Ostaisinko varsan? Osa 2

Hups! Ostit siis varsan ja löysit sille tallipaikankin. Onhan se niin söpö, että päivät kuluvat lähinnä sitä katsellessa. Mutta jossain vaiheessa on pakko tehdä jotain muutakin kuin roikkua aidan vieressä ihailemassa. Mitä sitten?

Koulutus

Varsan kanssa puuhaamisen yksi hauskimmista (ja hankalimmista) puolista on se, että ensimmäisen vuoden-parin aikana joka toinen asia on sellainen, jota tehdään hevosen elämässä ensimmäistä kertaa. Tämä kannattaa tiedostaa ja esitellä asiat asiaankuuluvasti. Vaikka legendat kertovatkin kaksivuotiaista, jotka on satuloitu ensimmäistä kertaa ihan vahingossa kun ratsastuskoululainen otti tarhasta väärän hevosen, ei silti kannata testata, onko juuri sinun hevosesi se yksilö, joka vain seisoo hämmentyneenä ja kiltisti paikoillaan. Itse otin ensikosketusta varsan käsittelyyn, kun harjasin Daisya kasvattajan luona ensimmäistä kertaa. Ajattelematta sen enempää harjasin vasemmalla puolella ollessani samalla myös oikean puolen takajalkaa sisäpuolelta. Varsa pomppasi yllätyksestä puoli metriä ilmaan. Sen jälkeen sekin onnistui, mutta muistinpahan sen, että mitään ei voi ottaa itsestäänselvyytenä ja varsalle on hyvä kommunikoida aina jotenkin etukäteen, mitä aiot seuraavaksi tehdä. Turhaa hyssyttelyä kuitenkin kannattaa välttää.

Vaikka ratsastukselliset haaveesi ja tavoitteesi saatkin todennäköisesti haudata muutamaksi vuodeksi, opettaa varsan kanssa puuhaaminen sinua varmasti vähintään yhtä paljon kuin mitä itse opetat varsalle. Ensimmäisen vuoden aikana opetettavien asioiden lista on pitkä: joka paikkaan koskeminen, kavioiden nostelu, puhdistus ja vuolu, riimun hyväksyminen, sidottuna seisominen, talutettuna kulkeminen, paikallaan seisominen harjauksen ajan, kuolaimet, pesun sietäminen... lista on pitkä.

Itse kävin (ja käyn edelleen) Daisyn kanssa paljon talutuslenkeillä lähiympäristössä. Siinä sivussa totuteltiin autoihin, pyöräilijöihin, lastenrattaisiin, kolmipyöräisiin, halontekijöihin, ruohonleikkureihin, koiriin... mitä nyt asuinalueella tuleekaan vastaan. Se on myös totutettu traileriin (ja ensimmäisen kaksi vuotta se lastautuikin tosi nätisti, kunnes päätti testata, onko ihan pakko...) ja käyty kahdessa näyttelyssä 1-vuotiaana. Olen ohjasajanut Daisya jonkin verran. Neljästi sillä oli kärrytkin perässä, mutta autottoman ympäristön (ja omien ajotaitojen) puutteessa hautasin kuitenkin sen idean. Koulutusta olisi ehkä edesauttanut se, jos olisin saanut ajoinspiraation joskus muulloin kuin pääkallokeli-talvena kengättömän varsan kanssa. Oli aika jännää taluttajillakin.

Juoksutuksen alkeet opiskeltiin myös, ja myöhemmin satulaan, kuljetussuojiin ja muihin varusteisiinkin totuteltiin. Seisoin aika monta tuntia tarhassa tai sen laidalla vain katselemassa, mitä hevonen puuhasi. Kameran kanssa ja ilman.

Siinä sivussa opeteltiin normaalien käyttäytymissääntöjen (ihmistä väistetään pyynnöstä jne) lisäksi pari muuten vain -temppua, kuten hanskan nostamista, kauhan koskettamista ja jalkapallon pelaamista. Vaikka niistä ei ehkä suoranaista hyötyä ole, niin niiden opettelu tarjosi minulle tilaisuuden hioa koulutustaitojani asiassa, jonka pieleen menemisellä ei ole kovin katastrofaalisia seurauksia. Koitin valita temput myös tällä kriteerillä. Fanaattisesti jalkapalloa jahtaava (tai pahimmassa tapauksessa sitä arasteleva) hevonen tuskin muodostuu niin suureksi ongelmaksi kuin esim. pystyyn hyppäävä tai etujalkojaan heittelevä hevonen voisi muodostua. Lisäksi se selvästi oli hauskaa Daisynkin mielestä ja nosti omia osakkeitani ("Jee! Mun namiautomaatti tulee taas! Mitä kivaa tänään tehdään?") sen silmissä. Esim. hanskan nostamisesta on ollut oikeastikin hyötyä, sillä on saanut hevosen mielenkiinnon pidettyä tempuissa hermoilun sijaan tilanteissa, jossa on ollut pakko odotella pitkään tai jossa se muuten jännittyisi tai alkaisi häsläämään (kaveri lähtee tarhasta tai Daisy jää talliin ilman hevosseuraa jne).

Loistava puoli siinä, että varsan ostaa jo ihan pienenä, on siinä, että kun tulee vihdoin aika laittaa ratsastaja selkään, on suhteenne jo aivan toisella tolalla kuin jos olisit ostanut hevosesi kolmivuotiaana tai juuri sisäänratsastettuna. Olet voinut valmistella hevosen rauhassa, se luottaa sinuun ja sinä tiedät, missä tilanteessa se toimii ja missä tilanteessa voi olla odotettavissa pukkihyppykoikkaloikkareaktiota. Se voi olla myös haitta,  mutta pääasiassa siitä on vain hyötyä. Itse ratsastin aluksi ehkä vähän liiankin turvallisuushakuisesti osaksi isomman ilmalentoni vuoksi, mutta osaksi myös siksi, että olin nähnyt miten Daisy käyttäytyy silloin, kun herne todella menee syvälle sieraimeen (ja kuinka nopeasti ja pienestä se voi tapahtua). Luottamus kasvaa kuitenkin ajan kuluessa puolin ja toisin.

Haasteet

Eli vaikeudet. Ilman niitä et pärjää. Niistä kuitenkin useimmiten selvitään.

Turhaan ei sanota, että huoleton on hevoseton. Daisy ei ehtinyt olla minulla täyttä kuukauttakaan, kun se kehitti itselleen kaviopaiseen, jota hoidettiin kauan ja sittenkin vielä vähän. Paise tuli lopulta ulos ruununrajasta, ja sen kavioon aiheuttaman reiän uloskasvaminen kesti KAUAN. Veikkaan, että jälki on edelleen tunnistettavissa sen kaviosta, jos katsoo oikeasta kohtaa. Toki sama voi käydä aikuisenkin kanssa, mutta varsan sairastaessa silmissä vilisee koko ajan uhkakuvat siitä, pilaako juuri TÄMÄ kolhu hevosen koko tulevan käyttöuran? Ja vaikka sen kuinka käärisi pumpuliin (ja etenkin silloin), saattaa jotain sattua silti.

Varsasta voi myös tulla vähän eriluonteinen, -kokoinen, -värinen tai muuten vain erilainen kuin mitä kuvittelit ostaneesi. Toki valmiin varsan ostaminen on riskittömämpää kuin varsan ostaminen mahaan, mutta aikuisen hevosen ostaminen on varmempaa, jos tiedät tarkkaan mitä haluat. Pieni epävarmuustekijä on kuitenkin osa viehätystä.

Se, että jokainen asia, jonka teet varsan kanssa, tehdään ensimmäistä kertaa sen elämässä, asettaa käsittelijälle aikamoiset paineet. Joka kerran kaikki ei suju kuten Stromsössä, mutta maalaisjärjellä, pienellä etukäteissuunnittelulla ja rennolla asenteella pääsee pitkälle. Daisyn kasvattaja lohdutti, että ei se mitään, jos joskus mokaat. Hevoset ovat anteeksiantavaista sakkia ja asiat voi aina kouluttaa uudestaan.

Itse koulutetun kanssa on se hyvä puoli, että ainakaan ei tarvitse jurnuttaa kuulijoille siitä, kuinka "entisessä elämässä" hevoselle on tehty sitä, tätä ja tuota vääryyttä. Peili löytyy läheltä. Tiedät aika lailla joka tilanteen, mistä mikäkin käyttäytymismalli juontaa juurensa. Ja jälkiviisaushan on sitä parasta viisautta! Sananlaskukin sanoo, että ensin pitää pilata pari varsaa, ennen kuin osaa kouluttaa sen yhden hyvän. Onneksi asiantuntijoita on aina saatavilla avuksi silloin, kun asiat uhkaavat mennä päin seiniä. Älä ole liian ylpeä, pyydä apua ajoissa. Se kannattaa.

Mitä tekisin toisin nyt/mitä tuli tehtyä oikein?

Daisy oli ensimmäinen hevoseni, joten se on saanut toimia koekaniinina yhdessä jos toisessakin jutussa, jonka olen lukenut kirjoista ja sitten innosta hehkuen mennyt testaamaan käytännössä. Näin jälkikäteen ajateltuna olisin voinut olla mustavalkoisempi, valita yhden koulutustavan ja pysytellä siinä. Varsat tarvitsevat loppujen lopuksi aika selkeät säännöt, ja erilaiset, erityyppiset, harjoitteet sekottavat helposti pienet aivot. Aikuisten hevosten kanssa peruskäyttäytymismallit on jo selvillä, niiden kanssa voi harjoitella helpommin esim. erilaisia vapaanaohjaamistekniikoita ilman, että se vaikuttaa peruskäsittelyyn hämmentävästi.

Vaikka kuinka olenkin melko pitkäpinnainen, silti joskus on tullut hermostuttua liikaa. Herkän hevosen kanssa pitäisi olla aina rauhallinen ja jämäkkä, vaikka toinen kuinka loikkisi. Liika suuttuminen ei ole kenellekään hyväksi, ja jos toisen menee säikäyttämään (vaikka vahingossa), ei se hyväksi ole. Onneksi vahingot eivät ole peruuttamattomia, ja yhtä isompaa ärjähdystä seuraavien varovaisempien päivien jälkeen suhde on aina palannut taas normaaliksi.

Lastausongelmat. Ensimmäisen vuoden Daisy matkusti täysin ongelmitta ja kiipesi kiltisti kyytiin koppiin, täysin kyselemättä ja kyseenalaistamatta. Ensimmäisen kerran se alkoi epäröidä koppiin menoa, kun paljas kavio lipsahti vähän lastaussillan rikkinäisellä matolla. Tämän jälkeen se huomasi, että ei ole pakko, jos ei tahdo. Voi olla, että se olisi huomannut sen jossain vaiheeessa joka tapauksessa. Pakkolastaukset klinikan pihassa olisi voinut jättää tekemättä. Tämä oli tietysti jossain määrin mahdotonta välttää (joskus vain on tilanne, jolloin poni on saatava kyytiin keinolla millä hyvänsä ja oman trailerin puutteessa harjoittelukaan ei ollut aina ihan helppoa), mutta epäilen vähän, että sen aristelu ylhäällä/takana liikkuvia asioita kohtaan juontaa juurensa näihin tilanteisiin. Lastausta muutenkin ollaan sittemmin saatu harjoitella ihan riittämiin eikä se välttämättä siltikään riitä. Siinä sivussa se on päässyt oppimaan tuhat ja yksi tapaa vältellä koppiin menoa.

Se, että kuitenkin vein Daisyn ammattilaiselle sisäänratsastettavaksi oli ihan oikea ratkaisu. Suunnittelin sitä toki alusta asti, mutta ilman omaa onnettomuuttani olisin todennäköisesti testannut ratsastusta kuitenkin ensin itse (ja todennäköisimmin yksin), jolloin kaikki olisi mennyt hyvin tai sitten ei. Nyt sain kuitenkin olla se ensimmäinen, joka selässä on istunut, mutta silti Daisy sai huolellisen ja loogisen peruskoulutuksen, jonka jälkeen sillä oli kuitenkin ratsuna toimimisen perusteet selvänä ja se oli hyvin totutettu kaikkeen satulaan nousuun ja siellä olemiseen liittyviin asioihin. Sillä oli menty kaikki askellajit ja kaasu ja ratti toimivat. Siitä oli sitten hyvä jatkaa, kun perusta oli kunnossa.

Maastakäsintyöskentely on ollut selvästi meidän suhdetta parantava juttu. Siinä sivussa Daisy on tullut totutettua mitä erilaisempiin asioihin, ja se toimii aika pitkälti äänikomennoillakin, mistä on hyötyä aina välillä. Tietysti olisi hyvä olla perillä siitä, mitä äänikomentoja sille on tullutkaan opetettua (yhdessä vaiheessa tietyllä äänenpainolla selästäkin sanottu "hieno tyttö" sai sen välittömästi pysähtymään ja odottamaan namia ja paijausta)...

Lopuksi

Varsan omistaminen ja sen kasvun seuraaminen on hauskaa! Ensimmäisen vuoden aikana muutos hontelojalkaisesta pikkukirpusta jo suhteellisen hevoselta näyttävään otukseen on todella iso. Sen jälkeen tulee satunnaista teiniangstailua, mutta yksi päivä heräät huomaamaan että kehveli, missä välissä se pääsi aikuistumaan? Äkkiä hevosesi käyttäytyy järkevästi, kypsästi ja pääset tekemään sen kanssa samoja asioita kuin muidenkin hevosten kanssa. Oho, siitä tuli sittenkin järkevä aikuinen! (kunnes seuraavassa tilanteessa totuus valkenee taas)

Varsan kanssa tarvitset pitkää pinnaa (mitä eläväisempi varsa, sen pidempää pinnaa tarvitaan), järkähtämätöntä johdonmukaisuutta (tämä on ikuinen akilleen kantapääni), huumorintajua (ei noita hörhelöitä muuten jaksaisi :D), hyvän vararahaston (täydellinen satula, yllättävä koulutusjakso, mysteerihaava-aalto tai ähky iskee aina silloin, kun pankkitilisi sitä vähiten odottaa) ja avoimen mielen. Kyllä siitä hyvä tulee!

Hitsi. Tuli varsakuume.

Ostaisinko varsan? Osa 1

Kuka voi vastustaa tällaista naamaa?

Ratsastustuttu kyseli, kannattaako varsan ostaminen. Hyvin suppean ja subjektiivisen näkemykseni mukaan vastaukseni oli ehdoton tottakai kannattaa! Juttua aiheesta olisi tullut vaikka kuinka paljon, joten tässä omien kokemusteni siivittämä pieni varsanhankintaopas teillekin:

Hankinta ja paperityöt

Varsat ovat suloisia. Sellaisen nähtyään haluaa välittömästi salakuljettaa sen kassissaan (tai ainakin auton takapenkillä) kotiin. Kyllä olohuoneen nurkkaan aina yksi pikku hevonen menee! Kannattaa siis tehdä pohjatyöt huolella, ennen kuin menee paikan päälle katsomaan. Sen jälkeen on jo liian myöhäistä, rakastut kuitenkin.

Itselläni prosessi alkoi jo melkein vuotta aiemmin kuin edes varsinaista periaatepäätöstä hevosen ostamisesta oli tehty. Punaviinilasillisen jälkeen Hästnet-sivusto avautui aivan itsestään. Jonkun aikaa välttelin punaviiniä. Hästnet vei kuitenkin voiton. Koska rotu ja sukupuolivaatimus olivat ehdottomia ja Suomen arabihevoskasvatus sangen pienimuotoista, Ruotsin puolelta oli helpompi etsiä vaihtoehtoja. Haaveilin puolalaisia tai venäläisiä verilinjoja olevasta tammasta, joka olisi tyypikäs, mutta kuitenkin ratsurakenteinen ja mitä isompi, sen parempi. Plussaa jostain muusta kuin kimosta väristä. Varsoista ei kuitenkaan voi ihmeitä päätellä, ja siksi minullakin on "tästä tulee iso!" -mainoslauseesta huolimatta nipinnapin hevosmittainen tamma. No, kaikkea ei voi saada. Onneksi sentään Daisy pysyi ruunikkona siitä huolimatta, että se on sekä ruotsissa että suomessa tunnistettu kimoksi. Jos olisin älynnyt pitää suuni kiinni sen vanhempien väristä, se saattaisi olla suomessa rautias sekakarvoilla. Ei ihan nappiin sekään, mutta edes lähemmäs totuutta. Kuten sanottua, varsojen kanssa tulee aina yllätyksiä ja ne kuuluvat asiaan. Ja ovat osa sitä viehätystä :)

Kun sopiva yksilö on löytynyt ja hinnasta päästy sopuun, on aika tuoda varsa uuteen kotitalliinsa. Vastuut kannattaa selvittää etukäteen, jos hevosta joutuu kuljettamaan: tehdäänkö kaupat ennen vai jälkeen kuljetuksen, kumman vakuutuksen piirissä hevonen on siihen asti, että se astuu uuden kotitallinsa pihalle? Hevosvakuutuksetkin kannattaa kilpailuttaa, vakuutusyhtiöt huonontavat ehtojaan jatkuvasti. Kannattaakin arvioida, tarvitaanko vakuutusta ollenkaan, vai otatko riskin itsellesi.

Daisy tuli Ruotsista, joten sen kanssa paperitöitä oli vielä vähän enemmän. Ensin piti järjestää kuljetus, joka ei sitten loppumatkan suhteen mennytkään ihan siten kuin olin kuvitellut. Siitäkin onneksi selvittiin. Ruotsin puolelta piti saada tuontia varten eläinlääkäritodistus, joka sai olla enintään 48 tuntia vanha. Ruotsin arabihevosyhdistykseltä piti pyytää vientisertifikaatti, joka lähetettiin suoraan Suomen arabihevosyhdistykselle. Näin sain Daisyn rotunsa rekisteriin myös Suomessa. Kun hevonen oli kotona, tarvittiin vielä Hippoksen tunnistaja paikalle, jotta se saatiin myös Suomen rekisteriin. Passia saatiin odotella hetki, ja lopulta siitä puuttui FAR-numero, eli Suomen arabihevosyhdistyksen rekisterinumero. Kannattaa siis olla tarkkana.

Suomesta ostaessa pääsee tietysti pienemmällä byrokratialla, voi olettaa että varsa on jo valmiiksi tunnistettu, sirutettu ja rekisteröity. Silloin selviät omistajanvaihdosilmoituksella (ja mahdollisella vakuutuksella).

Asuinpaikka 

Koska varsan kanssa ei kuitenkaan ihmeitä tehdä ensimmäiseen pariin vuoteen, kannattaa panostaa paikkaan, jossa sillä on paljon ulkoilumahdollisuuksia, isot tarhat ja mahdollisimman ikäistään seuraa. Pihatto on kiva, mutta etenkin ensimmäisenä talvena täytyy sitten huolehtia, että varsa saa tarpeeksi valkuaista ja muita ravintoaineita (pelkkä heinä ei riitä kasvavalle), ja että sitä kuitenkin käsitellään säännöllisesti. Jos varsa rahdataan yöksi sisään, sitä tulee automaattisesti käsiteltyä enemmän. Lisäksi rehu menee myös kasvamiseen eikä lämpimänä pysymiseen pyöröpaalin vieressä värjötellessä. Ehdotonta plussaa tallipaikka saa kivasta ilmapiiristä (suurin osa ajastasi kuluu kuitenkin varsaa ihaillen ja tallikavereiden kanssa juoruillen) ja osaavasta tallinpitäjästä, jolta uusi varsanomistaja saa kullanarvoisia vinkkejä.

Minä kävin katsomassa useampaa paikkaa, mutta itselle lähimmillä muuten ihan kivoilla kaupunkitalleilla tarhat olivat niin säälittävän pieniä varsan tarpeisiin, että päätin tuoda Daisyn sinne vasta sitten ratsastusikäisenä. Yksi mahdollinen tosikiva oli, jossa olisi ollut samanikäinen tammavarsa seurana. Lähemmäs 50km suuntaansa oli kuitenkin kipurajan yläpuolella. Sitten kohtuullisen matkan päästä löytyi tämä nykyinen, jossa oli ihana maalaispihapiiri, iso tarha, vuoden vanhempi kaveri ja täyshoito. Maneesikin kävelymatkan päässä. Jäin niin koukkuun, että täällä ollaan vieläkin, vaikka lähempänäkin olisi talleja. Tännekin pääsee autolla alle vartissa, tarvittaessa vaikka kolmesti päivässä antibiootteja antamaan... (tuona ajanjaksona onnittelin itseäni moneen kertaan, että tallimatkaa oli vain se 9km 50km sijaan!)

Pienikin haava voi vaatia ison siteen.

Terveydenhoito

Hevosten kanssa sattuu ja tapahtuu, ja varsat tuntuvat olevan erityisen tapaturma-alttiita. Tietysti tässäkin on varmaan yksilöeroja, mutta joskus on kyllä tehnyt kovasti mieli kääriä koko varsa kuplamuoviin ja ripustaa valvontakamera häntään. Elossa ollan silti vielä, molemmat. Ehkä pieni koko tuo kuitenkin myös tiettyä joustavuutta, Daisy on minun nähtenikin heittänyt niin monta kuperkeikkaa tarhassa ilman sen kummempia seurauksia, että jyhky aikuinen hevonen olisi jo varmasti raajarikko. Sen siitä saa, kun vauhtia on enemmän kuin älyä. Kyllä ne vanhemmiten tasoittuvat. Lähimmän klinikan, eläinlääkäripäivystyksen ja jokaisen tapaamasi eläinlääkärin puhelinnumerot kannattaa siis olla helposti löydettävissä. Myös kengittäjä (vuolija) ja varakengittäjä kannattaa olla tiedossa hyvissä ajoin, varsankin kaviot täytyy huoltaa säännöllisesti!

Eläinlääkärin puhelinnumeron lisäksi
myös jesarirulla kannattaa pitää lähellä.

Kannattaa siis henkisesti varautua, että jossain vaiheessa jotain tapahtuu kuitenkin ja varata talliapteekkiin vähintään hyvät haavanhoitovälineet ja kuumemittari. Pienen kavion suojaamiseen käy mainiosti myös esimerkiksi vanha miesten sukka, muovipussi, ja paljon jesaria. Ohuita sideharsoja ja pumpulia ei ole koskaan liikaa. Itsestään kiinnittyvä ihoteippi on mainio keksintö, sillä voi liimata betadinetupon haavan päälle vähän vaikeampaankin paikkaan ja toivoa, että tuppo on suunnilleen paikoillaan myös silloin, kun otat sitä suojaavan sideharson/pintelin päältä pois. Betadinehauteiden kanssa apua voi löytyä myös esim. terveyssiteistä. Pienellä mielikuvituksella pääsee pitkälle! Jo rupeutuneiden haavojen kanssa Cothivet on mainio (älä käytä tuoreeseen haavaan!) liikalihan kasvun ja ylimääräisten itikoiden parveilun ehkäisyssä.

Vaikka isoimmilta havereilta välttyisikin, eläinlääkäristä tulee joka tapauksessa uusi paras ystäväsi. Varsan hampaat pitää raspata paljon tiuhempaan kuin aikuisen, madotus täytyy tehdä säännöllisesti ja rokotusohjelma on hyvä aloittaa jo pienestä pitäen.

Varusteet

Tämäkin loimi jäi pieneksi, ennen kuin ehti
ensimmäistä kertaa päälle.

Varsan kanssa pääsee alkuun aika vähällä. Osta itsellesi hyvät turvakengät (varpaasi kiittävät myöhemmin), hevoselle pikkiriikkinen riimu (ja kuukauden päästä isompi) ja pitkä naru. Normaalimittainen riimunnaru jää helposti lyhyeksi jos ilopukkikohtaus iskee, liina on liian kevyt ja pitkä (sotkeudut niihin ylimääräisiin lenkkeihin kuitenkin itse jossain vaiheessa). Pari harjaa, pesusieni, pieni talliapteekki. Niillä pääsee pitkälle. Tavaraa kertyy kuitenkin huomaamatta niin paljon, että kohta huomaat omistavasi seitsemät erilaiset kuolaimet, joista kahdet on liian pienet, yhdet väärän malliset, kahdet liian paksut, yhdet sellaiset, mitä et sitten koskaan tullut edes testanneeksi ja ne käytössä olevat. Näin niin kuin täysin kuvitteelliseksi (kröhöm) esimerkiksi. Muista, isommista tavaroista puhumattakaan.

Loimet kannattaa ostaa käytettynä, ne eivät kuitenkaan ehdi olla päällä montaa kertaa, ennen kuin ne ovat jo jääneet pieniksi. Voit myös henkisesti valmistautua kursimaan kaula-aukkoja pienemmiksi, ellet satu omistamaan jyhkeää kylmäverivarsaa. Daisylle sopi aika hyvin Horse Comfortin ja Equitairen loimet koossa 115-125cm, mutta 135-kokoisissa kaula-aukko jää näissäkin helposti liian laajaksi.

Jatkuu myöhemmin...

Hellepäivän hyödyntämistä

Daisyn kotiinpaluun jälkeen alkoi minulla kesäloma, joten Daisy sai viettää vähän laidunlomaakin minun viilettäessäni maailmalla. Onneksi lämpimiä päivä on riittänyt vieläkin, sillä painostavassa ukkoshelteessä on hyvä venyttää taas vähän rajoja, kun hevonen ei jaksa pullikoida ylimääräisiä!

Alikulun toiselta puolelta löytyy myös
hyvää mustikkaa. Pitäisi joku vuosi ottaa
poimuri ja satulalaukut mukaan, niin ei tarvitsisi
tyytyä vain syömämarjoihin!

Kävimme siis pitkästä aikaa tutustelemassa alikulun toisella puolella. Keskittymistä haettiin ensin lännenopein kentällä ja kun konsensus oli saavutettu siitä, keskitytäänkö minuun vai puunlatvoihin, suunnattiin kohti tietä. Horsma eväänään (pätkä suuhun vähän ennen kuin alkaa epäilyttää piti sen hyvin keskittyneenä kävelemiseen) Daisy malttoi kävellä nätisti myös alikulusta ylös, vaikka autoja kulkikin takaa. Jee! Seuraavana päivänä lähdettiinkin sitten koittamaan samaa kaverin kanssa. Talutin alikulun ja horsman taika päti edelleenkin. Nyt osui kohdalle rekka ja isoääninen moottoripyöräkin, mutta maltettiin silti kävellä nätisti. Jännitys näkyi lähinnä siinä, että suuta ei malttanut tyhjentää, ennen kuin Daisy pyysi lisää. Alikulusta selvittyämme sen suu olikin niin täynnä ruohoa, horsmaa ja muuta evästä, ettei se kuolainten kanssa pystynyt mitenkään mupeltamaan niitä. Julmasti riivin suupielestä ylimäääräiset eväät pois ja sitten jatkettiin matkaa.

Aurinko paistoi, hyttysiä ja muita inisijöitä oli hyvin maltillisesti ja hevoset olivat rauhallisia. Sadelammikoistakin päästiin joko kiertämällä tai jos kiertoreittiä ei ollut, lomposteltiin kaverin perässä lammikon läpi jo rehellisessä käynnissä. Vuosi sitten samat lammet mentiin kenttälaukkaloikilla, joten jotain edistystä on selvästi tapahtunut! Kaverin jäätyä harkitsemaan ylämäkeen Daisy käveli edelle ja lopulta mentiin ensimmäinen pätkä johtohevosena. Epäilyistäni huolimatta takana olevat kärryt eivät aiheuttaneet mitään reaktiota. Jee!

Ravipätkää ennen vaihdettiin kuitenkin järjestystä niin, että Daisy sai pitää perää (ja kärryt toimia norsujarruna, jos tarvetta ilmenee). Ja hienosti meni! Kaveri ravasi edellä ja Daisy tuli perässä, ensin ravia ja kun askel ei venynyt tarpeeksi, sitten rauhallista laukkaa. Olipa mukavaa antaa sen laukata puolilöysin ohjin ja venyttää rauhassa päätä ja askelta. Samalla tuntui siltä, että se on koko ajan hallinnassa eikä suunnitellut katoavansa paikalta ensimmäisen tilaisuuden tullen. Samaa kaavaa sitten jatkettiin koko lenkki. Välillä palauteltiin käynnissä, sitten ravattiin (laukattiin) taas. Voisi sitä viimeistä lomaviikonloppua viettää huonomminkin kuin auringonpaisteisessa metsässä oman hevosen selässä laukaten! Kotiinpäin käännyttyämme kaverisuokin askel venyi puolitoistakertaiseksi ja Daisy sai pistellä ihan hyvää laukkaa pysyäkseen perässä. Silti se ei pukittanut kertaakaan, ja vaikka nyt ohjastuntuma oli vähän vahvempi, se ei hermostunut pidätteistä vaan kuunteli ihan nätisti. Vähän eri meininkiä siis kuin pari kuukautta sitten, jolloin kavereiden kanssa yhtä aikaa ravaaminen sai herneen astetta syvemmälle sieraimeen!

Alikulku meni paluumatkallakin nätissä käynnissä, tosin en vieläkään uskaltanut olla selässä. Mutta ehkä vielä joku päivä :) Hauska seurata, kuinka tuo hevonen aikuistuu ihan silmissä, vaikka kaipa me aika hitaasti edetään edelleen. Kukin kykyjensä mukaan, ja aikaahan meillä on. Tämä oli meidän ensimmäinen oikea vauhtimaasto kaverin kanssa ja näin hienosti meni! Aina jotenkin yllättää, kun Daisyn kanssa voi jo tehdä ihan "oikeita" asioita samalla lailla kuin aikuisten hevosten kanssa, sitä on niin tottunut tekemään kaiken vähän helpotettuna ja varman päälle-versiona kun "se on vielä niin nuori".

Hyvin menneen lenkin jälkeisessä euforiassa olen sitten innostunut venyttämään taas omiakin rajojani. Estetreeni siirrettiin myöhemmäksi sateiden vuoksi, mutta uskalsin kuitenkin laukata kentällä kierroksen molempiin suuntiin ilman satulaa. Daisy oli ystävällinen ja laukkasi rauhallista laukkaa ilman ylimääräisiä loikkia. Se hiljensi raviin puoliksi oma-aloitteisesti kun totesi, että nyt tuo emäntä heiluu selässä vähän liikaa. Kyllä siitä vielä tulee hyvä tuvaistuin, joka kokemattoman (tai muuten vain tasapainottomamman) ratsastajan mieliksi laukkaa etujaloilla, hytkyttelee vartaloaan laukan tahtiin ja kävelee takajaloilla pitääkseen kyytiläisen mukana  (tämäkin on joskus nähty) :)