Pakkolomalla

Omaa ihmistä ei ole näkynyt aikoihin. Minut on selvästi hylätty täysin! Tallikaverien omat ihmiset ja Tallinemäntä käyvät sentään harjailemassa minua.

Sitten yhtenä päivänä Oma ihminen ilmestyi taas, mutta ihan kummallisena. Käveli hyvin varovaisesti ja oli hukannut toisen kätensäkin. Kerrassaan omituista. Kuulemma joku toinen hevonen oli tipauttanut Oman ihmisen selästään. Hävytöntä, sanon minä. Minä en ikinä tipauttaisi Omaa ihmistä selästäni! Köh. Ainakaan tahallani... No, oppiipahan käymään vieraissa. Mielenosoituksellisesti nuuhkin lähinnä mukana ollutta Miestä ja keskityin iltaheiniini. Mutta sitten Oma ihminen kaivoi esiin porkkanan. Sitä en voinut vastustaa ja venyttelin tyytyväisenä porkkanapalojen perässä ja nuuskin vielä tarkaan Oman ihmisen käden kun tarjoilu lakkasi pelaamasta.

Seuraavana päivänä olin jo paljon suopeampi kun Oma ihminen tuli aidan reunalle kesken aurinkokylpyni. Armollisesti kävelin portille vastaan ja otin vastaan minulle kuuluvat ihastelut ja rapsuttelut. Mukana oli peräti kaksi miestä, jotka myös kiltisti rapsuttelivat minua. Pääsin nuuhkaisemaan Oman ihmisen kättä pitelevää naruviritystäkin, mutta sitä ei saanut maistella. Ehdin silti työntää siihen mutaisen turvanjäljen ennen kuin minut hätisteltiin kauemmas. Lohdutukseksi nappasin suullisen Miehen hihasta ja mupelsin sitä tyytyväisenä, ennen kuin sekin hupi kiellettiin. Kaikista näistä ihmisistä huolimatta kukaan ei kuitenkaan ymmärtänyt vihjettä, kun otin riimunnarun pään suuhuni ja koitin tökkiä porttia auki. Kukaan ei vienyt minua kävelylle ja lopulta luovutin ja palasin heinäkasalle.

Nyt minulla on kuulemma lomaa vielä melkein kesän alkuun asti, joten kaipa minun täytyy siis jatkaa kuntoni ylläpitämistä tarhan reunaa pitkin spurttailemalla!

Jäätanssia

Yhtenä päivänä Oma ihminen laittoi riimun päähäni ja talutti minut pihalle pitkästä aikaa. Pihalla piti kävellä melko tarkasti, mutta sitten alkoi taas kavioiden alle löytyä pitoa. Ihanaa! Kävelimme kohti isoa tietä, vaikka koitinkin vähän vihjailla, että olisimme voineet myös jäädä pellolla kävelevän kaverin seuraan. Oma ihminen on kuitenkin itsepäinen, joten jatkoimme matkaa eteenpäin. Alikulun kohdalla ihminenkin vähän epäröi, mutta vei minut kuitenkin yhden liukkaan paikan yli ja jatkoimme tien ali. Vähän minua kyllä jännitti ne äänet, autoja meni aika paljon ja niistä lähtee näin talvisin aika uhkaava rapina. Siitä huolimatta alikulun jälkeen Oman ihmisen edelle ei saanut rynnätä, vaikka takaviistossa rapisi ja suhahteli. Tyydyin siis tanssimaan paikoillani ja valmistauduin sinkoamaan karkuun heti, jos tilanne käy uhkaavammaksi. Vähän kauemmas (ja autojen kanssa samaan tasoon) päästyämme jäimme hetkeksi katselemaan tielle päin ja Oma ihminen vähän rapsutteli minua ja odotti, että maltoin taas rentoutua. Sitten lähdettiin kohti maastoja. Vaan tie kavioiden alla kävi vähän liukkaaksi, ja takaa meni kaksikin autoa ohi. Aloin olla jo sitä mieltä, että tämä ei ole enää yhtään hauskaa! Ilmeisimmin Oma ihminen päätyi kerrankin samaan lopputulokseen, koska käännyimme takaisin päin.

Emme kuitenkaan menneet takaisin alikulkuun, vaan jäimme kävelemään tien vierustaa sieltä, missä kaikki lumi ja jää oli jo sulanut pois. Yhden talon pihassa olevaa ihmislaumaa piti vähäksi aikaa jäädä katselemaan. Ne olivat järkeviä ihmisiä, seisoivat selkeästi epäluuloisina yhden auton ympärillä ja yksi rohkea piti autosta kiinni jollain työkalulla. Varmisti varmaan, ettei auto vahingossa hyppää kimppuun. Kävelimme kuitenkin ohi ja kun melutaso laski vähän, saatoin minäkin jo rentoutua ja katsella enemmän ympärilleni. Ihan liian pian melu alkoi kuitenkin taas vahvistua ja lähestyimme taas alikulkua. Tämä on tosin mukavampi, kun ympärillä on vähän enemmän tilaa eikä tunnelissa kuulu kaikuääniä. Eikä autotkaan kulje niin selkeästi yläpuolella, kun alikulkuun mennään ja sieltä tullaan pois. Oma ihminenkin oli tyytyväinen, kun kuljin rauhallisemmin enkä hätkähtänyt edes parista pyöräilijästä, jotka ohittivat meidät melkein rinnakkain polkien. Sitten käännyttiinkin jo kotiin johtavalle tielle. Vaan kappas kehveliä, joku oli päällystänyt pätkän siitä jäällä! Inhaa, kaviot eivät pitäneet sitten yhtään. Oma ihminen tuuppasi minut tien laitaan, jossa oli vähän pitävämpää. Jostain syystä en kuitenkaan saanut kulkea kuin ihan siinä melkein jäätikön reunalla, vaikka toisella puolella olisi ollut hyvästi pitävää hankea, jossa kahlata. Jotain ihminen mutisi ojista ja piti minut reunalla.

Jäätikkö loppui onneksi pian ja sitten pääsimme taas kävelemään sulaa tietä pitkin. Sillan alla lorisi vesi, mutten jaksanut olla enää hirmuisen epäluuloinen. Pienempi paha se kuitenkin oli kuin pään päältä menevät autot! Toiseksi viimeistä risteystä ennen kuitenkin kohtasimme taas jääpätkän. Ei sit' kovin pitkästi ollut, mutta sen verran kuitenkin että Oma ihminen manaili puoliääneen ja pysähdyimme hetkeksi miettimään, mitä tehdään. Rohkeasti Oma ihminen kuitenkin astui jäälle ja pyysi minut mukaan. Mutta ihmisen valitsema kohta oli ihan liukas, ei siinä voinut kävellä. Siispä siirryin toiseen kohtaan. Vaan kappas, se oli vieläkin liukkaampi! Hermostuin ja liukastelin päättäväisesti toiseen reunaan tietä. Sama tulos, edelleen ihan liian liukasta! Kaviot sutien päätin, että tästä paikasta pitää päästä pois ja suuntasin kaikella tarmollani kohti edessä siintävää sulaa tietä, lopulta ravissa. Oma ihminen roikkui painona narun päässä jossain takana ja huuteli pysähtymiskäskyjä. Vaan tilanne oli sellainen, ettei pysähtyä auttanut joten annoin kaikkeni ja sain itseni ja Oman ihmisenkin pois siltä kamalalta jääpinnalta. Vasta kun kavioni olivat taas pitävällä tiellä, pysähdyin ja odotin, että Oma ihminen saa järjestettyä itsensäkin taas tasapainoon. Sitten kävelimme kotiin, eikä edes pari takaa ohittanutta autoa jaksanut enää hätkähdyttää. Oma ihminen oli vähän ärsyyntyneen oloinen, mutta kehui minua kovasti siitä huolimatta ja venytteli vielä jalkanikin.

Miten niin liian lähellä?

Seuraavana päivänä sitten mentiinkin pellolle, jossa kavio pitää vähän paremmin ja mahdolliset jääläiskät on vähän helpompi kiertää. Kaukana oli iso traktori samoissa puuhissa kuin viime talvena, mutta sen uskalsin jättää suurimmalta osin omiin puuhiinsa, mitä nyt vähän välillä pidin sitä silmällä.

Eilen Oma ihminen vei minut sisään kesken päivän, tapasin taas uuden ihmisen. Uusi ihminen laittoi selkääni jonkun pahviläpyskän, tutkaili selkääni ja sitten laittoi siihen satulan. Sitten tutkittiin taas, satula otettiin pois, ihmiset tekivät sille jotain ja sitten satula laitettiin taas selkääni ja tutkittiin lisää. Sitten laitettiin vyö kiinni (piti lainata Äitisuokin vyötä kun omani on jäänyt vähän lyheksi, köh...) ja minut vietiin ulos. Sitten Oma ihminen kiipesi selkääni istumaan! Olin kyllä vähän järkyttynyt siitä, tähän asti olemme olleet Oman ihmisen kanssa ihan kahdestaan vastaavissa tilanteissa. Mutta eipä siinä kummempaa tapahunutkaan, Oma ihminen tarjosi kehuja ja nameja, Tallinemäntä kehui ja rapsutti ja uusi ihminen tutki satulaa. Sitten sain lisää namia, Oma ihminen tuli alas ja pääsin tarhaan jatkamaan ulkoilua. Nyt minulla on kuulemma uusi oma satula, Bates Caprilli AT. Oma ihminen vain tuskailee, että istuin on niin pieni ettei hänen kestä lihoa yhtään jos meinaa mahtua siihen jatkossakin!

And action!

Ihmisille on hyvä järjestää vähän ajatustyötä silloin tällöin, jotta heidän aikansa ei käy pitkäksi. Nyt olen (Oma ihminen koputtaa kiivaasti puuta) ollut jo monta kuukautta hajoittamatta itseäni, joten jotain piti keksiä. Alkuviikosta siihen tarjoutuikin oiva tilaisuus, kun kesken rauhallisen tarhailun jostain kuului kamala ääni*. Apua! Unohdin ajatella mitään muuta kuin sitä, että nyt en uskalla olla yksin. Siispä ryntäsin täyttä vauhtia naapuritarhan hevosen luo turvaan. Oli siinä jotain välissä, mutta siinä tilanteessa en ihan huomannut katsoa, että mitä. Toisen kyljessä oli turvallista (enkä saanut edes kaviosta, mikä oli ihan mukava juttu sekin). Jossain vaiheessa ihmisetkin huomasivat mitä oli tapahtunut, ja minut palautettiin talliin. Kuulemma reitilläni oli kaksi kolmeen osaan mennyttä paksua aitalankkua ja kaksi vääntynyttä porttina toiminutta metallitankoa. Ja sitten seuraa ihmisten kannalta omituisin mysteeri: minusta löytyi vain yksi pikku nirhauma toisesta takajalasta, ei mitään muuta!

Minäpä olenkin terästä!

Kengittäjäkin kävi ja veisti kavioni kauniimmiksi. Kovin paljon ei kuitenkaan lyhennetty, jotta pysyisin edelleen edes jotenkin pystyssä liukkailla. Osaan jo seistä hienosti paikoillani, kun Kengittäjä puuhailee kavioideni parissa. Parin vuoden takaisesta kaviopaiseesta jäänyt halkeama takakaviossani on viimein kasvamassa kokonaan pois, mutta nyt se aiheutti sen, että kavion alareunasta halkesi kolmionmuotoinen pala pois. Se siistittiin ja kohta kaikki kavioni ovat taas sen näköisiä, kuin pitääkin!

Hierojakin kävi ja vanutti ja venytti minut läpi. Ainoastaan oikea takajalkani oli vähän kireä, muuten venytin jalkojani juuri sinne, minne Hieroja niitä pyysi. Tyytyväisenä ihmettelin edessäni pyörivää jalkaa. Jännä juttu, onko tuo minun? Tällä kertaa kaulalta ja lavoiltakaan ei löytynyt paikkoja, joiden liiallisesta vanuttamisesta olisi pitänyt huomauttaa Hierojalle niin kuin viime kerralla.

Oma ihminen ei näytä vieläkään uskovan, että selvisin tarhavierailustani ehjänä, vaan syynää minut joka kerran läpi vieläkin. Jossain kuulemma täytyy olla murtunut jalka, rintalihaksen lävistänyt puunsäle tai jotain vastaavaa... Hah! Siinäpä etsii. Sillä välin minätyttö syön heinää ja juoksen aidan viertä edestakaisin aina, kun Äitisuokki katoaa näkyvistä tai tiellä kulkee jotain kiinnostavaa. Tai joskus ihan muuten vain.

Mitä sinä siellä tolpan nokassa istut? Saanko vähän haukata kameraa? Jooko? Ihan vähän vain?

Juoksemistani häiritsee ainoastaan se, että tarhan pohja on muuttunut luistinradaksi. Jos se oli jäätikköä viime viikolla, niin nyt se kuulkaas vasta liukas onkin! Yhtenä päivänä tässä välissä tiet alkoivat olla jo siinä kunnossa, että pääsimme Oman ihmisen kansa kävelyllekin, mutta seuraavana päivänä jäätikkö oli taas ilmestynyt, ainoastaan entistäkin pahempana. Aidan vieressä voi kulkea, mutta jos erehtyy sieltä kauemmas, jalat leviävät joka suuntaan ja saan keskittää kaiken huomioni, että pääsen luistelemaan taas takaisin pitävämmälle pohjalle. Erityisen hankalaa se oli silloin, kun Oma ihminen toi tarhaani pallon. Viime kerrasta onkin aikaa miltei vuosi, mutta muistin kyllä, että sitä tökkäämällä saa namia. Oma ihminen heitteli palloa pitkin aidan viertä ja minä menin perässä. Välillä pallo lipsahti liukkaille alueille ja Oma ihminen lähti sitä pyydystämään. Mutta koska pallosta saa namia, en jäänyt odottelemaan vuoroani vaan päättäväisesti liukastelin itsekin pallon perässä jäätikölle. Oma ihminenkin liukasteli aika näyttävästi heti, kun saappaan alla alkoi olla peilikirkas jää vesipinnoitteella. Pallottelustamme tehtiin videokin, joka kuulemma meni jonkun haasteen vastineeksi.


* Tämä on Oman ihmisen spekulaatiota tapahtuneesta. Oikeasti ihmisraukat eivät tiedä kuin lopputilanteen, siinäpä miettivät mitä tapahtui!

Luistinradan paluu

Jäätikkö on täällä taas! Se tarkoittaa vapaapäiviä minulle, kun tallia ja tarhoja ympäröi liukas luistinrata. Onneksi sentään tarhaan pääsee, vaikka senkin pohja on jo aika liukas. Tai ainakin Oma ihminen koitti koko ajan hokea "prr", kun hän oli katsomassa minua tarhassa yksi päivä. Mutta minä kyllä tiedän kuinka lujaa voin juosta ja kuinka pitää jarruttaa, ettei tule vahinkoja. Alta näette esimerkin:

Lisäksi Oma ihminen ei vieläkään jätä selkääni rauhaan. Yhtenä päivänä hän jopa kiipesi taas sinne ylös istuskelemaan. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, tarkoittaahan se paljon kehuja, rapsutuksia ja satunnaista leipäpalasta! Se oli ihan kivaa, mutta seuraavana päivänä Oma ihminen tulikin tallille ison laatikon kanssa ja laittoi uuden satulan selkääni. "Oi kuinka ihana!" sanoi Oma ihminen. "Kamalaa, puristaa lapoja, ota se pois" sanoin minä. Ja satula piilotettiin taas laatikkoon ja vietiin pois...

Ihan kiinni lavan päässä ja ihan irti sen alta. En tykkää yhtään.

Ihanan pehmoinen istuin, sanoi Oma ihminen. Vaan on se vähän liian pitkäkin...