Hammashuollossa

Yhtenä päivänä Oma ihminen tuli tallille aika aikaisin, juuri olimme saaneet ruuat syötyä. Hän unohti karsinan oven auki takkiani riisuessaan, joten minähän hyödynsin heti tilanteen ja kipaisin tallinkäytävälle tutkimaan asioita. Jotain sadattelua kuului takaani, mutta kuka niitä kuuntelee. Pöydältä ei löytynyt herkullisia kuivakukkia ja Äitisuokkikin piti omaa karsinaansa hallussaan, mutta loimia sentään voi aina käydä haistelemassa ja vähän maistamassakin, jos vain ehtii, ennen kuin Oma ihminen tulee paikalle. Siinä vaiheessa on aina pakko kävellä takaisin karsinaan.

Mutta voi mikä tuuri, ovi ei sulkeutunut vieläkään! Kun Oma ihminen kiersi taakseni avaamaan viimeistä jalkalenkkiä, kipaisin vielä nuuskimassa kottikärryt. Siinä vaiheessa Oman ihmisen olemus kyllä jo vähän kiristyi ja sain riimun päähäni. Kolmannen kerran kun olin lähdössä omin luvin tutkimusmatkalle, pääni ei päässytkään karsinasta ulos vaan jäi johonkin kiinni. Aina välillä yritin, mutta sitten minun oli pakko tyytyä kohtalooni ja seistä ovensuussa odottelemassa, kun Oma ihminen harjasi minua. Koitin sentään näppäränä tyttönä mupeltaa narun solmua auki aina, kun Oman ihmisen silmä vältti.

Sitten tallille tuli ihan uusi ihminen kilisevän ämpärin kanssa. Minä olisin mielelläni tarkistanut ämpärin mahdollisten herkkujen varalta, mutten yltänyt. Pah. Uusi ihminen tuli karsinaan, jutusteli mukavia ja koitti laittaa minulle tosi hassut suitset. Minä tunsin tervettä epäluuloa ja pakitin alta pois. Mutta sitä ei voinut tehdä kovin pitkälle, ennen kuin pylly osui seinään. Päätäkään ei voinut nostaa niin ylös, ettei ihminen olisi yltänyt, kun tuli katto vastaan. Ei siinä sitten muu auttanut kuin napata ne oudot kuolaimet suuhun ja antaa vetää niskahihna korvien yli. Ja arvatkaas, mitä sitten tapahtui? Ne oudot kuolaimet pakottivat minut avaamaan suutani. Pöyristyttävää. Itse asiassa kun oikein ajattelen asiaa, olen ehkä törmännyt tällaisiin suitsiin joskus aikaisemminkin. Mutta ne ovat kovin uneliaita muistikuvia.

Suu auki kiilattuna en voinut kuin katsella, kuinka uusi ihminen hyödynsi tilaisuutta ja työnsi kätensä suuhuni. Kopeloi ympäriinsä ja antoi Oman ihmisenkin tehdä saman. Sitten hän otti yhden tikun siitä kilisevästä ämpäristä ja työnsi sen suuhuni. Ei ollut omenaa eikä porkkanaa se. Sinänsä tosin hyvä, kun en olisi kuitenkaan voinut pureskella sitä. Sitten se tikku hinkutti edestakaisin hampaissani. Välillä sain pitää hetken suuta kiinni, ennen kuin vaihdettiin tikkua ja jatkettiin taas. Ja taas. Ja taas. Sitten uusi ihminen tuijotteli hetken etuhampaitani (yksi alahammas kuulemma puuttuu kokonaan) ja sitten viilailtiin taas. Sitten sain hassut suitset pois, mutta viilailu ei loppunut siltikään. Ei se silti haitannut, seisoskelin ihan vapaaehtoisesti ovensuussa viilailtavana. Tällä kertaa Oma ihminen oli tarkkana ja tökkäsi minut ryntäistä takaisin aina, kun ajattelin lähteä kolmannelle tutkimusreissulle ihmisistä ja viilailuista piittaamatta. Joten seisoin sitten siinä, kunnes karsinan ovi suljettiin.

Nyt hampaat ovat paljon siloisemman tuntuiset. Niihin oli kuulemma kesän jälkeen kertynyt jo jonkinlaiset piikit, jotka olivat tehneet jo pieniä haavoja poskiini. Ymmärtävätpä ihmisetkin, ettei ole kiva olla, jos suitset painavat poskia piikkeihin! Kaksi poskihammastakin oli vielä tulollaan ja se yksi etuhammas oli tosiaan kadonnut jonnekin. Muuten kaikki oli normaalia. Puolen vuoden päästä kuulemma viilaillaan taas. Onneksi siihen on vielä pitkä aika.

Maaliskuun mietteitä

Tuolla se on, kesälaidun.

No nyt alkaa ihmisten koulutus vihdoin tuottaa tulosta. Tällä viikolla olen saanut hieronnan, uudet kengät ja ensi viikolla kuulemma joku tulee hoitamaan hampaanikin. Kyllä nyt kelpaa! Sitä paitsi Oma ihminen lupasi taas pysyä pari viikkoa pois selästäni, joten olemme käyneet lähinnä kävelyillä. Oma ihminenkin kävelee silloin mukana, mutta ei se haittaa, minä keskityn lähinnä kävelemään siksakkia tien laidalta toiselle makoisten oksien ja kuusentaimien perässä. Nopeana ehdin napata monta oksaa, ennen kuin Oma ihminen alkaa nykiä minua liikkeelle!

Ennen taukoa minua ärsytti suunnattomasti kuolaimet suussani. Tai jos ei suunnattomasti, niin ainakin vähän. Säännöllisesti piti painautua kuolainta vasten ja heiluttaa päätä ja kertoa Omalle ihmiselle, että löysäisi ohjat pois. Sekin johti useimmiten pienelle ympyrälle, mutta ilmeisesti viesti meni perille silti. Päätöksen saattoi sinetöidä myös maastolenkki, jolla Oma ihminen ei kulkenutkaan mörönsyöttinä edellä, vaan jäi selkääni istumaan. Ensin mentiin vähän matkaa sillalle päin ja minä kävelin ihan rauhassa ja otin kehuja vastaan. Sitten käännyttiin takaisin kentälle, muttei mentykään sinne, vaan jatkettiin eteenpäin. Minua alkoi ärsyttää, ei tällaisesta ollut mitään puhetta! Puiden takaa kuului omituista ääntäkin ja Oma ihminen otti koko ajan kuolaimesta kiinni, kun tepsuttelin menemään. Ei siinä tilanteessa kuulkaa jaksa kävellä! Jännittikin vähän. Tienhaarassa sitten käännyttiin ympäri, mutta sitten minulla paloi hihat. Kun ei kerran päästä lujaa eteenpäin, ei mennä sitten ollenkaan! Mennään ylös!

Se ei ollut ihan loppuun asti harkittu juttu, voin näin jälkikäteen myöntää. En laskenut mukaan sitä, että Oma ihminen painaa siellä selässä aika lailla ja jos nousee tarpeeksi ylös takajaloille, ei pysykään yhtä hyvin pystyssä kuin ilman ylimääräistä painoa. Eikä se viisto jäätikkökään ehkä ollut ihan paras paikka harjoitella. Hetken horjumisen jälkeen päädyin kuitenkin taas neljälle jalalle ja Oma ihminen käänsi minua heti vähän taipuneeksi, etten saisi päähäni yrittää uudestaan. No ei tehnyt kyllä mieli. Vähän aikaa tasattiin pulssia ja käveltiin takaisin kentälle. Sen verran minua ärsytti edelleen, että olisin mieluusti mennyt sinne kiitoravissa, mutta Oman ihmisen mielestä käynti olisi parempi, joten etenimme sitten pikkuympyrä-eteen-pikkuympyrä-kuviolla. Kentälle päästiin silläkin lailla. Ja vaikka kuinka ärsytti, Oma ihminen ei tullutkaan alas vaan jatkettiin ympyröitä siitä huolimatta, että tieltä tuli hevonen. Ja toisesta suunnasta kaksi. Enkä saanut juosta niiden perään. Enkä edes hypellä. Ärsyttävää. Aikamme käveltyämme Oma ihminen sitten kuitenkin päätti laskeutua maahan. Kohta ohi meni traktori, jonka peräosa heilui ja kilisi. Siinä vaiheessa minä päätin häipyä paikalta. Pääsin narun mitan päähän ja jäin siihen tuhisemaan kiukkuisesti moiselle pelotteelle. Pyh!


Viikon oksiensyöntiretkien jälkeen Hieroja tuli käymään. Oma ihminen puuhasi jotain satulani kanssa, mutta ei se mitään, minä pärjäsin varsin mainiosti, kun mukavasti vatvottiin lihaksia eri puolelta. Juuri, kun pääsin hyvään horrokseen, Hieroja ottikin ja paineli tosi kipeitä paikkoja. Tuhahdin hyvin närkästyneenä moisesta käsittelystä. Ei tällaisesta ollut mitään puhetta! Kuulemma selän/takapään lihasjumit ovat pehmenneet niin paljon, että nyt päästään käsiksi niihin pahiten jumiviin alueisiin. En ole kyllä yhtään varma, että se on hyvä asia. Auts.

Tänään sitten Kengittäjä tuli ja paukutteli taas kavioitani. Välillä piti yrittää, olisinko sittenkin saanut (etenkin taka)jalkani taas itselleni. Vaikka kuinka heilutin, se ei auttanut vaan jalka pysyi ylhäällä. Annoin siis jalan Kengittäjän huomaan ja seisoin pää polvissa odottamassa, että saisin jalkani takaisin. Välillä piti yrittää muistuttaa, että minä haluaisin jalkani, mutta se ei tuntunut tekevän vaikutusta. Ikävästi minua alkaa epäilyttää, etteivät ihmiset oikein kuuntele, mitä minä haluaisin tehdä. Jos isoksi kasvaminen on tällaista, se on aika mälsää. Kengityksen jälkeen kuitenkin pääsin ulos vähäksi aikaa. Ensin juoksin tuulen mukana ympäriinsä, mutta sitten keskityin kakkakasojen nuuskimiseen. Se viihdyttää aina vain!

Maneesielämää

Pitkään jatkunut plussakeli on johtanut siihen, ettei kentälle ole ollut asiaa pitkään aikaan. Minä voisin kyllä mennä, mutta Oma ihminen väittää, ettei hän pysy pystyssä sitä vertaa, että pääsisi kentälle asti. Sitäpaitsi jostain syystä hän epäilee, että minä jossain vaiheessa kuitenkin pömelöidessäni liukastun ja kaadun. Ehkä kerran takaset lipsuivat, mutta se oli Oman ihmisen vika: mitä käänsi minua pienelle voltille. Jos minä olisin saanut päättää, olisin esittänyt tyylipuhtaan pakospurtin parilla loikalla höystettynä ja ollut tyytyväinen. Vaan ei, hermostunut puoliravikipityskin on pannassa.

Siispä Oma ihminen on viritellyt lisänastat kenkiinsä ja sitten ollaan kävelty maneesille. Välillä minun täytyy pysähtyä, että hän saa korjattua kenkänsä. Tähän asti olen malttanut mieleni ja pysynyt kiltisti paikoillani. Vaan joku päivä minä vielä otan ja lähden omille teilleni, kun Oman ihmisen silmä välttää!

Kaikki uusi tieto on turvottanut päätäni niin, että vanha otsa-
panta alkoi käydä liian pieneksi. Tilalle sain tällaisen hienon
prinsessatimanttitiaran ja tietysti piti heti vaihtaa sävy sävyyn
oleva satulahuopakin. Näin monta vuotta siis meni, ennen kuin
Oma ihminen vihdoin antoi periksi pinkin houkutuksille...

Maneesissa en enää jaksa paeta kaikkea ja kaikkia ihan samalla tarmolla kuin aikaisemmin. Kyllä minä edelleen välillä nostan hännän taivaisiin ja koitan pikaspurteilla kadota paikalta (etenkin, jos joku laukkaa), mutta pääasiassa alan alistua siihen, että maneesissa voi olla toisia hevosia ja ne voivat liikkua eri suuntiin ja eri vauhdeilla ilman, että minulle tapahtuu mitään ikävää. Tyydynkin siis pitämään muita visusti silmällä ja kipittämään niin kauan, että totean tilanteen taas turvalliseksi ja uskaltaudun hengittämään.

Yhtenä päivänä saimme aloitella Oman ihmisen kanssa ihan kahdestaan maneesissa. Joku oli kylvänyt puomeja ja esteitä sinne tänne, ja niitä piti tietysti ensin käydä tarkastelemassa. Oma ihminen kävelytti minua muutaman kerran maasta irti olevan puomin yli. Tai Oma ihminen käveli, minä varmuuden vuoksi loikkasin. Olen oppinut, että puomeilla on ikävä tapa purra jalkoihin, jos niistä ei mene yli tosi nopeaa ja tosi korkealta. Tai katso, minne jalkansa asettelee. Ensimmäinen tapa on varmempi. Ympyrällä hölkyttelyn jälkeen Oma ihminen nousi taas selkääni ja sitten käveltiin ympäriinsä. Sitten Oma ihminen ohjasi minut päin yhtä (maassa kiinni olevaa) puomia. Minä pysähdyin etujalat miltei puomiin kiinni. "Etkö muka näe, että tuossa on puomi? Ei siitä voi mennä!". Oma ihminen ei kuitenkaan ymmärtänyt perusteitani, vaikka koitin vähän peruutellakin paikalta. Pyysi vain eteenpäin. Ei kai siinä muu auttanut, kun tehdä taas kamikaze-loikka puomin yli ("aargh, me kuollaan, mutta hei, minä pelastan meidät!") ja juoksaista siitä kauemmas, kunnes joku laittoi maneesin seinän turpani eteen. Hetken ihailin siinä peilikuvaani, ja sitten Oma ihminen käänsi minut taas puomille. Nyt epäröin edelleen, mutta loikkasin sitten kuitenkin yli ja kas, seinä ilmestyi taas eteeni. Kummallista. Sitten kierreltiin ympäri maneesia muuten vain ja annettiin puomin lymytä siinä, mihin se jäi. Ravissa koitin auliisti tarjoilla laukkaa, edellisellä kerralla siitä sai hyvin kehuja. Oma-aloitteisuuttani ei kuitenkaan arvostettu, ja tyydyin sitten vain ravaamaan sinne, minne nenä näytti. Enkä hermostunut, vaikka maneesiin putkahteli uusi hevonen toisensa jälkeen. Lopuksi kävelimme vielä, ja Oma ihminen ohjasi minut taas sen puomin kohdalle. Nyt olin jo alistunut kohtalooni ja kävelin rauhassa sen yli. Ja kas, puomi ei purrut ja Oma ihminenkin kehui kovasti ja kiipesi alas selästäni. Selitti vain jotain alhaisista kriteereistä ohi kulkevan hevosen ihmiselle, joka loi kummastuneita katseita ylenpalttista kehunäytöstä kohtaan. Sitten kävelimme vielä sen korotetunkin puomin yli eikä sekään purrut, vaikka tällä kertaa kävelin senkin yli loikkaamisen sijaan. Sitten talliin porkkanoille. Omituisia nuo Oman ihmisen vaatimukset, mutta kai niihin on vain alistuttava, kun kerran niistä saa niin paljon kehuja.