Kevättä kavioissa

Ihan aina ei jaksa olla seesteinen ja rauhallinen. Välillä täytyy päästä vähän irrottelemaan, ja kentän ohi ajavat autot ja satunnaiset ohikulkijahevoset antavat välillä oivan kimmokkeen vetäistä häntä kohti taivasta, levittää sieraimet levälleen, sanoa TRÖÖT ja tanssahdella vähän ympäriinsä. Oma ihminen koittaa ymmärtää, kunhan vain muistan hilluessanikin vähän huomioida hänet pyyntöineen. Kun olen saanut pörheltää tarpeekseni, maltan taas keskittyä paremmin siihen, mitä minulta milloinkin pyydetään. Sitten voin olla taas Hieno Tyttö ja antaa Oman ihmisen kävellä edellä.

Näin minä pukitan!

Ja pomppaan!

Ja spurttaan!

Sitten voi hetken hengähtää ja puhista. Kamerakin
pysyy perässä paremmin, jos seison paikoillani.

Yhtenä aamuna ulos mennessämme kentän viereen oli ilmestynyt luminen torni ja toiselle laidalle luminen pieni hevonen. Se se vasta kuulkaa jännää olikin! Aamuheinätkin meinasi unohtua ihan kokonaan, kun piti juoksennella pitkin aidan viertä tarkastelemassa outoa ilmestystä joka puolelta. Kerrankin en ollut myöskään yksin mielipiteineni, vaan naapuritarhankin hevoset olivat ihan yhtä järkyttyneitä moisesta näystä. Lopulta Tallinemäntä urheasti hyökkäsi lumimuodostelmien kimppuun, tasoitti ne ja me saatoimme vetää henkeä. Huh huh, läheltä piti, mutta selvisimme hengissä!

Joskus Oma ihminen kutsuu minua vainuhevoseksi. Miksiköhän?

Oma ihminen on alkanut vanuttaa jalkojani aina joskus sen jälkeen, kun olemme käyneet lenkillä. Aluksi oudoksuin vähän, mutta nykyään annan hänen venyttää jalkojani melkein joka suuntaan enkä pyristele vastaan kuin ihan vähän silloin tällöin. Silloin, kun iltaporkkanoiden ääni jo kuuluu, en kyllä millään malttaisi seisoa paikoillani. Selkääni on myös aseteltu jos jonkinlaista kaarta ja satulaa, ja Oma ihminen lupasi ettei omaa satulaani tarvitse enää käyttää, se kun on jo melko lailla liian kapea. Leveydeltään lähinnä sopivimpaa oli naapurikarsinan torinhevosen satula. Sen huomattuaan Oman ihmisen kulmakarvat kyllä nousivat aika korkealle. Miten niin muka olen jo melkoisen leveä?

Rentoa meininkiä

Lunta ja kuusi, mitäs sitä muuta
varsa kaipaakaan. Paitsi että kaveri
olisi kyllä kiva yllätys...

Viime aikoina elämä on ollut paljon mukavampaa! Kuulemma olen ollut alkuvuoden vähän kärttyinen, mutta koittakaapa itse olla aurinkoisia, jos ette saa syötyä kunnolla ja hampaat tuntuvat koko ajan omituisilta. Nyt olen saanut viimeisenkin heiluvan hampaan sylkäistyä ulos (tosin Tallinemäntä auttoi vähän siinä viimeisessä) ja kaikki tuntuu nyt helpommalta. Oma ihminen on käynyt kanssani kävelyillä ja kehuu kovasti, että olen viimein alkanut kuunnella kunnolla mitä hänellä on asiaa. Jostain syystä teen vaikutuksen joka kerran, kun en vaarallisen äänen kuullessani ryntääkään pakoon vaan jään steppaamaan Oman ihmisen kyynärpään tuntumaan tai vain kävelen omalla paikallani ja käännän päätäni epäilyttävän äänen/liikkeen suuntaan. Ja kun Oma ihminen on tyytyväinen minuun, on minullakin paljon helpompaa.

Joskus saatamme kävelyn päätteeksi käydä kentällä ja minä saan sokeria, jos seison paikoillani jakkaran vieressä, kun Oma ihminen käy makoilemassa selässäni. Aluksi se oudoksutti ihan vähän, mutta nyt tiedän jo mitä odottaa ja seison kuin patsas, kunnes Oma ihminen liukuu takaisin alas selästäni ja kertoo, kuinka Hieno Tyttö olenkaan.

Minulla on käynyt myös uusi vieras, sellainen joka sivelee läpi koko lihaksistoni ja sitten haluaa vielä ottaa jalkani syliinsä ja heilutella niitä edes takaisin. Oma ihminen kertoi, että hänen on pitänyt pyytää vieras käymään jo syksystä asti, mutta jostain syystä hän on parempi ajattelemaan kuin toteuttamaan asioita. Käsittelyn jälkeen on paljon rennompi olo, vaikkakaan en tykännyt yhtään takajalkojen heiluttelusta. Oman ihmisen puhdistaessa kavioitanikin heilutan takajalkaa joskus hetken edestakaisin, kunnes annan puhdistaa sen. Hieroja oli sitä mieltä, että olen jumissa jostain ristiselän paikkeilta, ja se sitten heijastuu takajalkoihini. Kystanivelen liikutteluun en reagoinut mitenkään, mistä tiedosta Oma ihminen oli kovin onnellinen. Ja kuulemma se, että olen joskus ehkä venäyttänyt selkäni ei kuulemma ole mikään yllätys. Jostain syystä Oma ihminen tuntuu olevan sitä mieltä, että täysillä laukkaaminen, äkkijarrutus aidalle, täyskäännös, ja täyttä laukkaa toisaalle ei ole ihan turvallista toimintaa etenkään, kun lumen alla on edelleen peilijääpaikkoja. Krhm...onneksi Oma ihminen ei ollut näkemässä sitä kertaa, kun jarrutukseni meni vähän pitkäksi ja päädyin lopulta päin aitaa niin, että yksi aitalankuista irtosi! Tai se on ainakin ihmisten teoria siitä, miksi vuohisessani oli haava ja aitalankku oli irti. Joskus minullekin saattaa käydä virhearviointeja.

Tänään hieroja kävi taas. Torkuin tyytyväisenä, kunnes hän alkoi painelemaan kainaloani ja selkääni ja kaulaani ja löysi ikävän tuntuisia paikkoja. Vähän piti välillä oikein nostaa jalkaa tai kääntää päätä ja kertoa, että tuo ei tunnu kivalta! Mutta sitten kun sitä vain jatkettiin, alkoi tuntua paremmalta ja saatoin taas torkkua vähän kunnes kyllästyin seisomaan paikoillani ja kuulin iltaporkkanoiden jo kuiskuttelevan minulle varustehuoneesta... Olen muuten kuulemma tosi lihaksikas etenkin se huomioiden, että Oman ihmisen kanssa käymme lähinnä lyhyillä kävelyllä. Mutta minä treenaankin joka päivä tarhassa itsekseni, koska juokseminen on ihanaa!