ja pysyi joten ei siinä muu auttanut kuin kävellä menemään. Takaisin kääntymisen jälkeen yritin jo vähän haukata ohimennen evästä tien viereltä, mutta Oma ihminen käskytti vain eteenpäin ja sitten asettauduin taas Isonveljen hännän taakse suojaan. Kovasti silti kuului kehuja sieltä takaa ja takaisin karsinaan päästyäni sain vähän namiporkkanaakin joten kaipa sen remmin sietäminen kannatti.

Mistä näitä haavoja oikein tulee?

Kolmen viikon pakkoseisomisen jälkeen Oma ihminen päätti, että nyt saa riittää. Pääsimme Poikaystävän kanssa kävelylle, käveltiin ison tien viereen ja takaisin tallille. Poikaystävä edellä ja minä perässä, välillä melkein hännässä kiinni kävellen. Olipa ihanaa päästä haistelemaan taas raikkaita tuulia, vähän piti yrittää juoksaistakin siitä riemusta, mutta Oma ihminen oli ihan tylsä ja käskytti vain kävelemään. Mutta sekin sopi, kunhan sain katsella vaihtuvia maisemia!

Seuraavana päivänä pääsin Sedän kaveriksi ulos muutamaksi tunniksi. Olisin varmaan juoksaissutkin, mutta maassa oli tarjolla sen verran heinää että päätin kuitenkin priorisoida asiat ja keskityin lähinnä syömiseen. Siitä innostuneina ihmiset päästivät minut ulos seuraavanakin päivänä. Siihen mennessä Oma ihminen ja Tallinemäntä alkoivat näyttää jo vähän liian tyytyväisiltä, joten järjestin itselleni toisen haavan siihen viereiseen takajalkaan. Säären sisäpuolelle tällä kertaa, samanlaisen siistin viillon. Olisittepa nähneet ne ilmeet! Ihan selvästi näin kuinka Oma ihminen laski takaperin kymmeneen ennen kuin kommentoi mitään...

Puhdistusoperaatiohan siitä tuli ja puolen päivän ulkonaolo vaihtui pariin tuntiin ilman seuraa, joten en kyllä tiedä kannattiko tuo ihmisten aktivointi loppujen lopuksi sittenkään. Sentään uusi haava on vähän paremmassa paikassa kuin edellinen, joten pääsen edelleen ulos ja bonuksena ruokakuppiin tipahtaa taas vähän kauraakin, tosin ensimmäisinä päivinä siinä oli taas se vähän outo sivumaku. Mutta ei haittaa, kaikki ruoka mitä kupissa on katoaa kyllä parempiin suihin välittömästi!

Nyt ihmiset ovat sitten haavanhoidon ohessa kävelleet pitkin ja poikin tarhaa, tutkineet karsinaa ja miettineet päänsä puhki, mistä minä näitä haavoja oikein saan. Minä tiedän kyllä, mutten kerro!

Sairaselämää

Eläinlääkärikäyntiä seuraavana päivänä olin hyvin epäluuloinen, kun ihmiset tulivat viemään minua ulos karsinasta. Sitä paitsi karsinassa oli heinää ja käytävällä ei, joten päätin juurtua karsinan ovelle. Melko lailla ihmiset saivat houkutella ja käskeä, ennen kuin suostuin tulemaan ulos. Mutta eipä siellä mitään pahaa tapahtunutkaan, side vain otettiin pois, sain vähän porkkanaa ja side laitettiin uudestaan jalkaani. Seuraavana päivänä Oma ihminen väkersi vähän aikaa kaulani sivulla ja vähän nipisteli, ja veti sitten kanyylin kaulastani pois. Minä keskityin syömään heinää tallinemännän sylistä enkä hyppinyt ollenkaan, vaikka Oma ihminen olikin niin kuvitellut.

Olen jo melkein oppinut, että jos riimu ei ole päässä niin kavoiden on pysyttävä karsinan sisäpuolella, vaikka ovi kuinka olisi auki. Siispä luon vain kaihoisia katseita maailmaan karsinan ulkopuolella...

Kaiken paha alku ja juuri alkaa jo pienentyä. Ylimääräinen kiilto tulee haavageelistä  + salamasta.

Seuraavina päivinä minut otettiin kerran päivässä käytävälle siteen vaihtoa varten, ja yhtenä päivänä ihmiset vihdoin uskoivat hienovaraisia vihjailuitani siitä, että uuden siteen kääriminen ei ole ollenkaan välttämätöntä. Voi sitä vapautta, kun sain kerrankin laittaa maate ilman sitä häiritsevää tuppoa jalassani! Sen jälkeen jalkaan on laitettu jotain ainetta kahdesti päivässä, mutta se ei minua häiritse ollenkaan, eikä oikeastaan sekään, että haava välillä pestään ennen sen aineen laittamista. Oma ihminen vie minut välillä tutkiskelemaan paikkoja tallissa ja nuuskuttamaan naapurihevosia. Jostain syystä toisen naapurihevosen jalkaheijastimen syöminen ei kuitenkaan ollut hyvä juttu, Oma ihminen näytti aika tiukalta kun kaivoi sen suustani. Uusi varustearkkukin oli ilmestynyt talliin, siellä kuulemma on nyt kaikki minun tavarani. Aika paljon sitä onkin kertynyt, jos ne täyttävät koko arkun! Onneksi tilaa jäi pienelle leipäpussille, josta saan aina välillä maistiaisia. Niiden eteen tosin täytyy kumartaa tai kurotella sivuille, mutta mitäpä minä en tekisi herkkujen eteen!

Täältä välillä ilmestyy herkkuja!

Tänään sain uuden kaverin, melkein minun näköiseni mutta vähän isompi ruuna muutti toiselle puolelleni. Nyt minulla on sitten kaveri molemmilla puolillani. Me nuuskuttelimme jo kalterien läpi ja vähän nuolimme toisiamme turvasta, eikä kumpikaan sanonut mitään. Ja mikä parasta, Oma ihminen kuiskaili, että jos hyvin käy, niin parin päivän päästä saatan päästä jo ulos!

Neljän seinän sisällä

Sairastaminen on ihan tylsää. Koko ajan pitää olla karsinassa, ja silloin kun sieltä pääsee ulos, niin joutuu seisomaan käytävällä ja ihmiset puuhastelevat jalkani ympärillä. Minä seison kiltisti paikoillani ja protestoin vain silloin, kun haavakohtaa pestään - se on tosi inhottavaa ja ainakin pari kertaa pitää potkaista ilmaa, jotta mielipiteeni tulee selväksi. Tosin enää en potki niin lujaa kuin ensimmäisellä kerralla, silloin potkaisin itseäni vahingossa viereiseen jalkaan ja se sattui. Mutta silloinkin heti kun pesu loppui, annoin taas ihan nätisti ihmisten kääriä siteitä jalkani ympärille. Ainoa hyvä puoli tässä on se, että nyt saamme ylimääräisen yöpalan, kun ihmiset käyvät laittamassa minulle iltalääkkeet.

Viikko klinikkakäynnin jälkeen eläinlääkäri tuli katsomaan minua, ja vaikka kuinka toivoin päinvastaista, taas tuli piikkiä kaulaan. Mutta kun Oma ihminen piteli kaulanahkasta kiinni, niin se häiritsi pahastumistani niin kovasti, etten oikeastaan reagoinut pistokseen ollenkaan. Sitten ihmiset avasivat siteeni ja kuulostivat todella pettyneiltä - siihen asti hyvin parantunut haava oli alkanut tippua märkää. Sitä seurasi lisää pesua, karsinassa pitkästymistä ja lääkitystä. Tänään eläinlääkäri tuli taas, ja juuri kun olin kiinnostuneena tutkimassa lääkärisalkun sisältöä, kaulaani laitettiin lisää lääkettä ja sitten minua alkoi taas nukuttaa aika lailla.

Siinä vaiheessa kun minut oli talutettu takaisin karsinaan ja aloin virkistyä vaatimaan heiniä, jalkaani sattui vähän enemmän ja siinä oli taas uusi, iso side päällä. Kuulemma siitä leikattin pois liikalihaa ja laitettiin yksi tikki pitämään haavan reunoja yhdessä. Nyt sitten jatkan karsinassa pitkästymistäni. Ei kuulkaa ole yhtään kivaa tällainen!

Masentava marraskuu

Tuskin oli muutamaa päivää kulunut pesusta, kun Oma ihminen tuli tallille ja huomasi takajalassani haavan. Kuulemma ihan niin pitkälle ei olisi tarvinnut mennä seuraavan pesusession välttelyssä... Oma ihminen talutti minut käytävälle ja puhdisti haavan sillä aikaa kun minä seisoin kiltisti paikoillani.Välillä käännyin katsomaan, että mitä siellä jalan sivulla puuhataan. Välillä pääsin karsinaan sillä aikaa kun Oma ihminen puhui puhelimeen, ja sitten tuli ihan uusi ihminen talliin ja taas seistiin käytävällä kun jalkaani katseltiin ja paineltiin. Sitten pääsin taas karsinaan ja illemmalla sain vielä erikoisyllätyksenä ylimääräisen pienen annoksen kauroja ja mössöjä. Ihan pieni sivumaku siinä ehkä oli, mutta hei - jos kupissa on ruokaa, se syödään kyllä heti parempiin suihin!

Seuraavana aamuna en päässytkään ulos ja aamuheiniäkin tuli vähemmän kuin normaalisti. Kylläpä harmitti! Ja sitten Oma ihminen tuli apurin kanssa ja talutti minut ihan uudenlaisen näköiseen koppiin. Sen kalteva pinta oli paikoin liukas ja kun pari kertaa kavioni lipsahti, päätin varjella jalkojani ja kieltäydyin nousemasta kyytiin. Sitkeästi ihmiset yrittivät houkutella ja painostaa minua, mutta minä EN halunnut. Kerran piti oikein korostaa mielipidettäni ja hyppäsin pari kertaa pystyyn (ja saattoi siinä olla joku varvas alla kun laskeuduin) ja vedin, kunnes riimunnarun lukko hajosi ja sitten juoksinkin villinä ja vapaana häntä kohti taivasta pitkin pihamaata. Ei muuten turvonnut kinner painanut yhtään siinä hommassa! Itse asiassa minulla oli kyllä selkeä suunta, lähdin tarhalle kyselemään ihmistenkesytysvinkkejä Äidiltä ja Poikaystävältä. Vinkit vain jäivät vähän kesken, kun Oma ihminen liittyi joukkoon ja vei minut taas kopin luo. Lopulta ei muu auttanut kuin nousta kyytiin, ja sitten taas hytkyttiin jonkin aikaa kovassa metelissä. Kun pääsin taas ulos huomasin, että täällähän olen ollut aikaisemminkin. Klinikka on se paikka, jossa aina tuppaa nukuttamaan kovasti.

Sain ihan oman karsinan ja kohta Oma ihminen piteli päätäni kun toinen nappasi kaulani ihosta kiinni, ja sitä ihmetellessä kolmas tuikkasi piikin kaulaani. Melkein ehdin pahastua, mutta sitten alkoi niin mukavasti väsyttää... Jotain ympärilläni puuhailtiin, mutta minä vain torkuin pää kiinni pitelijän sylissä suurimman osan aikaa. Välillä piti sentään reipastua hirnumaan ohi meneville kavereille. Sitten kun ei väsyttänyt enää niin paljon, huomasin että jalkaani oli ilmestynyt iso side, joka ei lähtenyt millään irti, vaikka sitä vähän yrittikin ravistella. Ei kai sellaisen kanssa voi edes kävellä! Kaulassakin tuntui omituiselta. Ja kaiken kukkuraksi ihmiset halusivat, että nousisin uudestaan siihen koppiin. Sinnikkäästi yritin pitää puoleni, mutta eihän siinä auttanut muu kuin luovuttaa, etenkin kun Oma ihminen vihjaisi, että nyt päästäisiin takaisin kotiin.

Kuulemma aika iso side suhteutettuna neljän sentin havaan.

Oma ihminen ei saanut läheskään yhtä näyttävää sidettä.

Mutta kotona on kyllä selkeästi palvelutaso laskenut, ulkoilu on estetty kokonaan, kauroja ei saa yhtään, porkkanoitakin hyvin vähän ja heinääkin vähemmän kuin normaalisti. Aika epäreilua, sanon minä! Nälkä! Oma ihminen ja Tallinemäntä käyvät kyllä monta kertaa päivässä ja puuhaavat jotain kaulani tienoilla lääkeruiskujen kanssa, mutta se ei minua kiinnosta, paljon parempaa on se että heidän mukanaan ilmestyy aina heinää ruokakuppiin.

Kuriton kakara, minäkö?

Eräänä hyvin sateisena päivänä Oma ihminen ilmestyi tallille kesken meidän ulkoilun, ja lähdimme kävelylle maneesille. Maneesin pihassa kulki ihminen koiran ja sateenvarjon kanssa, ja sille näylle piti vähän tuhahtaa, ennen kuin uskalsin hiipiä Oman ihmisen perässä eteenpäin. Minä jo elättelin toiveita juoksemaan pääsystä, mutta sen sijaan menimmekin tallin käytävälle seisoskelemaan. Aikamme seisottuamme (ja kun olin vastaanottanut tarpeeksi ihailevia katseita ja kehuja ympärillä seisovilta ihmisiltä), luokseni tuli epäilyttävä ihminen... ja kyllä, eläinlääkärihän se!

Alan olla jo aika hyvä erottamaan eläinlääkärit muista ihmisistä ja suhtaudun heihin heti asiaankuuluvalla epäluulolla. Tällä kertaa tosin minun karvaani vain siliteltiin ja katseltiin, ja kuvittelin jo päässeeni säikähdyksellä, kun se pahus alkoi kaivella piikkiä esiin laukustaan. Siinä vaiheessa minä ilmoitin, että pistäkää itseänne, minätyttö häivyn. Ihmeen sitkeästi ihmiset kyllä yrittivät, mutta aina onnistuin kävelemään pois paikalta, vaikka Oma ihminen yrittikin roikkua riimun painona ja käskytti minut palaamaan paikoilleni (josta lähdin litomaan heti, kun eläinlääkäri tuli liian lähelle). Lopulta ihmiset vaihtoivat taktiikkaa ja siirtyivät metsästämään ylähuultani. Minä en tykännyt asiasta yhtään sen enempää ja vaikka jossain vaiheessa Oma ihminen saikin jotain metallista huuleni ympärille, siinä vaiheessa kun sen asentoa alettiin korjaamaan, pääsin taas katoamaan paikalta. Olihan se homma, mutta jonkinlaisen työvoiton saavutin ja ihmiset päättivät olla vainoamatta minua neulalla. Pääsin siis pahantuulisen Oman ihmisen mukana takaisin tarhaan (tosin nyt Oma ihminen oli sen verran tarkkana, että aina jos meinaisin ihan vähän vain juoksaista edelle niin minut huidottiin välittömästi takaisin takaviistoon. Ihme nipotusta.).

Tänään sitten Oma ihminen tuli tallille ja jos olisin tiennyt mitä on luvassa, en varmasti olisi hirnunut perään kun Oma ihminen lähti sankon kanssa hetkeksi muualle. Takaisin tultuaan hän nimittäin sitoi minut kiinni ja toi karsinaan pesusienen ja sankon. Ei taas, ajattelin! Kuulemma jotain sienilääkettä siinä oli (sitä paitsi sitä oli määrätty oikeastaan ihan varmuuden vuoksi kuulemma, sekin vielä), mutta inhottavaa se oli yhtä kaikki. Minä yritin hyväksi havaittua tekniikkaa ja yritin poistua paikalta, mutta naru kaltereissa pidätteli minua tehokkaammin kuin Oma ihminen ja sitä paitsi Oma ihminen muuttui sangen komentelevaiseksi heti, jos satuin vahingossa pakenemaan siihen suuntaan, missä Oma ihminen seisoi. Suunnilleen joka ilmansuunta piti kokeilla pakoreitin varalta (kaivamaan en sentään alkanut mutta varmaan olisin yrittänyt sitäkin, jos olisin siinä tohinassa hoksannut) mutta märkä pesusieni sen kuin pyyhki pitkin karvojani. Eipä siinä sitten muu auttanut kuin seistä paikoillani ja antaa Oman ihmisen kastella minut. Sen verran kuitenkin jännitin, että vaikka ruokakupissa oli heinää, niin montaakaan suullista en kyllä haukannut koko operaation aikana. Kun naama ja korvatkin (ajatelkaa, korvatkin, argh!) oli pyyhitty, sain viimeiset kehut ja sain riimun pois päästäni. Huh! Mutta vanhingossakaan en kyllä enää hirnunut Omalle ihmiselle, vaikka hän menikin seinän taakse piiloon jatkamaan pesuoperaatiota.

Sitä paitsi minä olen jo kasvattanut karvaa takaisin niihin kaljuihin läiskiin, itse asiassa minulla on nyt ihan komea kesäturkki. Oma ihminen mutisee jotain talviturkista ja sen tarpeellisuudesta, mutta eikö se muka riitä, että olen tehnyt itselleni turkisvuoratun loimen, kun kaikki irronnut kesäkarvani on nyt kiinni loimen fleecevuoressa?

Takki niskaan ja kohti talvea

Koska karvaa lähtee edelleen enkä vieläkään ole kasvattanut tilalle kunnon talvikarvaa, olenkin saanut nyt ulkoilla loimen kanssa. Aluksi kahina vähän pelotti minua pukemisvaiheessa, mutta nyt se alkaa jo kuulua rutiineihin.  Sitäpaitsi Sedälläkin on sellainen, joten kaipa se kuuluu niihin aikuisten hevosten juttuihin, mistä Oma ihminen aina välillä minulle juttelee.

Kahinaloimi on jo ihan tuttu juttu

Kerran Oma ihminen kävi taas pukemassa remmikasan ympärilleni ja sitten käveltiin taas ympäri tarhaa. Minua vähän ärsytti aluksi, kun olisin halunnut roikkua aidan vieressä katselemassa mitä Setä tekee kentällä, mutta maltoin sitten kuitenkin keskittyä kävelemään ympäriinsä. Käännyn ohjauksesta sinne minne pitääkin, mutta vielä on vähän vaikeaa ymmärtää että pitäisi mennä myös eteenpäin - kun Oma ihminen pyytää kääntymään niin minähän käännyn, vaikka sitten ympyrän tai kaksi...

Jos hiivin ihan huomaamatta, niin saan vietyä tuon oksan...

Minun!

Yhtenä päivänä lähdimme kävelylle Sedän ja ihmisten kanssa. Mutta heti kun päästiin ulos, niin piti jäädä odottelemaan kun Sedän ihmiset tekivät jotain. Minä söin ruohotuppaita sen kivisen rampin vierestä, joka tallin oven vieressä viistosti nousee toiseen kerrokseen. Oma ihminen jutteli Sedän ihmisten kanssa, ja minä huomasin että rampin päällä näytti ruoho paljon paremmalta. Siispä arvioin vähän etäisyyksiä ja loikkasin paikoiltani sen rampin päälle. Ja olinpa tyytyväinen itseeni, kun pääsin sinne! Omaa ihmistäkin sai katsella kovasti alaviistoon, kerrankin. Ihmiset tuntuivat olevan hyvin hämmästyneitä ja taisipa Setäkin vähän juoksaista kauemmas kun sillä tavalla loikin. Oma ihminen tosin hämmästyksestä toivuttuaan ei näyttänyt ollenkaan ihailevan ketteryyttäni, vaan ilmoitti että saan luvan tulla samaa reittiä alaskin. Mutta eipä se tuottanut ongelmia, vähän aikaa laskeskelin taas etäisyyksiä, järjestelin jalkani ja hyppäsin takaisin alas. Sitten kohta päästiinkin liikkeelle. Mentiin taas pelottavan sillan yli, mutta turpa kiinni Sedän hännässä ei tarvinnut jäädä keräämään rohkeutta vaan marssimme suoraan siitä yli. Tallille päin tultaessa silta ei olekaan koskaan yhtään pelottava. Sitten käytiinkin kävelemässä ihan uusi metsäpolku, missä saattoi välillä haukata varvun matkaevääksi, kun Oman ihmisen silmä vältti.

Jostain syystä kaikki haluavat aina oikaista varusteitani?

Sedän kanssa meillä menee jo ihan kivasti, välillä pidetään etäisyyttä ja välillä kaivellaan vierekkäin ruohonjämiä tarhanpohjasta. Rapsuttelu on vain vähän vaikeaa, kun molemmilla on loimet päällä. Tosin Sedällä on vähän omituinen käsitys rapsuttelusta, se ottaa minua kaulanahasta kiinni, venyttää ja päästää irti. Minä en oikein tykkää siitä, mutta en kyllä kävele kauemmaksikaan vaikka minua välillä vähän nipistelläänkin. Setä on kuitenkin tällä hetkellä ainoa seuralaiseni, kun naapuritarhan Äiti ja Poikaystävä muuttivat takaisin talvitarhaan, johon en näe.

Kaljuilla on kivempaa?

Näyttelyn jälkeisenä päivänä Oma ihminen laittoi palkintosuitset päähäni, ja ne olivat ihan sopivan kokoiset. Tosin kokeilua seurasi sitten toinen osa ohjasoteharjoituksia. Jostain syystä millään ei kelvannut se, että nätisti peruutin kun toisessa suupielessä tuntui painetta. Jos Oma ihminen sattui seisomaan sillä puolella missä paine tuntui, saatoin kääntyä sinne päin ja sain kehuja. Mutta toiseen suuntaan kääntyminen oli tosi hankalaa, kehuja ei irronnut vaikka kuinka käännyin Oman ihmisen suuntaan tai peruutin, jos paine tuntui siellä toisessa suupielessä. Joskus ihmisiä on sitten vaikea miellyttää!

Yhtenä päivänä menimme ulos tervehtimään kärryjä, mitä nuuskuteltiin Kaverin kanssa pariin otteeseen keväällä. Kärryjen vieressä kasvoi porkkananpalojakin, joten kävin mielelläni siellä syömässä ne parempiin suihin. Mutta kerran kun otin sivuaskeleen, niin kärry pahus puraisi minua! Tai ainakin joku osui toiseen etujalkaani, ja minä päätin että kauempana kärryistä oleva ruoho on sittenkin kiinnostavampaa. Välillä käytiin mutka kärryjen luona syömässä porkkanaa milloin mistäkin osasta kärryjä ja sitten mentiin taas kauemmas. Mutta minä kyllä tunnistan hämäyksen kun sen näen. Kärryt yrittivät näyttää ihan viattomilta mutta minä tiesin kyllä, että ne vain odottivat tilaisuutta puraista minua taas. Vähän ajan kuluttua pääsinkin takaisin talliin ja kärryt jäivät ulos sateeseen, ähäkutti!

Parin päivän päästä Oma ihminen laittoi minut seisomaan käytävälle ja heilutteli jotain keppiä kauempana takanani, sitten lähempänä ja lopulta kosketteli jalkojani sillä. Kuulemma tarkoitus oli totuttaa minua siihen, että joku saattaa koskettaa jalkojani, mutta ei se ollut yhtään vastaavaa kuin kärryjen purema. Ilmeisesti hevosen tehtävä on sietää kaikkea omituista noiden hupsujen ihmisten taholta, joten seisoin vain paikoillani kun harjanvarreksi osoittautuneella kepillä siliteltiin minua ympäriinsä ja lopulta Oma ihminen jopa harjasi sillä minua vähän kyljistä ja pyllyn päältä. Minua ei häirinnyt se yhtään, mutta kyllä normaali harjaus silti tuntuu mukavammalta. Oma ihminen tosin vaikutti onnelliselta ja kehui minua kovasti.

Tässä vaiheessa karvani ei ole enää ihan näyttelykunnossa...

Noin viikko näyttelyn jälkeen minä aloin tiputtaa karvaa. Ensin turkkiini ilmestyi yksi läiskä, sitten toinen ja lopulta niitä oli jo aika paljon. Oma ihminen ensin syytti Setäponia, mutta sitten läiskiä alkoi olla niin omituisissa paikoissa, että Setä sai armahduksen. Paitsi niistä kahdesta isosta hampaanjäljestä selässäni, niistä Sedän on turha yrittää kiemurrella. Vaikka kuinka nopeasti juoksaisen alta pois kun Setä on sillä päällä, niin ihan aina en ehdi. Vaikka suurimman osan ajasta me kyllä olemme ihan sulassa sovussa, jos nyt emme ihan ystäviä vieläkään. Seuraavaksi syypäänä pidettiin karvanvaihtoaikaa, mutta varistan karvoja sitä tahtia, ettei sekään yksin ole selitys. Nyt minä alan olla jo varsin karvaton, kun karva hinkkautuu pois joka paikasta, mihin tulee vähänkään hankausta. Oma ihminen alkaa olla jo varsin huolissaan ja syynää milloin ihoani, milloin harjanjuurta ja milloin mitäkin. Saapa nähdä vietänkö alkutalven ihan nakuna vai löytyykö syy jostain. Minua tuo karvanlähtö ei häiritse, mutta Omaa ihmistä se tuntuu häiritsevän kyllä senkin edestä!

...mutta ainakin on helppo päätellä, miksi läiskät ovat tietyissä paikoissa

Showtime

Viime päivinä Oma ihminen on tuijoitellut paljon jalkojani. Lähinnä kolmea valkoista sukkaani, ja aina sitä seuraa päänpyörittelyä ja valitusvirttä. Pari päivää sitten Oma ihminen jopa meni niin pitkälle, että otti minut seisomaan tallinkäytävälle ja kasteli jalkani, hinkutti oikein kunnolla ja moneen otteeseen. Minä en ollut ollenkaan ihastunut asiasta ja vaelsinkin välillä sinne tänne. Välillä piti pysähtyä Poikaystävän karsinan luo tukea hakemaan, mutta Oma ihminen ja märkä sieni seurasivat kuin takiaiset sinnekin. Poikaystävä on se naapuritarhan tumma ruuna, joka aina hirnuu minulle ja minäkin välillä luon sinne päin pitkiä katseita, vaikka oikeastaan Poikaystävä on kyllä ihan liian vanha minulle.

Eilen käytiin Sedän seurassa kävelemässä maneesin pihalla, sain pitkästä aikaa suitsetkin päähäni. Välillä minä menin edellä, välillä Setä edellä ja takaisin tullessa minä jumituin ihmettelemään, mikä ihmeen jumputus kuuluu siitä punaisesta rakennuksesta matkalla maneesille. Oma ihminen nauroi että tunnen ilmeisesti olevani nuorisoa, kun meinasin lähteä diskoilemaan! Mutta kun Setä oli jo kaukana edellä ja Oma ihminenkin pyyteli, että joko mentäsiin, niin eihän siinä muu auttanut kuin kävellä kohti tallia taas.

Tänään Oma ihminenkin tuli melko aikaisin harjaamaan minua. Tallissa viereiseen karsinaan oli ilmestynyt ihan uusi tuttavuus, iso tumma tamma jonka kanssa piti nuuskutella pitkät pätkät. Ja eikös Oma ihminen kaivanut taas jostain sen märän sienen ja kävi kiinni jalkoihini. Tällä kertaa tosin en jaksanut vaellella niin paljoa, kun kuppiin ilmestyneet namiporkkanat veivät huomioni. Sitten sain suitset päähäni ja kävelin uuden tuttavuuden perässä maneesille.

Mutta mitä lempoa, maneesi olikin täynnä kaikkea uutta! Siellä oli muita hevosia, paljon ihmisiä, puomeja ja aitoja, ja minua vähän jänskätti. Välillä piti vähän tepastella miniravia, mutta kun Oman ihmisen mielestä hommassa ei ollut mitään ihmeellistä, niin ei kai siinä auttanut kuin kävellä ympäriinsä. Ja kun aikani olin kävellyt, niin homma alkoikin tuntua melko normaalilta.

Vaan sitten piti mennä toiseen päähän maneesia, sinne missä oli enemmän ihmisiä. Ja argh, katosta kuului kaikenlaista kopinaa ja rapinaa! Silloin kyllä piti juosta karkuun, kun Oma ihminen oli ihan tyhmä eikä älynnyt, että nyt vähintäänkin joku susi sieltä on hyppäämässä niskaan! Mutta ei, vaikka kuinka yritin kertoa että nyt olisi viisainta ottaa ritolat, niin siinä me vain sitten loppujen lopuksi kävelimme edestakaisin ja päädyin vain tuijottelemaan epäluuloisesti sinne ylös katsomoon. Ihmisillä on kyllä ihan uskomattoman huono itsesuojeluvaisto! Kun edellinen varsa oli esittänyt asiaankuuluvat loikat tuomareiden edessä, oli meidän vuoromme mennä seisomaan.

"Juoksen nyt kun pyydät, mutta ihan kohta kyllä jämähdän taas paikoilleni!"

Ja taas poseerataan...

Ja siinä sitten seisoin, vaikka olisin kyllä paljon mieluumin edelleen tuijotellut katsomosta vaaranpaikkoja. Sitten kävelimme kierroksen ja ravattiin kaksi, ja vaikka kuinka koitin aina oven luona ehdotella, että nyt voitaisiin jo lähteä, niin ei mennyt läpi - päädyimme takaisin seisomaan siihen tuomareiden eteen. Sitten sain punaisen nauhan suitsiini ja pääsin palaamaan muiden luo. Ulkona seisoskeltiin tovi jos toinenkin, ja sitten päädyimme vielä takaisin maneesiin. Nyt sain kävellä muiden hevosten kanssa ja sitten seisottiin rivissä. Minä sain sinisen ruusukkeen suitsiini ja Oma ihminen kassin, jota ei saanut syödä vaikka kuinka ihan vaivihkaa koitin haukata. Kassissa oli kuulemma minulle uudet, hienot suitset timanttiotsapannalla! Ehkä ensi kerralla saan sitten käyttää niitä, kun tänään en saanut poseerata vaaleanpunamustassa bling-bling-riimussani, kun kuulemma suitset olivat suotavammat.

Sitten lähdettiin takaisin kotiin. Aika väsyttävää tämä nättinä olo.

Loppu yksinololle

Eilen oli suuri päivä, illalla naapurikarsinaan tuli ihan uusi tuttavuus! Ihana pieni ja pyöreä valkoinen setä, joka nätisti katseli ympärilleen eikä luiminut minulle kertaakaan. Onpa mukavaa, kun on taas seuraa naapurikarsinassa eikä tarvitse kuikuilla kulman taakse, että näkee muita hevosia.

Ja tänään sitten pääsimme samaan tarhaan! Hännät tötteröllä ravasimme ympäri tarhaa ja välillä kävin kerjäämässä rapsutuksia uusilta ihmisiltä, joita ilmestyi aidan viereen. Setä ilmoitti heti kärkeen olevansa pomo, ja silloin piti heti väistää ja varmuuden vuoksi vähän naksutella suutakin ja kertoa, että minä olen ihan pieni ja harmiton enkä yhtään uhmaa. Paitsi silloin kun Setä haisteli minua vähän liian läheisesti, silloin kyllä vähän nostin takajalkaa ja juoksaisin pois. Jotkut rajat sitä täytyy olla, näin ensitapaamisella ainakin!

Mutta muuten meillä menee ihan hyvin, välillä syödään samaa pensasta ja välillä pidetään vähän etäisyyttä. Saapa nähdä tuleeko meistä vielä yhtä hyvät kaverit kuin me Kaverin kanssa olimme!

Kevyttä työntekoa

Vieläkö leikittäisiin?

Vieläkään en ole saanut uutta kaveria, mutta Oma ihminen vihjasi, että tilanne saattaisi olla muuttumassa, jos kaikki menee hyvin. Siihen asti on kai tyydyttävä leikkimään Oman ihmisen kanssa ja syömään Naapurihevosten puolella tarhaa ja kuvittelemaan, että aitaa ei olekaan.

Oma ihminen on taas alkanut viedä minua kävelyille, yksi päivä käytiin metsätiellä ja minun piti ihan itse uskaltautua sillan yli. Vähän kyllä venkuloin, etenkin kun pellolla käveli pari ihmistä tikut käsissään, ja olisin paljon mieluummin jäänyt tuijottelemaan heitä kun seurannut Omaa ihmistä sillan yli. Mutta yli mentiin kuitenkin ja sitten kävelinkin ihan reippaasti ja rauhassa, vaikka tieltä kuuluikin kiihdyttelevän moottoripyörän ääni ja vastaan tuli polkupyöräilijä ja muriseva koira. Takaisin päin mennessä siltakaan ei ollut enää jännittävä, ja sain vielä jäädä hetkeksi ruohostamaankin, ennen kuin minut vietiin takaisin tarhaan.

Kun on kävelyllä kiltisti, saa juoksuseuraa tarhaan!

Yhtenä päivänä Oma ihminen tuli illalla ja menimme kentälle, joka oli heti paljon pelottavampi, kun sitä ympäröivät aitalangat olivat kadonneet. Kaukaisuudessa kuului jonkun koneen ääni ja minä taas unohdin kokonaan, että Oma ihminenkin oli paikalla, vaan tuijottelin vain kaukaisuuteen ja yritin poistua paikalta. Sitten juostiin hetken kenttää ympäri ja sain rapsutuksia ja kehuja aina kun lähdin ravaamaan ja ravasin siivosti. Silloin kun lähdin laukkaamaan ja vähän pompahtelin, sain vain peruuttaa.

Eilen käytiin metsäpoluilla Oman ihmisen ja miehen kanssa ja vaikka välillä oli vaikea malttaa kävellä, niin pääasiallisesti käyttäydyin ihan siivosti. Tänään Oma ihminen tuli tarhaan taas iso remmiläjä mukanaan. Harjauksen jälkeen jouduin kävelemään vähän aikaa Oman ihmisen ympäri, ja kun astuin takajaloillani etukautta ristiin, sain kehuja. Aluksi tosin yritin tarjota vain taaksepäin menoa, mutta tällä kertaa se ei kelvannutkaan. Sitten mentiin taas aidalle ja seisoskelin siinä sen aikaa, kun Oma ihminen puki remmit ympärilleni, laittoi suitset päähäni ja viritteli ohjat paikoilleen. Sitten käveltiin hetki ympäri tarhaa, ja Oma ihminen alkoi jättäytyä taakse. Minä taas käännähdin sujuvasti niin, että Oma ihminen oli taas lapani vieressä, tai sitten kävelin eteenpäin ja kiemurtelin kuin käärme. Välillä toisessa suupielessäni tuntui painetta, mutta tein parhaani jättääkseni sen huomiotta. Sitten Oma ihminen huomasi, etten ymmärtänyt ja selvensi vähän asiaa. Aluksi venkoilin kovasti sitä painetta vastaan, mutta se ei vain hellittänyt, kunnes käännyin siihen suuntaan (takapuolen sivusta painava ohja ehkä vähän ohjasi tähän) ja kas, paine hellitti ja sain lisää kehuja. Sitten homma toistui, ja molempiin suuntiin. Enkä minä ole tyhmä, pian hoksasin että jos kääntää etupäätä siihen suuntaan, minkä puolen suupielessä paine tuntui, paine hellitti ja sain kehuja. Sitten mentiin taas toiseen päähän tarhaa ja käveltiin kohti porttia niin, että Oma ihminen oli takana ja välillä ohjaili minua kääntymään. Ihan joka kerta en kääntynyt ja välillä pysähdyin miettimään että mitä minulta taas pyydetään (ja testaamaan, josko saisin pysähytyä ruohostamaan), mutta pääasiassa Oma ihminen vaikutti kovin tyytyväiseltä. Hetken päästä pysähdyttiin keskelle tarhaa ja remmit riisuttiin päältäni. Sitten sain paljon kehuja ja vähän namiakin. Ihmisiä on joskus helppo miellyttää. Ja mikä parasta, namiporkkanat ovat tehneet paluun, näin tänään kun Oma ihminen kantoi taas lupaavan oranssia säkkiä talliin!

Itsenäistä elämää

Näyttelypäivän jälkeen olen saanut olla vain ja lomailla. Vaikka täytyy kyllä myöntää, että pidemmän päälle sekin alkaa olla vähän tylsää, kun ei ole omaa kaveria jonka kanssa rapsutella ja kirmailla. Naapurihevoset näkyy kyllä ja ne kiltisti pitävät vahtia kun minä otan torkut, mutta se ei ole ihan sama asia. Välillä koitan jopa saada Omaa ihmistä leikkimään ja ravaan isona ja mahtavana perässä. Pari kertaa se on tuottanut tulostakin, ja Oma ihminen on juossut mukanani, tai ainakin sen verran, että minä saan hyvän syyn laukata ympäri tarhaa. Välillä tosin kesken leikkilaukankin pitää pysähtyä aidan viereen ihmettelemään, mikseivät Naapurihevoset innostu leikkimään meidän kanssamme.

Aina ei jaksa poseerata

Yhtenä päivänä kävimme kävelemässä Oman ihmisen kanssa pitkin metsää. Siellä oli kapeita polkuja, paljon oksia ja kuoppia mitä piti väistellä ja yksi iso kivi, jonka päällä jalka lipsahti niin, että loppumatka piti kulkea ihan vainukoirana ja katsella, mihin sitä jalkansa asettelisi. Vainukoiraksi Oma ihminen tosin alkoi kutsua minua jo aikaisemmin, kun jokainen toisten hevosten jättämä läjä piti nuuhkia läpi ja tarkistaa, keitä siellä oli aikaisemmin kulkenut. Takaisintulomatkalla menimme ohi siitä hassusta rakennuksesta, joka talvella aina hurisee niin että täytyy pysähtyä miettimään, kannattaako sen ohi mennä ollenkaan. Nyt sen ikkunoista näkyi tanssivia ihmisiä ja se näytti niin omituiselta, että melkein piti pysähtyä ihmettelemään, mutta kävelin sitten kuitenkin Oman ihmisen perässä ohi. Ja hyvä että menin, koska sen jälkeen pääsin vielä hetkeksi syömään ruohoa aitan eteen ennen kuin molemmilla meni hermot meidät ympäröivään itikkalaumaan ja minut vietiin tarhaan ja sain taas lisää itikkamyrkkyä turkkiini.

Oma ihmiseni sai rakennearvosteluni kirjattua videolta. Hippos oli minusta seuraavaa mieltä: Hyvin kehittynyt, saisi olla suurilinjaisempi, hyvä rotu- ja tammaleima. Ilmeikäs pää, hyvänmuotoinen mutta lyhyt kaula, lyhyt pysty lapa. Hyvä säkä ja syvyys, pitkä lanne ja lyhyt lautanen rungossa. Jaloissa hyvä luusto, jalat ovat selväpiirteiset, oej hajavarpainen. Käynti on irtonaista, matkaavoittavaa mutta se saisi olla jäntevämpää. Raviliikkeet ovat kevyet ja melko lennokkaat.

Näyttelyssä

Tuskin olin toipunut Kaverin lähdöstä, kun seuraavana päivänä Oma ihminen tuli keskeyttämään päivänokoseni. Tarhaan tuotiin vesisankoja joista ei saanut juoda ja sitten Oma ihminen alkoi kastella minua. Argh! Eikä pakoon päässyt, vaikka kuinka välillä yritti pyöriä ympyrää, aina vain märkä sieni toi lisää inhottavia roiskeita turkilleni. Ei ollut kivaa ollenkaan, uskokaa pois. Ja se vain jatkui ja jatkui ja jatkui...

Jossain vaiheessa harjani ja häntänikin kasteltiin ja se vasta olikin inhottavan tuntuista. Onneksi ihmiset ymmärsivät ahdinkoni ja pääsin välillä vähän juoksemaan ja pukittelemaan, vaikkei se jouhia kuivattanutkaan. Olin jo päättänyt jäädä syömään ruohoa tarhan kauimpaan päähän, mutta sitten Oma ihminen tuli porkkanan kanssa ja olihan se seurattava porkkanaa takaisin ämpäreiden luo...

Loppuihan se kuitenkin viimein ja tallissa tapahtuneen kuivatteluhetken jälkeen pääsin taas ulos jatkamaan päivän paistattelua.

Seuraavana päivänä käytiin taas mutka tallissa ja seurasi lisää harjausta. Oma ihminen puuhasi jotain häntäni kanssa, välillä piti ihan nostaa pää heinäkasasta ja ihmetellä, mitä ihmettä siellä puuhataan. Kuulemma tuli hieno letti!

Ja tänään sitten selvisi, mihin kaikki tämä puuhastelu oikein tähtäsi. Aamulla ihmiset tulivat harjaamaan minua ja sitten pääsin taas isoon autoon. Tällä kertaa tosin sieltä ei päässytkään heti pois, vaan ulospääsyreitti suljettiin! Sen olisin vielä kestänyt mutta sitten ylhäältä vielä vedettiin joku rapiseva juttu alas, sen takia piti melkein pompahtaa vaikka Oma ihminen olikin vieressä vakuuttamassa, ettei muka ole mitään hätää. Mutta sitten Oma ihminenkin lähti, viimeinenkin ovi suljettiin ja jäin yksin sinne tärisevään ja hurisevaan koppiin.

Ja kun vihdoin pääsin ulos, olinkin ihan uudessa paikassa! Vähän aikaa piti miettiä miten sieltä autosta pääsi ulos, mutta sitten huomasin peruuttaa ja pääsin tukevalle maalle. Siellä oli paljon muitakin hevosia, joille piti vähän huudella tervehdyksiä. Sitten pääsin uuteen karsinaan ja sain heinää eteeni. Vettäkin oli, mutta sitä en malttanut juoda vaikka isossa autossa olikin niin lämmin, että minulla oli vähän hiki. Viereisissä karsinoissa oli kavereita joten en joutunut olemaan yksin, mutta ne olivat niin pieniä että en edes nähnyt niitä, kuulin vain.

Ihmiset kävivät välillä harjaamassa minua ja sitten sain suitset päähäni ja lähdettiin ulos. Isossa hallissa piti seistä paikoillaan ja joku ihminen kiersi ympärilläni ja sitten toi kiiltelevän kepin viereeni. Ensimmäisen kerran annoin kepin koskea minua ihan kiltisti (tai no, keskityin huutamaan muille hevosille niin, etten huomannut koko keppiä) mutta sen jälkeen koitin rokotusten kanssa hyväksi havaittua keinoa, eli seisoin nätisti kunnes keppi oli melkein kiinni minussa, jolloin otin pari sivuaskelta ja kas, keppi oli taas kauempana.

Sitten menimme isoon tarhaan käveleskelemään muiden hevosten kanssa. Minua jo väsytti aika lailla kaiken matkustuksen ja jännityksen jälkeen, joten seurasin kiltisti Omaa ihmistä ensin ulkona ja sitten uudessa maneesissa. Ensin seistiin pitkään, sitten käveltiin ja sitten juostiin. Seisominen oli kivaa, sitä olisin tehnyt vaikka koko päivän. Käveleminenkin oli ihan ok, mutta juosta en olisi jaksanut kuin pätkissä. Ja heti jos juoksin ihan asenteella (eli laukkasin), niin Oma ihminen hyssytteli minut raviin. Juostiin monta kierrosta, ennen kuin ihmiset olivat tyytyväisiä (ja Omasta ihmisestä kuului taas aikamoinen puuskutus). Sitten pääsin ulos syömään ruohoa kunnes oli aika mennä taas takaisin maneesiin. Siellä seisottiin taas samalla, kun tuomarit kehuivat minua (ja väittivät, että oikea etujalkani on hajavarpainen) ja antoivat minulle pisteitä. Ajattelin hämätä Omaa ihmistä pisteidenluvun aikaan hirnumalla suoraan korvaan, mutta jostain silti saatiin kaivettua minulle pisteet 8-8-8-7-7 eli 38 pistettä ja toinen palkinto. Sain sinisen ruusukkeen suitsiini enkä ollut siitä moksiskaan, ja sitten pääsin vihdoin takaisin karsinaan. Sitten vihdoin ihmiset taluttivat minut taas isoon autoon (jonne kävelin Oman ihmisen ihastukseksi taas ihan epäröimättä enkä pelännyt sitä verhoakaan ollenkaan niin paljon) ja pääsin takaisin kotiin.

Hirmuisen rankkaaa tällainen näytteleminen, nyt taidan varmistaa että Naapurihevoset ovat paikoillaan ja ottaa kunnon torkut.

Näkemiin, Kaveri!

Kriisi, kriisi, minut on hylätty!

Eilen vielä kaikki oli hyvin ja vietimme Kaverin kanssa leppoisaa päivää laitumella. Hetkeksi meidät otettiin sisään harjattaviksi ja sitten sain suitset päähäni ja minut vietiin tarhaan. Kaveri jäi talliin joten välillä piti vähän huudella onko kaikki hyvin, mutta muuten kävelin kiltisti Oman ihmisen vierellä. Sitten Oma ihminen alkoi taas hassutella eli juoksi minun edelleni, maiskutteli ja heilutteli raippaa takaviistossa. Minä olin Oman ihmisen sanoin "kiltti pieni poni" (pah!) ja kävelin siitä huolimatta, vähän vain venytin kaulaani. Mutta sitten Kaverin oma ihminen heilutti takanani narua ja rapisutti jotain, ja johan minunkin hermoni pettivät ja lähdin juoksemaan. Mutta yllätys yllätys, Oma ihminen olikin siitä vain iloinen ja kehui minua kovasti. Yleensä kyllä joka kävelyllä minulle on kerrottu, että Oman ihmisen edelle ei saa juosta ja muutenkin olisi suotavaa pysytellä käynnissä, mutta nyt juokseminen olikin sitten ihan sallittua. Joten juoksentelimme tarhaa edestakaisin pienin käyntitauoin, kunnes Oma ihminen puuskutti sen verran, että sain pysähtyä ottamaan rapsutuksia vastaan ja haukata pari suullista ruohoa, ennen kuin pääsin takaisin talliin tarkistamaan, että Kaveri on edelleen paikalla. Sitten pääsimme takaisin laitumelle.

Tänään kaikki alkoi ihan normaalisti, sitten ihmiset tulivat hakemaan meidät talliin. Pihalle oli parkkeerattu iso auto, jossa ensin kävin Oman ihmisen kanssa pari kertaa sisällä syömässä porkkanoita. Tai minä söin ja Oma ihminen keskittyi kehumaan minua. Iso auto on aika mukava paikka, kun siellä saa aina namia ja ihmisetkin ovat tyytyväisiä, kun kävelen sinne aina ihan suoraan Oman ihmisen perässä. Sitten minä menin talliin ja Kaveri lähti harjoittelemaan isoon autoon menoa. Mutta, mutta... Kaveri ei tullutkaan takaisin harjoituksista, vaan minut vietiin ihan yksin tarhaan. Onneksi aidan toisella puolella oli tuttuja hevosia, niin en tuntenut oloani ihan niin yksinäiseksi. Välillä piti vähän huudella, että mihin Kaveri jäi, mutta muuten asetuin odottelemaan ja etsimään parhaat syömäpaikat.

Vaikka kuinka olisi yksinäistä, niin syödä täytyy!

Eikä Kaveria näy vieläkään, vaikka kuinka kurkistelen

Jonkin ajan kuluttua Oma ihminen ja Kaverin oma ihminen tulivat takaisin, mutta Kaveria ei näkynyt missään! Sitten minulla kyllä meni jo hermot ja juoksentelin vähän aikaa ympäriinsä ja huusin, että piiloleikki on ihan tylsää, tule Kaveri jo esiin! Mutta kukaan ei kuunnellut. Ihmiset pitivät minulle kyllä seuraa ja välillä pitikin aina kävellä jonkun rapsuteltavaksi lohtua hakemaan. Mutta kun mitään muuta ei tuntunut tapahtuvan, niin ei auttanut muu kuin alkaa syödä ja välillä varmistaa, että naapurilaitumen hevoset ovat edelleen paikoillaan.

Hei, pääsenkö teidän kaveriksi?

Oma ihminen sanoi, että Kaveri lähti asustamaan uudelle tallille, ja nyt olisi minunkin sitten pakko itsenäistyä vähän. Minä en kyllä millään haluaisi, kun Kaverin kanssa oli niin mukavaa! Mutta ei kai siinä muukaan auta kuin hirnua haikeat jäähyväiset, toivottaa Kaverille hyvää jatkoa ja toivoa, että tapaamme vielä joskus!

Mahan kasvatusta

Elämä on mukavaa, kun ei tarvitse tehdä mitään! Eli pääasiassa olen vain ollut laitumella Kaverin kanssa, välillä joku ihmisistä tulee tuomaan lisää vettä, heinää, kauraa tai hyttysmyrkkyä. Talvikarvan kasvatus ei ollut yhtään huono idea vaikka päivät ovatkin vielä lämpimiä, yksikin yö ukkosti ja satoi niin, että Oma ihminen oli jo varma että me tulemme langoista läpi. Mutta ihan turhaan huolehti, me keskityimme vain syömiseen koko kuuron ajan.

Tämä on parasta kesässä!

Yhtenä päivänä ihmiset ottivat meidät sisälle ja sain taas nahkaremmejä ympärilleni. Kävimme vanhassa tarhassa kävelemässä taas ympryöitä Kaverin oma ihminen vierellä ja Oma ihminen takana. Minulla oli vähän kiire kun Kaveri jäi talliin, joten en ihan jaksanut keskittyä ja kerran vähän maistoin Kaverin omaa ihmistä, kun käsi oli niin sopivasti siinä vierellä. Siitä ihmiset eivät pitäneet, joten ehkä en tee sitä toiste. Yhdessä vaiheessa Kaverin oma ihminen lähti siitä viereltä ja Oma ihminen koitti ohjata minua pelkästään taakaa. Minä hyödynsin heti tilaisuuden enkä kääntynytkään pyynnöstä, vaan koitin luikerrella portille. Ihmisillä ei ollut ollenkaan huumorintajua, ja sain taluttajani takaisin ja jouduin kiertämään tarhaa vielä jonkun aikaa, ennen kuin pääsin talliin.

Kerran kävimme myös kentällä, jonne oli ilmestynyt puomeja. Minä tiesin heti mitä niille pitää tehdä ja marssin reippaasti yli kaikista. Oma ihminen tosin totesi että oli aikonut vain antaa minun nuuhkia niitä, mutta miten vain... Sitten käveltiin vähän aikaa kentällä ja aina välillä Oma ihminen pysäytti ja käski minua taaksepäin. Minusta kun on mukava pysähtyä melkein kiinni Omaan ihmiseen, mutta tällä kerralla se ei kelvannutkaan. Sitten kierreltiin välillä niiden puomien sisällä ja sitten pääsimme takaisin laitumelle. Nyt kun olen kesän katsellut kenttää aidan takaa ja tätihevonenkin oli siinä vieressä omalla laitumellaan, niin kenttä ei ole enää yhtään pelottava ja maltan olla pomppimatta siellä.

Oma ihminen kertoi, että oli ollut kotimaassani näyttelyssä ja nähnyt siellä mummoni, eli isäni emän! Mummo oli voittanut oman luokkansa, saanut pronssimitalin tammachampionaatissa ja voittanut tammojen Most Classic Movements-luokan. Kuulemma ei haittaisi, vaikka minäkin joskus yltäisin samaan!

Näkyykö yhtään yhdennäköisyyttä Comtessa-mummoon?

Mummokin näytti olevan ystävällinen luonne.

Tyylinäytettä ravissa

Kyllä minäkin joskus yritän samaa

Talutusharjoituksia, miksi ihmeessä?

Päivät sen kun lämpenevät (tosin vettä tulee niskaan säännöllisesti), mutta minä olen jo varautunut tulevaan ja kasvattanut jo vähän lisää karvaa. Vielä pari viikkoa sitten tiputtelin tyytyväisenä karvoja vähemmäksi niin, että lavoilta paistoi jo iho läpi, mutta sitten alkoi tulla jo vähän kylmä joten totesin, että turkki on sittenkin ihan hyvä asia. Laidunkaverit vähenevät koko ajan, nyt olemme pääasiassa taas samalla porukalla kuin viime talvenakin. Edelleen ulkoilemme koko ajan, mutta nyt saamme jo lisää heinää ulos. Se onkin tosi hyvää, kannattaa päivystää portilla aina kun ihmisiä näkyy pihassa siltä varalta, että sieltä tulisi lisää.

Laidun alkaa olla jo aika syöty, mutta aina joku korsi löytyy kun oikein keskittyy!

Omalla ihmisellä on joku vimma talutella minua ympäri laidunta. Yleensä vain pieniä pätkiä kerrallaan, ensin minua pyydetään liikumaan ja sitten kun jaksan liikahtaa, niin saan heti paljon kehuja. Minä en ihan näe mikä pointti tuossa on, joten aikani kuluksi sitten koulutan Omaa ihmistä. Aina kun pyyntö tulee liian lujaa eli Oma ihminen erehtyy vetämään riimusta liikaa tai alkaa hermostua, juurrutan jalkani maahan, työnnän alahuulen eteenpäin ja seison siinä, kunnes pyynnöt tulevat taas sopivalla voimalla. Sitten voin harkita liikahtamista. Jotain Oma ihminen höpöttää näyttelyistä ja ravaamisesta. Minä en ole vielä ihan vakuuttunut, että kannattaa tuhlata voimia ylimääräiseen liikuskeluun. Senkin ajan voisi hyötykäyttää paremmin ruohonkorsia etsien tai Oman ihmisen rapsuteltavana seisoskellen.

Kesäpuuhastelua

Töihin paluun jälkeen ehdin lepäillä vain päivän, kun sattui ja tapahtui. Illalla Kaveri säpsähti kovasti ja kohta huomasi, että kaikki ei ollut kunnossa. Tallinpitäjän iltakierroksella Kaverilla oli jo pää ihan turvoksissa ja meidät vietiin talliin. Ihmisiä pyöri Kaverin luona ja vietimme yön tallissa. Vähän minua huolestutti, mutta sitten Kaveri alkoi normalisoitua, mitä nyt oli vähän väsynyt. Seuraavana aamuna pääsimme sitten taas ulos.

Tässä vaiheessa ihmiset ovat vielä ihan mukavia

Päivällä laitumelle tuli Tallinpitäjä, Oma ihminen ja se mies, joka edellisiltana kävi pyörimässä Kaverin luona. Mutta mitä haljua, ne eivät menneetkään Kaverin luo vaan se mies kaiveli neulaa taskustaan ja lähestyi minua! Oma ihminen piti minusta kiinni joten en päässyt kauas karkuun, mutta yritin olla ovela ja pompahtaa sivulle aina, kun mies neuloineen koski kaulaani. Ensimmäisen erän voitin ja neulaa kaiveltiin hetki maasta, mutta sitten jahti alkoi taas ja pahuksen mies oli nopeampi (hänellä ei ollut Omaa ihmistä roikkumassa kaulassa hidasteena, huomauttaisin!) ja tuikkasi jotain kaulaani. Sen jälkeen kyllä sain paljon kehuja, mutta heti kun pääsin irti, siirryin mielenosoituksellisesti parin metrin päähän syömään enkä yhtään tullut rapsuteltavaksi. Oma ihminen yritti lohduttaa että nyt saan olla vuoden rauhassa piikeiltä, mutta minusta se ei kuulostanut yhtään rohkaisevalta vaan siltä, että pahuksen ihmiset suunnittelevat tekevänsä sen vielä uudestaankin!

Seuraavana päivänä Oma ihminen kävi miehensä kanssa rapsuttelemassa, lisäämässä taas kamalanhajuista ainetta karvoihini ja ottamassa minusta kuvia, mutta minä kannoin vieläkin vähän kaunaa piikistä enkä poseerannut yhtään. Sen verran tosin annoin anteeksi, että kun ihmiset tulivat laitumelle niin tulin kyllä korvat hörössä paikalle, koskaanhan ei tiedä milloin mukana on aamukauraämpäri tai muuta namia.

Oma ihminen väittää, että olen muka lihonut.

Yhtenä päivänä kävimme taas kävelyllä Kaverin ja ihmisten kanssa. Sillan alla solisi aika epäilyttävästi, mutta kun Kaveri meni yli kuin ei olisi mitään huomannutkaan, niin minunkin piti sitten hiipiä perässä. Takaisin tullessa uskalsinkin sitten taas kävellä sillastakin ihan normaalisti, kun ei siellä kukaan syönyt minua edelliselläkään kerralla. Sitten käytiin vielä kävelemässä kierros kentällä enkä pomppinut yhtään, vaan kävelin ihan asiallisesti kun viereisellä laitumella olevat hevoset pitivät vahtia. Tosin kentältä pois tullessa päätin, etten haluakaan vielä pois ja juurruin paikoilleni, vaikka Oma ihminen huitoi ja maiskutti ja Kaverin oma ihminen vähän työnsi takaakin. Minä vain seisoin kuin patsas paikoillani. Kaverikin kyllästyi odottelemaan minua ja lähti talliin. Hetken vielä maltoin seisoa, mutta sitten alkoi epäilyttää, minne Kaveri lähti ja suostuin seuraamaan perässä. Toisen stopin tein sitten laitumen portilla, jäin juuri portin kohdalle enkä liikahtanut minnekään, ennen kuin Oma ihminen siirtyi naksuvien lankojen ja minun väliini. Sitten uskalsin livahtaa nopeasti portista sisälle. Ihmiset eivät varmaan tajunneet, ettei ole hyvä mennä liian lähelle niitä naksuvia lankoja, koska jos menee niin se sattuu.

Tänään Oma ihminen tuli käymään taas uuden riimun kanssa, sellaisen jossa on kilisevä juttu leuan alla. Sitten harjoiteltiin vähän aikaa eteenpäin ja taaksepäin menemistä. Ensin jämähdin taas paikoilleni, mutta kun otin sitten askeleen eteen niin siitä saikin paljon rapsutuksia ihanan kutiavaan kohtaan kaulalle. Sitten muistinkin että se maiskutus ja paine niskassa tarkoitti eteenpäin menoa, ja suostuin taas liikkumaan Oman ihmisen mukana minne pyydettiin. Saatoinpa saada jonkun namiporkkanankin välissä. Sitten sainkin taas keskittyä olennaiseen, eli itikoiden hätistelyyn hännällä ja ruohon järsimiseen.

Töitä ja ötököitä

Aika rankkaa tämä lomailu, ensimmäisen yön jälkeen olin niin väsynyt että kun oma ihminen tuli katsomaan meitä niin en jaksanut tehdä muuta kun kävellä luokse ja painaa pääni oman ihmisen syliin ja jäädä seisomaan siihen. Seuraavana yönä maltoimme jo vähän nukkuakin ja ulkoilu alkoi tuntua jo mukavammalta, vaikka ötökät vähän häiritsevätkin jatkuvaa ruokailuhetkeämme. Muutaman päivän päästä saimme lisää seuraakin, kun kolme uutta valkoista hevosta tulivat myös viereisille laitumille.

Päivät ovat koostuneet siis lähinnä syömisestä ja ötököiden huiskuttelusta ja torkuista. Välillä oma ihminen tai Kaverin oma ihminen käy tervehtimässä meitä ja suihkuttelemassa pahanhajuista ainetta meihin. Suorasta suihkeesta en tykkää yhtään, mutta jos oma ihminen suihkuttelee ainetta sieneen ja hieroo sillä minua, se on ihan ok. Ihmisten vierailut ovat ihan mukavia, koska silloin saa rapsutuksia (ihanaa!) ja voi aina yrittää pihistää riimunnarun päätä tai purkkien korkkeja maisteltaviksi, kun ihmisten silmä välttää (tosin siitä tulee kyllä aina satikutia ja korkki napataan pois suusta vaikka kuinka vaivihkaa koittaisi sitä syödä).

Eilen jouduin vähäksi aikaa töihin. Ensin yksi uusista hevosista tuli ihmisten kanssa kentälle ja käveli ympäriinsä milloin kukakin ihmisistä perässään. Me Kaverin kanssa seurasimme silmä kovana aidan takaa, että mitä omat ihmiset ovat nyt keksineet. Sitten mekin pääsimme hetkeksi talliin, missä oli mukava hetki levätä ötököiltä suojassa.

Lepo jäi tosin lyhyeksi, kun minulle laitettiin taas remmit ympärille ja suitset päähän. Oma ihminen ihmetteli kun turparemmi ei enää yltänytkään vanhaan reikään vaan piti laittaa seuraavaan! Sitten mentiin vanhaan tarhaan ja kävelin taas hetken ympäriinsä oma ihminen perässä ja Kaverin oma ihminen vieressä sen kolmannen katsellessa ja huikatessa välillä ohjeita. Minä kävelin ihan kiltisti koko ajan enkä yrittänytkään ryntäillä ja käännyinkin kun oma ihminen vähän veti toisesta ohjasta. Sitten sain paljon kehuja ja pääsin taas talliin lepäämään. Paitsi että siinä vaiheessa en kyllä levännyt yhtään, kun Kaveri vietiin pois ja jäin yksin talliin. Silloin piti kovasti huutaa, että ihmiset huomaisivat, että minut on unohdettu talliin ja älyäisivät tuoda Kaverin takaisin. Onneksi Kaveri ei ollut pitkään poissa, varmaan siksi kun huusin niin lujaa että kaikki varmasti kuulivat. Sen jälkeen minun piti huolellisesti nuuhkia Kaveri kaltereiden läpi ja varmistaa, että Kaveri oli ihan kunnossa. Kohta pääsimmekin taas ulos ja kun juoksaisimme katsomassa että kaikki oli siinä kunnossa kuin lähtiessämmekin, maltoimme taas laskea pään alas ja keskittyä syömiseen.

Loma, vihdoin!

Tänään meidät vietiin tien toiselle puolelle syömään tuoretta ruohoa. Kävimme siellä jo pari päivää sittenkin, joten minulla oli aika kiire kun huomasin minne päin olimme menossa. Mutta tällä kertaa ihmiset päästivätkin meidät sinne vapaaksi ja sanoivat, että nyt alkoi laidunloma! Me Kaverin kanssa otimme kaiken irti tilasta ja kaikesta jännästä mitä ympärillä tapahtui ja juoksimme innoissamme minkä kavioista lähti. Tallikaveri tien toisella puolella taisi pitää meitä vähän höpsähtäneinä, hän keskittyi lähinnä vain syömiseen. Välillä mekin maltoimme nyhtää vähän evästä mukaan ja sitten mentiin taas.

Minä aion keskittyä seuraavan kuukauden juoksemiseen ja voikukansyöntiin, nähdään taas myöhemmin!

Mukavaa kesää kaikille lukijoilleni!

Kesälaitumia odotellessa

Kesä alkaa vihdoin tulla tännekin, ja me Kaverin kanssa yritämme tarmokkaasti murtautua ulos vihreämmille pelloille. Toisin sanoen aina kun ihmisten silmä välttää, roikumme aitalankkujen välissä niin pitkällä kun kaula yltää. Seurauksena on vähän viiltoja ja nirhaumia siellä täällä, mutta ne eivät paina missään tuoreen ruohon rinnalla!

Yhtenä päivänä ihmiset tulivat meidän tarhaan ja pukivat Kaverille remmejä ympärille. Sitten Kaverin oma ihminen seisoi paikoillaan ja oma ihminen käveli Kaverin kanssa ympärillä. Minä asettauduin heti paikoillaan seisovan ihmisen viereen ja seurasin silmä kovana, mitä Kaverille tehdään. Jossain vaiheessa tosin ihmisestä Kaveriin menevä naru lähestyi niin, että piti kävellä pois edestä ja siirryin vähän syrjemmälle seuraamaan tilannetta. Välillä piti vähän juoksennellakin Kaverin ympärillä, mutta Kaveri vain käveli ja ihmiset ohjailivat minua kauemmas. Ihan outo juttu tämäkin! Vihdoin sitten ihmiset tulivat taas järkiinsä ja riisuivat Kaverilta ylimääräiset remmit pois. Sitten minutkin otettiin kiinni ja meidät molemmat talutettiin tien toiselle puolelle pellolle, jossa kasvoi jo hyvää ruohoa!

Ihana ruoho oli tosin pelottavan kentän vieressä, joten en ihan malttanut keskittyä syömiseen, vaan vähän piti käveleskellä ympäriinsä ja juoksennellakin aina, kun oman ihmisen huomio herpaantui. Välillä piti pysähtyä ottamaan pari suullista ruohoa ja sitten mentiin taas! Kaverillakin tuntui olevan vähän virtaa kavioissa. Jonkun ajan päästä löytyi mieluisa paikka ja siinä sitten maltoimme keskittyä syömiseenkin. Tosin melko pian ihmiset alkoivat hivuttautua taas kohti tarhaa, jonne saimme taas kärryt ihmeteltäviksi. Tunnollisesti jatkoimme Kaverin kanssa kärryjen maistelua ja nuolemista, kunnes Kaveri päätti omistavansa kärryt ja ajoi minut kauemmas. Silloin Kaverin oma ihminen otti Kaverin kiinni ja oma ihminen lähti kärryjen kanssa liikkeelle, ja minä kuljin vieressä. Liikkuvat kärryt ovat kyllä vähän pelottavia, täytyy välillä käydä vähän kauempana juoksemassa. Sitten kun ne pysähtyvät, voi taas liimautua kiinni niihin ja jatkaa nuoleskelua.

Porkkanaakin on alkanut taas ilmestyä kuppiin silloin, kun oma ihminen on käymässä. Tosin sen seurana tulee pullo josta suihkuaa jotain nestettä. Ensimmäisellä kerralla sitä suihkusi aika paljon ja se ei haissut miltään, seuraavilla kerroilla sieltä tuli kovasti haisevaa ainetta, mitä oma ihminen suihkutteli lähinnä johonkin sieneen ja sieltä sitten pyyhittiin hajuja mahani alle ja jalkojen väliin. Minä siedän suihkutusäänen aika hyvin ja mielelläni haukkaisin pulloa, mutta siitä en oikein pidä että sitä ainetta suihkitaan suoraan päälleni. Harkitsen vielä että pitäisikö sitä protestoida, mutta kun nuo porkkanat vähän häiritsevät suihkeeseen keskittymistä...

Aurinkoa ja ajoharjoituksia

Kesä lähestyy, ensin satoi niin että meidän tarhaankin tuli kunnon mutalammikoita, ja nyt on ollut niin ihanan aurinkoista, että yhtenä päivänä piti oikein ottaa päiväunet kyljellään kesken ulkoilun! Tarhassakin alkaa jo vähän vihertää, vaikka olemmekin Kaverin kanssa huolella kaivaneet kaikki hyvät valkoiset ja paksut juuret maasta parempiin suihin. Kuulemma olisimme hyviä rikkakasvitorjujia ja maankääntäjiä ihan kaupallisessakin käytössä. Mitä se sitten tarkoittaakaan.

Näin nättinä poseeraan kesäkarvassa

Viikonloppuna kävimme taas maneesilla juoksemassa, mutta nyt meillä oli Kaverin kanssa niin paljon virtaa että toistimme tuttua kaavaa - täysillä viitisen minuuttia ja sitten ei olisikaan jaksanut tehdä muuta kuin tutkiskella puomeja, kakka-astioita ja muita mielenkiintoisia asioita. Ihmiset käyttivät meitä sen jälkeen ulkokentälläkin, jossa oli paljon esteitä nuuhkittavana. Minua ei tosin isommin kiinnostanut, kävelin oman ihmisen perässä aina vähän aikaa ja sitten seisahdin paikoilleni enkä halunnut edetä ollenkaan. Paitsi jos Kaveri meni edeltä, sitten saatoin kyllä kävellä. Kotiin menimmekin sitten taas sitä pelottavaa tienvierustaa, ja vaikka autoja kulkikin paljon harvemmin kuin edellisellä kerralla ja Kaveri kulki ihan rauhassa edellä, niin silloin kyllä teki mieli liikkua, sen verran jännitti kun autoja suhahteli ohi. Onneksi matka tuntui tällä kerralla paljon lyhyemmältä ja sitten päästiin taas turvalliselle pikkutielle ja sieltä talliin.

Vaikka maneesissa jaksaakin juosta vain hetken, niin energian palautuessa juoksua voi jatkaa tarhassa.

Oma ihminen jatkaa kaikenlaisten remmien kanssa. Yksi päivä ihmiset sovittelivat jotain satulaa Kaverille, ja sitten oma ihminen nosti sen hetkeksi minunkin selkääni. Minua ei oikeastaan kiinnostanut, keskityin vain syömiseen. Kaikenlaisia ne ihmiset keksii, mutta tähän mennessä nuo keksinnöt ovat osoittautuneet pahimmillaankin vain vähän epämukaviksi, joten tuskin edes jaksoin nostaa päätäni kun satulaa nosteltiin ympärilläni ja laitettiin selkääni. Ihmiset tosin nauroivat, miten sama satula näyttikin melkein ponisatulalta Kaverin selässä ja ihan valtavalta minun selässäni!

Viimeisin villitys on laittaa minulle valjaat selkään ja sitten Kaverin oma ihminen taluttaa minua ja oma ihminen kulkee takana. Sitten kävellään vähän aikaa ympäri tarhaa ja mennään taas talliin. Koitan kävellä ihan kiltisti, vaikka vähän välillä saattaakin tehdä mieli juoksaista lujempaa tai vähän pompahtaa (ihan kuin normaaleillakin kävelyillä). Niistä remmeistä, mitä oma ihminen pitelee ja heiluttelee takapuoleni päällä en niin välitä, mutta viime kerralla kuolain oli siirtynyt vähän alemmaksi suussani ja se tuntui niin oudolta, että piti aina välillä viskoa päätä ja imeskellä sitä kuolainta niin, että unohdin keskittyä siihen, mitä ihmiset olivat tällä kertaa vailla (tosin unohdin samalla keskittyä myös tallissa olevaan Kaveriin ja kentällä oleviin tallikavereihin).

Ai niin, ja se kamala remmi takapuoleni alla - siitä en välitä enää ollenkaan. Oma ihminen laittoi sen taas päälle ja antoi leipää ja jätti sitten remmit päälleni karsinaan, joten huolehdin itse lisäeväästä ja laskin pääni heinäkasaan. Sitten kävimme vielä kävelemässä mutkan tallin käytävällä eikä remmi tuntunut enää yhtään häiritsevältä. Oikeastaan suurin huolenaiheeni tällä hetkellä on se, minne iltaporkkanat ovat kadonneet? Niitä ei ole näkynyt yli viikkoon vaikka kuinka luon iltaisin merkitseviä katseita ihmisiin ja kuoputan karsinan oven luona.