Hoitotoimenpiteitä

Nyt olen saanut olla jo kokonaan ilman suojasidettä, mistä minä ja ihmiset olemme kaikki yhtä onnellisia. Oma ihminen on käynyt välillä harjaamassa minua ja laittoi minut yhtenä päivänä seisomaan tallinkäytävälle niin, että riimuni molemmilta puolilta meni narut kiinni seinään. Mutta minä olen ollut kiinni sidottuna vanhassa kodissanikin, joten seisoin ihan rauhassa kun ihminen harjasi. Silti välillä jos meinasin mennä liikaa eteenpäin tai taaksepäin, oma ihminen ohjasi minut taas paikkaan jossa narut löystyivät.

Näin nätisti osaan seisoa kiinni sidottuna

Eilen tuli taas uusi ihminen joka katsoi jalkaani ja kertoi, että haava tulee kasvamaan kavion mukana pois ja turvotus katoaa kokonaan vasta sitten, kun se kasvaa tarpeeksi alas. Minä seisoin kiltisti ja annoin ihmisen tutkia jalkaani. Mutta sitten kaivettiin taas piikki esiin ja pistettiin ei vain kerran, vaan kahdesti! Minä en alkanut ollenkaan ja hypin parhaani mukaan etenkin ensimmäisen piikin kohdalla. Se oli kuulemma verikoe, ja sitä seurasi rokotuspiikki johon suhtauduin hitusen paremmin, mutten kovin paljoa. Yäk, yäk, yäk! Mutta nyt oma ihminen lupasi, ettei vähään aikaan enää pistetä. Toivon kovasti että se lupaus pitää.

Tänään kävi kengittäjä joka raaputti kipeän jalkani kavion suoraksi niin, että siinä missä ennen oli rosoinen pullistuma jonka keskellä oli reikä, kaviossani on nyt iso aukko. Kuulemma se näyttää huomattavasti paremmalta nyt, vaikka minua ei enää kiinnostakaan yhtään ihmisten touhotus tuon jalkani ympärillä.

Kohti normaaliarkea

Oma ihminen alkaa olla jo epätoivoisen oloinen jalkaani seuratessa, turvotus ei kuulemma tunnu laskevan kunnolla vaikka parempaan suuntaan mennäänkin koko ajan. Jos rehellisiä ollaan niin ei minustakaan ole enää hauskaa että joka ilta täytyy pitää jalkaa ylhäällä ja olla nätisti kun he vaihtavat suojasidettä. Kuulemma mielikuvitus on kovilla että löytyisi kiinnitystapa joka pysyisi tuolla mutavellissä. Vaikka meidän ulkoilutarhasta suurin osa onkin kuivaa, niin reunoilla on hyviä mutakohtia missä on hyvä seisoskella ja mikä tuntuu syövän suojasiteitä tai kylmempänä päivänä hinkkaavan siteen reunat rikki, jolloin se tipahtaa pois.

Eilen omalla ihmisellä oli kuitenkin ihan uusia juttuja. Joku kamalasti kahiseva iso möykky, jota oma ihminen ravisteli ja nosteli karsinani ulkopuolella, karsinassa ja lopulta nosti sen selkääni! Se oli kyllä vähän pelottava, vaikka sitten kun se oli selässä se ei enää kahissut ja tuntui vain vähän oudolta. Oman ihmisen mukaan se oli sadeloimi, ja sellaiseenkin kuulemma pitää pienen hevosen tottua. Nyt kun ajattelen asiaa niin Kaverilla on joskus huonolla säällä jotain päällään eikä ole siitä millänsäkään. Ehkä se ei ole sittenkään kovin paha, etenkin kun sitten saa porkkanaa kun suostuu ottamaan sen selkäänsä. Sain uuden riimunkin, kuulemma se on pony-kokoa eikä enää foal. Oman ihmisen mielestä olen jo melkein iso hevonen!

Tässä kaikki oli vielä kunnossa ja minullakin varsariimu päässä

Tänään oli hauska päivä, vaikka vähän jännittäväkin. Mentiin kävelylle ihan uudelle reitille jossa piti ohittaa monta aitausta missä oli vieraita hevosia. Sitten mentiin ison pihan läpi ja sisään suureen rakennukseen. Se oli kuulemma maneesi, ja siellä täällä olevat puurakennelmat esteitä ja puomeja. Ja sitten se hauskuus alkoi! Minut ja Kaveri päästettiin irti ja saimme juosta pitkin poikin maneesia ihan vapaasti ja sydämemme kyllyydestä. Ja kyllä me juoksimmekin, ihan piti välillä pukitella ilosta ja välillä spurtata niin että maha melkein viisti maata. Vaikka jalkani huolestuttaakin omaa ihmistä, niin minua se ei haittaa kyllä yhtään. Ihan itse juoksin niin että hengästyin, sitten kävin vähän nuuskimassa niitä esteitä ja sitten juostiin taas!

Jalan parantelua

Nyt olen vihoin päässyt takaisin ulkoilemaan! Mutta vieläkään en ihan koko päiväksi vaan pari kertaa päivässä joksikin aikaa. Jalkakaan ei enää ole kipeä, vaikka on se vielä turvonnut ja ihmiset pitävät siinä sidettä koko ajan.

Tässä olen jo tyytyväisenä ulkona side jalassa

Matkan jälkeen vietin aika monta päivää karsinassa, pari kertaa päivässä talli-ihminen vei minut pienelle kävelylle ja oma ihminen kerran illassa. Kylmää sain jalkaan aamuin ja illoin ja ruuan (jota sain niin vähän että ne kuivat leipäpalat ja porkkanatkin alkoi maistua ja itse asiassa huomasin että ne olivatkin tosi hyviä!) sekaan oli sekoitettu jotain jauhetta. Kipu- ja tulehduslääkettä, sanoivat ihmiset. Jalka oli kipeä edelleen kunnes yksi aamu kävelyllä talli-ihmisen kanssa paine hellitti äkkiä. Talli-ihminen tosin vaikutti aika järkyttyneeltä kun se tapahtui, kavion ja jalan yhtymäkohdasta tuli mätää ja verta ihan kunnolla. Mutta olo helpottui heti ja kävely oli sen jälkeen paljon mukavampaa. Sen jälkeen joka päivä oma ihminen ja talli-ihminen ovat ruutanneet haavaan jotain nestettä ja käärineet kavion ympärille siteen. Väittävät että ovat jo tosi hyviä keksimään uusia kiinnitystapoja, jotta side pysyisi kavion ympärillä ja sanovat että onpa hyvä, että vaivan syy olikin vain kaviopaise. Silti muutaman päivän päästä tuosta tapauksesta kävi yksi ihminen pistämässä minua taas ja parin päivän päästä siitä tuli taas uusi ihminen pistämään ja tutki jalkaa. Oma ihminen oli tyytyväinen kun minut oli nyt rokotettu, mutta minä en ollut kyllä yhtään tyytyväinen. Tuo pistäminen on kamalaa!

Nyt sitten odotellaan että haavasta lakkaisi tulemasta mätää ja haava menisi umpeen. Minua se ei tosin huoleta yhtään, pääasia on että saan olla ulkona Kaverin kanssa syömässä heinää!

Ikäviä asioita

Oma ihminen oli viikon poissa, lomalla, sanoi talli-ihminen. Mutta ei minua haitannut, Kaverin kanssa saattoi juoksennella ulkona ja talli-ihminen toi ruokaa meille niin kuin aikaisemminkin. Muuten kaikki olisi ollut ihan mainiosti, mutta toiseen takajalkaani alkoi sattua vähän. Aavistuksen turvonnut, sanoivat ihmiset. Talli-ihminen laittoi siihen aamulla ja illalla jotain kylmää eikä se paljoa menoa haitannut, Kaverin kanssa juoksimme ulkona väliin lujempaakin kun tien toisella puolella näkyi jotain jännää.

Mutta yhtenä aamuna jalkaan sattuikin jo tosi paljon, eikä kylmäkään tuntunut auttavan. Kovin mielelläni en liikkunut minnekään mutta söin kyllä mielelläni ja muuten olin ihan pirteä. Illalla tuli oma ihminenkin taas minua katsomaan. Seuraavan päivän olin pääasiassa karsinassa vaikka Kaveri oli ulkona ja talli-ihminen kävi välillä laittamassa kylmää jalkaan. Jalka oli paksu ja suostuin astumaan vain kavion kärjellä varovasti. Oma ihminen kävi taas katsomassa ja mutisi jotain viikonlopusta ja päivystyksistä. Minua ei kiinnostanut ne puheet, halusin vain olla karsinassa syömässä heiniä.

Seuraavana päivänä pihaan ajoi iso auto ja oma ihminen pyysi minua menemään sen sisuksiin. Hetkeksi pysähdyin harkitsemaan muistaen viime kerran pitkät matkat, mutta kun ihminen pyysi toisen kerran niin kävelin kiltisti sisään. Sitten taas seisottiin kun alusta tärisi ja ulkoa kuului ääniä. Oma ihminen istui kuitenkin ihan turpani edessä ja jutteli koko ajan, joten seisoin rauhassa paikoillani ja odotin mitä tuleman pitää.

Vihdoin auto pysähtyi ja ovet aukesivat. Oma ihminen pyysi minua peruuttamaan, mutta kun tunsin että alusta jalkojeni alla meni alaspäin, en halunnutkaan. Lopulta kuitenkin pääsimme kompromissiin, suostuin peruuttamaan niin että takajalat olivat ihan sen vajoaman reunalla ja siitä mahduin kääntymään ja tulemaan viiston osuuden naama edellä. Jalkaan sattui edelleen, minut talutettiin talliin missä oli muutamia muitakin hevosia ja paljon outoja ihmisiä. Siinä sitten odoteltiin. Välillä tuli uusi ihminen joka tunnusteli kipeää jalkaani ja pisti minua taas kaulaan kuten se yksi vieras mies teki, enkä tykännyt pistoksesta yhtään enempää kuin silloinkaan. Muuten seisoin kyllä paikoillani ja vain katselin. Sitten käytiin ulkona juoksemassa ja tultiin taas odottelemaan, nyt eri paikkaan. Ihmiset koittivat saada minua astumaan puupalan päälle kipeällä jalallani, mutta siihen en kyllä ruvennut. Taas sain pistoksen ja sitten alkoi kummasti väsyttää. Suostuin astumaan sille puupalallekin kun niin kovin torkutti ja joku konekin siinä ympärillä taisi liikkua, mutta minä lähinnä nuokuin. Jossain vaiheessa siirryttiin taas muualle odottelemaan. Kun väsytys meni ohi noustiin taas autoon.

Tällä kerralla minua ei jännittänyt enää niin paljoa ja muistin olla laittamatta päätäni puomin alle, koska puomi kopauttaa ikävästi päähän jos sen nostaa liian aikaisin. Kyllähän oma ihminen menomatkallakin koitti estellä mutta pari kertaa onnistuin kuitenkin saamaan pääni sinne. Kun auto taas pysähtyi huomasin olevani taas kotona, mutten siltikään halunnut peruuttaa ulos autosta vaan parin peruutusaskeleen jälkeen ryntäsin takaisin eteenpäin. Lopulta ihmiset vain työnsivät minut siihen kohtaan, josta mahtui kääntymään ympäri ja pääsin omaan karsinaan.

Uutta arkea

Elämä alkaa olla taas mallillaan, tunnen jo rutiinit ja Kaverin kanssa alamme olla jo hyviä kavereita. Oma ihminen käy aina välillä oleilemassa meidän kanssa ulkona ja välillä mennään oman ihmisen kanssa tien toiselle puolelle pellolle, jossa minun pitää kävellä ihmisen vieressä ympäri ja välillä pysähtyä ja joskus peruuttaakin. Juostukin ollaan pari kertaa, mutta minusta ei ole kivaa kun ihminen juoksee minun edelläni, silloin lyön jarrut pohjaan. Silloin kun ihminen juoksee vierellä minäkin voin juosta, mutta en kuulemma juokse sinne suuntaan minne ihminen haluaisi. Siispä lähinnä kävelemme ja ihmettelemme maisemia.

Yhtenä päivänä tallille tuli ihan vieras mies joka tutki minua joka puolelta. Se ei ollut ollenkaan paha, mutta sitten mies otti jotain terävää ja tökkäsi sen kaulaani! Siitä en tykännyt ollenkaan ja koitin vähän hyppiä karkuun karsinassa, mutta oma ihminen ei päästänyt minua pomppimaan. Onneksi pistos lakkasi pian, mutta ei se kyllä hauskaa ollut. Tunnistaja kävi, sanoi oma ihminen. Onneksi sen jälkeen pääsin takaisin ulos Kaverin viereen turvaan.

Kotiutumista

Nyt olen ollut pari viikkoa uudessa paikassa ja alkanut jo kotiutua. Tunnistan jo oman ihmisen, aluksi hirnuin hänelle aina kun hän tuli tervehtimään. Mutta nyt minulla on ihan oma Kaveri enkä jaksa enää huudella omalle ihmiselle ollenkaan. Kaveri on minua puolet isompi ja kuulemma vuoden vanhempi mutta ihan kiva, vaikka aina välillä hätistääkin minua heinäkasalta pois. Minä väistän vikkelästi ja vähän naksutan suuta kertoakseni, että uskon kyllä.

Minä ja Kaveri ensimmäistä päivää yhdessä

Sinä päivänä kun pääsin ensimmäistä kertaa ulos Kaverin kanssa, ulkona oli myös Iso Valkoinen. Minä koitin mennä tervehtimään, mutta sepä ei ollutkaan ollenkaan ystävällinen vaan ajoi minua takaa korvat luimussa ja puri minua kerran niskaankin, ennen kuin ihmiset huusivat sen kauemmas. Tähän asti kaikki ovat olleet minulle ystävällisiä joten voitte kuvitella kuinka järkyttynyt olin! Vaikka kuinka koitin hiipiä lähemmäs korvat ihan hörössä niin aina Iso Valkoinen ajoi minua takaa kunnes ihmiset veivät sen pois ja jättivät minut kahdestaan Kaverin kanssa.

Siinä vaiheessa tosin Kaveri ei tuntunut vielä yhtään kaverilta, vaan juoksin varmuuden vuoksi karkuun aina kun se käveli lähemmäs. Hiljalleen kuitenkin huomasin että Kaveri halusi vain tutustua ja uskalsin pysyä paikoillani ja nuuhkaista vähän takaisinkin. Parin tunnin päästä söimme jo samalta heinäkasalta aina vähän aikaa, kunnes Kaveri hätisti minut kauemmas. Kaverin mielestä hätistely taitaa kuulua johtajana olemiseen, vaikka minä väistänkin kiltisti joka kerta. Mutta ei se haittaa, Kaveri ei hätistä minua kauas ja useimmiten antaa minun olla ihan vieressä. Ulkoilu on nyt paljon hauskempaa, kun ei tarvitse enää olla yksin!

Isoja muutoksia

Hei kaikki!

Minä olen Daisy! Minä ajattelin kertoa teille vähän itsestäni ja elämästäni. Synnyin huhtikuun lopussa Ruotsissa, jossa vietin leppoisaa elämää äitini, siskojeni ja kaverini ja sen äidin kanssa. Välillä ihmisiä kävi katsomassa minua, heitä oli kiva käydä haistelemassa. Muuten leikin kaverini ja äitini kanssa ja nautin auringosta, äidinmaidosta ja laukkaamisesta. Senkin jälkeen kun olin jo iso enkä saanut olla enää äidin kanssa yhdessä, sain olla kuitenkin kaverin ja isosiskon kanssa ulkona.

Äidin kanssa kotona Ruotsissa

Yhtenä päivänä kuitenkin tapahtui isoja juttuja. Pihaan ajoi suuri auto ja minut talutettiin sisään. Vähän minua jännitti mutta oli siellä muitakin hevosia, joten asettauduin odottamaan, milloin tärinä ja äänet lakkaisivat. Ne kestivät pitkään, mutta vihdoin pääsin ulos. Huomasin joutuneeni ihan outoon paikkaan, jossa ei näkynyt yhtään tuttua hevosta tai ihmistä! Täällä vietin muutaman päivän ennen kuin uusi auto ajoi pihaan ja minua pyydettiin taas nousemaan kyytiin. Tällä kertaa minua kyllä epäilytti, mutta ihmiset nostivat minut kyytiin siitä huolimatta.

Tällä kertaa matka ei ollut ihan niin pitkä ja kun tärinä loppui ja pääsin pois autosta, edessäni aukeni taas ihan uusi maisema ja uudet ihmiset. Kaksi niistä tosin olin nähnyt kerran aikaisemmin kotona äidin luona. Vähän aikaa katselin ympärilleni ja huutelin, löytyisikö täältä tuttuja. Kun kukaan ei vastannut päätin syödä vähän, kavioiden juuressa näytti olevan pari ruohotupsua. Ihmiset puhuivat keskenään ja vievät minut pienelle kävelylle ennen kuin päästivät minut talliin. Siellä oli muutama muukin hevonen, mutta ne eivät oikein vastanneet minun huuteluihini. Onneksi karsinassa oli myös heinää, joten asetuin syömään. Maha ennen kaikkea!

Uudessa kodissa