Aurinkoa ja ajoharjoituksia

Kesä lähestyy, ensin satoi niin että meidän tarhaankin tuli kunnon mutalammikoita, ja nyt on ollut niin ihanan aurinkoista, että yhtenä päivänä piti oikein ottaa päiväunet kyljellään kesken ulkoilun! Tarhassakin alkaa jo vähän vihertää, vaikka olemmekin Kaverin kanssa huolella kaivaneet kaikki hyvät valkoiset ja paksut juuret maasta parempiin suihin. Kuulemma olisimme hyviä rikkakasvitorjujia ja maankääntäjiä ihan kaupallisessakin käytössä. Mitä se sitten tarkoittaakaan.

Näin nättinä poseeraan kesäkarvassa

Viikonloppuna kävimme taas maneesilla juoksemassa, mutta nyt meillä oli Kaverin kanssa niin paljon virtaa että toistimme tuttua kaavaa - täysillä viitisen minuuttia ja sitten ei olisikaan jaksanut tehdä muuta kuin tutkiskella puomeja, kakka-astioita ja muita mielenkiintoisia asioita. Ihmiset käyttivät meitä sen jälkeen ulkokentälläkin, jossa oli paljon esteitä nuuhkittavana. Minua ei tosin isommin kiinnostanut, kävelin oman ihmisen perässä aina vähän aikaa ja sitten seisahdin paikoilleni enkä halunnut edetä ollenkaan. Paitsi jos Kaveri meni edeltä, sitten saatoin kyllä kävellä. Kotiin menimmekin sitten taas sitä pelottavaa tienvierustaa, ja vaikka autoja kulkikin paljon harvemmin kuin edellisellä kerralla ja Kaveri kulki ihan rauhassa edellä, niin silloin kyllä teki mieli liikkua, sen verran jännitti kun autoja suhahteli ohi. Onneksi matka tuntui tällä kerralla paljon lyhyemmältä ja sitten päästiin taas turvalliselle pikkutielle ja sieltä talliin.

Vaikka maneesissa jaksaakin juosta vain hetken, niin energian palautuessa juoksua voi jatkaa tarhassa.

Oma ihminen jatkaa kaikenlaisten remmien kanssa. Yksi päivä ihmiset sovittelivat jotain satulaa Kaverille, ja sitten oma ihminen nosti sen hetkeksi minunkin selkääni. Minua ei oikeastaan kiinnostanut, keskityin vain syömiseen. Kaikenlaisia ne ihmiset keksii, mutta tähän mennessä nuo keksinnöt ovat osoittautuneet pahimmillaankin vain vähän epämukaviksi, joten tuskin edes jaksoin nostaa päätäni kun satulaa nosteltiin ympärilläni ja laitettiin selkääni. Ihmiset tosin nauroivat, miten sama satula näyttikin melkein ponisatulalta Kaverin selässä ja ihan valtavalta minun selässäni!

Viimeisin villitys on laittaa minulle valjaat selkään ja sitten Kaverin oma ihminen taluttaa minua ja oma ihminen kulkee takana. Sitten kävellään vähän aikaa ympäri tarhaa ja mennään taas talliin. Koitan kävellä ihan kiltisti, vaikka vähän välillä saattaakin tehdä mieli juoksaista lujempaa tai vähän pompahtaa (ihan kuin normaaleillakin kävelyillä). Niistä remmeistä, mitä oma ihminen pitelee ja heiluttelee takapuoleni päällä en niin välitä, mutta viime kerralla kuolain oli siirtynyt vähän alemmaksi suussani ja se tuntui niin oudolta, että piti aina välillä viskoa päätä ja imeskellä sitä kuolainta niin, että unohdin keskittyä siihen, mitä ihmiset olivat tällä kertaa vailla (tosin unohdin samalla keskittyä myös tallissa olevaan Kaveriin ja kentällä oleviin tallikavereihin).

Ai niin, ja se kamala remmi takapuoleni alla - siitä en välitä enää ollenkaan. Oma ihminen laittoi sen taas päälle ja antoi leipää ja jätti sitten remmit päälleni karsinaan, joten huolehdin itse lisäeväästä ja laskin pääni heinäkasaan. Sitten kävimme vielä kävelemässä mutkan tallin käytävällä eikä remmi tuntunut enää yhtään häiritsevältä. Oikeastaan suurin huolenaiheeni tällä hetkellä on se, minne iltaporkkanat ovat kadonneet? Niitä ei ole näkynyt yli viikkoon vaikka kuinka luon iltaisin merkitseviä katseita ihmisiin ja kuoputan karsinan oven luona.

Laukka varsan tiellä pitää!

Lauantaina se vihdoin tapahtui, oma ihminen vei minut pitkästä aikaa maneesiin! Nyt olikin erikoisen mukavaa juosta, kun olen vihdoin pudottanut suurimman osan talvikarvastani joten ei tullut yhtään hiki. Vaikka ihmiset kyllä arvelivat, että meidän tarharallimme on kasvattanut kuntoa sekä minulta että Kaverilta, kun jaksoimme juosta vaikka kuinka pitkään. Heinämahakin on sulanut jonnekin talviturkin myötä. Välillä piti vähän kävellä ja maltoin välillä ravatakin, ja sitten mentiin taas! Tällä kertaa meillä oli katsojina pieniä ihmisiä (joiden mielestä me olimme tosi söpöjä) joilta sai porkkanaa. Oma ihminen tosin hääti minut kauemmas siinä vaiheessa, kun olisin ihan itse syönyt sitä porkkanaa enemmänkin kuin mitä tarjottiin. Kauhea nipottaja tuo oma ihminen välillä!

Tänään sitten pääsimme vielä hetkeksi ulos iltakaurojen jälkeenkin. Ja mitä ihmiset tällä kertaa keksivätkään, toivat meidän tarhaan jonkun kumman rautahäkkyrän! Se oli kyllä vähän jännittävä, mutta ei sanonut mitään vaikka sitä vähän maistelimme Kaverin kanssa. Sitten oma ihminen liikutti sitä häkkyrää ympäri tarhaa ja me Kaverin kanssa kävelimme perässä ja maistoimme sitä välillä varmuuden vuoksi (häkkyrää, ei omaa ihmistä). Välillä minun piti käydä kauempana juoksemassa kun kavionpohjia poltteli moinen jännitys, mutta sitten piti palata taas lähemmäs nuuskimaan, että mikä se oikein onkaan.

Taas tällaisia ihka outoja juttuja meille esitellään!

Kaikki salaisuudet selviävät, kun tutkii tarpeeksi syvältä, eikös?

Jonkin ajan päästä oma ihminen vei sitten häkkyrän pois ja me Kaverin kanssa otimme kunnon laukkaspurtit ympäri tarhaa sen kunniaksi. Vähän piti esittää myös kunnon showravia hännät tötteröllä. Taisin yhdessä mutkassa taas kaatuakin, mutta pomppasin heti ylös taas ja jatkoin samalla vauhdilla toiseen suuntaan. Onneksi tarha on niin iso, että siellä on tilaa juoksennella! Oma ihminen tosin pelkää että olen kohta ihan jalaton kun en opi säätelemään vauhtiani, mutta minusta juokseminen on niin kivaa että moiset pikkukaatumiset ovat vain väliaikaisia hidasteita! Sitäpaitsi nyt olen oppinut piehtaroimaankin, joten oma ihminen ei voi enää lian määrästä päätellä, olenko seonnut jaloissani vai piehtaroinut. Ähäkutti!

Ja tästä se lähtee:

Ensin hinkutetaan huolella selkä

Sitten vaihdetaan vähän asentoa

Ja toinenkin kylki, ai kun on ihanaa!

Ja näin on kaikki oman ihimsen pois harjaamat hiekat hankittu takaisin!

Uusien tavaroiden virta on vuolas

Meidän tarhasta on lumet sulaneet viimein kokonaan ja pohjakin alkaa jo kuivua. Monena päivänä on tuullut ja me Kaverin kanssa olemme ottaneet kaiken ilon irti siitä, että kaikkialla kahisee. Koska mikä onkaan sen parempi syy ponkaista laukkaan ja ryntäillä pitkin tarhaa?

Oma ihminen luuli jo että olen oppinut piehtaroimaan kun selkänikin oli mutainen muutamana päivänä, kunnes Kaverin oma ihminen meni paljastamaan että olin liukastunut kesken laukan, pyörähtänyt ympäri ja jatkanut taas matkaa. Sattuu sitä parhaimmillekin, koittakaa itse juosta juuri sulaneella pinnalla ja katsotaan, kuinka hyvin te pysytte pystyssä!

Oma ihminen on viime aikoina kantanut minulle uusia tavaroita ihan urakalla. Olen saanut sovittaa uutta ihananpunaista sadeloimea ja hempeän sinistä fleeceä. Sen lisäksi minulla on uusi näyttelyriimu (jonka ketju minua kyllä vähän ärsyttää) ja naruriimua mittaillaan päähäni harva se ilta. Yksi päivä oma ihminen toi minulle uuden nuolukiven, joka oli niin ihana, että sitä piti nuoleskella varmaan parikymmentä minuuttia putkeen heti aluksi! Olin niin nuolukiven lumoissa, etten juuri edes huomannut, kun oma ihminen rapisutteli jotain pussia ympärilläni ja lopulta jopa silitteli minut läpi sen kanssa. Aluksi piti vähän nostaa päätä ja katsoa että mikä ihme se on, mutta sitten totesin ettei se ole vaarallinen ja jatkoin nuolukiven parissa.

Tällainen vaaleanpunainen unelma päähäni ripustettiin. Bling-blingit kuulemma puuttuu vielä.

Nuolukivi ilmestyi sen jälkeen kun olin päättänyt, että kaikki ylimääräiset mössöt ruuassani ovat inhottavia. Parin päivän nirsoilun jäkeen olenkin saanut kuppiini pelkkää kauraa (tosin viime päivinä siihen on tullut vähän vitamiineja lisäksi, mutta nekin ovat ihan hyviä joten syön nekin) koska se maittaa edelleen, kuin myös heinä. Lisäksi syön vähän nuolukiveä ja juuria, mitä kaivamme Kaverin kanssa tarhasta. Ja tietenkin porkkanoita!

Kesäkarvaa alkaa tulla esiin yhä enemmän ja minusta on aivan ihanaa, kun oma ihminen rapsuttelee ylimääräisiä pois, etenkin kaulalta. Oma ihminen tuumii, että olen tätä tahtia kohta ihan kalju, mutta kaulan rapsuttelu on niiiiin ihanaa että täytyy oikein nostaa päätä ja kallistella sitä parempaan asentoon. Ja kaikki paljastuva uusi kiiltävä karva on ruskeaa!

Sileää kesäkarvaa alkaa jo paljastua, mutta villavarastoa riittää vielä.

Oman ihmisen viimeisin villitys on kietoa erilaisia remmejä ympärilleni. Yksi remmi menee ryntäiden edestä, toinen kaulan päältä, yksi mahan ympäri ja selän päältäkin menee yksi. Aluksi vähän vierastin sitä remminippua kun oma ihminen heilutteli sitä ympärilläni ja yläpuolellani, mutta sen jälkeen kun huomasin että ei sekään tee muuta kuin on vain, annoin oman ihmisen ihan rauhassa laittaa sen selkääni. Mutta sitten oma ihminen keksi vielä kamalamman jutun kuin turparemmi! Se selän päältä kulkeva remmi nimittäin laitettiin kulkemaan häntäni ali! Kuvitelkaa itse kohdallenne, ei ole kuulkaa kivaa ollenkaan. Olisin varmaan ollut vieläkin pöyristyneempi moisesta intimiteettisuojan loukkauksesta, mutta kun ruokakupissa oli kuivia leipiä niin piti keskittyä syömiseenkin. Eikä se remmi onneksi kauaa siellä ollut, oma ihminen antoi lisää namia kuppiin ja otti sen pois. Huh!

Tosin parin päivän päästä oma ihminen laittoi ne remmit taas ympärilleni ja sen kamalan häntähihnankin paikoilleen, mutta nyt se ei häirinnyt minua enää niin paljon. Kaipa siihenkin tottuu, ainakin jos kuppiin ilmestyy namiporkkanaa silloin, kun ne remmit on maisemissa!