Puhu äänellä jonka kuulen

Otsikon terveiset voisin lähettää Omalle ihmiselle. Kyllä hän on kieltämättä kovasti yrittänytkin. Puheessa vilahtelee milloin minkäkin opettajan nimi: Hempflig, Rashid, Kaimio... Harjoituksista huomaan, milloin Oma ihminen on vaihtanut kirjailijaa...

Silloin kun lähdetään lenkille tai kentälle, hän yrittää kovasti huitoen kertoa minulle jotain. Erityisesti huitomista esiintyy silloin, kun juuri keskityn johonkin ympäristön tapahtumaan ja olen juuri juoksaisemassa kauemmas tutkailemaan tilannetta. Oma ihminen on kasvattanut vieläpä kätensä pituuttakin, että yltää huitomaan kauemmas. Heti jos yritän mennä ohi, ylimääräinen käsi nousee ja minun pitää vähän hidastaa, tai se alkaa viuhua sen verran isosti, että turpani on vaarassa. Jos Oma ihminen pysähtyy, on minunkin syytä pysähtyä, tai muuten pitkä käsi nousee taas. Jos Oma ihminen lähtee kävelemään taaksepäin, minunkin pitää kävellä taaksepäin tai pitkä käsi osuu minua rintaan. Ja kyllä minä teenkin pyydetyt asiat, ihan joka kerta silloin, kun muu ei ole kiinnostavampaa ja Oma ihminen on tarpeeksi selkeä.

Kun jaksan keskittyä arvailemaan, mitä Oma ihminen haluaa, meillä yleensä menee ihan hyvin. Kun keskityn mieluummin kyttäämään ympäristöäni, Oma ihminen pääsee välillä yllättämään ja huitoo minua kiukkuisesti kauemmas. Minä loukkaannun verisesti moisesta kohtelusta ja esitän hetken, kuinka hienosti osaankaan hypellä paikoillani. Oma ihminen odottaa, että saan ilmaistua mielipiteeni ja sitten jatketaan taas. Yleensä kuitenkin talliin palatessa olen joutunut myöntämään, että Oma ihminen on otettava huomioon ja käveltävä sitä tahtia ja siinä paikassa, missä hän haluaa.

Töppöset tytön tiellä pitää!

Onneksi maa on taas suunnilleen pitävä, joten pääsen liikkumaankin ilman, että täytyy koko ajan jännittää, pysynkö pystyssä vai en. Töppöset auttavat niissä paikoissa, missä vielä on jäätä. Tosin en aina muista varoa takajaloillani, kun kerran etupää pitää. Viimeksi kentällä ollessamme minua ärsytti niin tuo liukastelu, että tein komean pukkisarjan joka kerran, kun juostessani jalka lipesi. Oma ihminen mutisi jotain, että jos juoksisi järkevämpää tahtia, niin pysyisi paremmin pystyssä. Minä jätin moiset kommentit ihan omaan arvoonsa. Alun perin koko juoksemisen tarkoitus oli kai mennä vain muutama askel, mutta riemastuin liikkeelle pääsystä niin paljon, että Oma ihminen katsoi parhaaksi kääntää minut ympyrälle ja antaa minun kulutella virtaani. Ja kyllähän minä juoksin, sieraimet levällään ja häntä pystyssä isoa ravia aina silloin, kun en sortunut pukkilaukalle...

Sain ihka uuden naruriimunkin! Entinen sähkönsininen teki minut sähköisen sähäkäksi,
ehkä tämä omenanvihreä saa minut omenaisen onnelliseksi? Tosin virallinen väri taitaa
olla limenvihreä, tekeekö se sitten minut..ööh..happamaksi?

Yhtenä päivänä Oma ihminen laittoi satulan taas selkääni ja vei minut ulos. Edellisestä kerrasta onkin aikaa, viime aikoina satula on ollut selässäni vain sisällä. Sitten mentiin tarhaan kävelemään, pysähtelemään ja peruuttelemaan. Sitten minut seisotettiin aidan eteen ja Oma ihminen kiipesi selkääni istumaan. Jostain syystä se miellyttää ihmistä aivan hirmuisesti, ja saan aina kovasti kehuja, rapsutuksia ja sokerin. Sitten Oma ihminen tuli alas, kiersi toiselle puolelleni ja kiipesi taas selkään. Ja taas sain kehuja, rapsutuksia ja sokerin. Sitten Oma ihminen tuli taas alas ja vaikka kuinka koitin vihjata, että mielelläni seisoisin tässä toisenkin kierroksen, sain vain paljon kehuja, satulavyön löysemmälle ja sitten menimme takaisin talliin. Käy se sekin.

Ps. Oma ihminen pahoittelee kännykuvalaatua.

Uusi vuosi, vanhat jäätiköt

Uusi vuosi vierähti heiniä rouskutellen. Yksi tallikavereista stressasi ja kiersi karsinaa, mutta me Äitisuokin kanssa keskityimme olennaiseeen paukkeesta huolimatta.

Ulkona alkaa olla vähän paremmat pohjat, mutta joulun aikaan oli niin liukasta, että yhtenä päivänä sain luvan pysytellä tallissa ihan koko päivän, kun ulkona en paljaine varpaineni olisi hyvällä tahdollakaan pysynyt pystyssä. Eikä se kyllä ihan helppoa ollut muinakaan päivinä, joten juoksenteluni typistyivät tönkköjalkaiseen hipsutteluun. Omaa ihmistäkään ei näkynyt melkein viikkoon mutta se ei haitannut yhtään, kun ruokahuolto pelasi siitä huolimatta.

Ennen joulua uskalsi vielä hyppiä näkymättömiä esteitä tarhassa

Jossakin välissä Oma ihminen sitten palasi kuvioihin jääkentäksi muuttunutta pihaa kauhistellen. Minä sain harjauksen ja pääsin käytävälle seisoskelemaan. Oma ihminen kaivoi esiin mustat möykyt, joita hän sitten alkoi tunkemaan etukavioihini. Oman ihmisen ennakkoepäilyistä huolimatta käyttäydyin hienosti ja annoin väännellä ja käännellä kaviotani, enkä saanut slaagia siinäkään vaiheessa, kun sain laskea jalkani taas maahan ja huomasin, että jalkani ympärille oli ilmestynyt ylimääräinen tossu ja jalkakin oli vähän ylempänä kuin ennen. Sitten sama toisellekin kaviolle ja sitten pääsin ulos. Kieltämättä olin melko tohkeissani asiasta, mutta vaikka etupääni pitikin (hurraa!), takajalat lipsuivat sen verran että parin yrityksen jälkeen päätin hipsutella Oman ihmisen lailla hyvin varovaisesti miniaskelilla halki jäätikkölakeuksien. Pellon reunaan päästyämme tilanne helpotti kovasti, Oman ihmisenkin askeleet rentoutuivat ja takajalkanikin alkoivat pitää taas. Sitten sain juosta Omaa ihmistä ympäri molempiin suuntaan niin kauan, kun Oma ihminen jalkaani ajatellen raaski (mikä ei pahus vieköön ollut kyllä kovinkaan kauan). Sitten piti lakata puhaltelemasta ilmaa tötterönenän kautta, laskea häntä ja kierrokset ja muuttua taas kiltisti käveleväksi pullaponiksi. Taisi siihen muutama kierros pellon ympäri mennä, jos ihan rehellisiä ollaan. Sitten lähdimme taas uhmaamaan jäätikköä, että pääsimme takaisin talliin. Tossujen pois ottaminen oli vähän ikävämpää kuin niiden pukeminen, mutta nätisti annoin taas Oman ihmisen väännellä jalkojeni, kunnes ne olivat taas vapaat.

Joskus on kuitenkin parasta keskittyä vain havuihin, kun niitä on tarjolla.

Sen jälkeen jäätikkölakeudet ovat hiljalleen lähteneet muuttumaan taas edes jotenkuten kävelykelpoisiksi alustoiksi, vaikka tarhassa edelleenkin kannattaa välttää äkkipysähdysten tekoa. Onneksi häntä kaarella voi aina ravata aidanviertä edestakaisin, jos joku kehtaa viedä naapuritarhasta kaverini pois.

Oma ihminen on viime aikoina osoittanut taas kovasti kiinnostusta selkääni kohtaan ja useampana päivänä lenkin lopuksi olenkin joutunut seisomaan kentän laidalla, kun Oma ihminen seisoo jakkaralla ja rapsuttelee minua sieltä. Se johtaa aina jossain vaiheessa siihen, että hän hypähtää mahalleen makaamaan selkääni, ja se taas johtaa siihen, että saan paljon kehuja ja sokeripalan. Seison siis ihan mielelläni, enkä ole moksiskaan siitä, että selkääni hyppää melkoinen lisäpaino. Kuulemma se kuuluu kolmivuotiaan (!) elämään, että ihmiset alkavat laiskotella ja vaatia, että me kannamme heidät. Hmm.

Tuonne selkään joku haluaa muka istumaan.