Sietämätöntä siedätystä

Täällä on tullut kesä! Aurinko lämmittää jo mukavasti ja maa alkaa lupaavasti vihertää. Tarhaan tuodut heinät meinaa jäädä syömättä, kun keskityn paljon mieluummin namijuurten kaivamiseen ja vihreiden korsien metsästykseen. Oma ihminen tosin katseli minun kaivuujalkani (oikea etunen) kaviota ja uhkasi laittaa minulle kengät, kun kuulemma kavion pitäisi olla pyöreä eikä neliskanttinen...

Auringon mukana kävelyreitin varrella olevat talot ovat muuttuneet melko pelottaviksi paikoiksi. Joka pihalta kuuluu rapinaa ja raapimista, kun ihmiset rapsuttelevat pihamaitaan. Ja vaikka joka puskassa ihan selvästi vaanii joku (minä näin, ja näytti että Oma ihminenkin näki, vaikka useimmat möröt menevätkin ihan ohi sen silmien), niin siltikään ei muka saa kävellä Oman ihmisen ohi, vaan siitä edelleenkin joutuu pysähtymään ja peruuttamaan. Joten vaikka kävelylenkit ovatkin lyhyitä, niin silti niihin saa kulumaan yllättävän paljon aikaa!

Viime aikoina olemme kävelleet aika usein ison tien viereen (tai ainakin lähelle) ja siellä Oma ihminen on antanut minun tutkia tienreunat ja siivota kaiken vihreän parempiin suihin. Se on tosin vähän ristiriitainen paikka. Toisaalta vihreä on aina vihreää, mutta syömistä vähän häiritsee tieltä kuuluvat äänet ja ohi vilahtelevat hahmot. Joskus lähempää ohi saattaa vilahtaa muutama isoääninen kaksipyöräinenkin, ja viimeistään silloin täytyy jo juoksaista pieni ympyrä Oman ihmisen ympäri, ennen kuin voi taas keskittyä einestämään. Kovin pitkään ei jäädä syömään (eikä siellä totuuden nimissä vielä paljoa syötävää olekaan), ennen kuin palataan taas kotiin.

Tänään Oma ihminen tuli tarhaan harjaamaan minut ja otti käteensä jonkun valkoisen pullon. Se ei maistunut kovin hyvältä. Ja siitä lähti ikävä ääni! Sellainen suih-shuih-naks-suih. Sitten minä juoksin ympyrää ja ääni kuului kunnes pysähdyin. Sitten tuijottelin sitä pulloa hetken, kunnes ääni alkoi kuulua taas ja katsoin jälleen parhaimmaksi juoksaista kauemmas. Tai ainakin niin kauas kuin naru salli. Tätä toistettiin sitten niin kauan, että en enää jaksanut välittää äänestä kovin paljon. Mutta sitten äänen lisäksi joitain pisaroita alkoi osua turkkiini, ja sitähän minä en siedä. En. Yhtään. Yöks. Mutta sama jatkui edelleen. Jossain vaiheessa Oma ihminen irroitti narun ja lähti kävelemään porttia kohti, ja minä tyytyväisenä seurasin perässä. Vihdoin ihminen ymmärsi, että ruoka-aika lähestyy jo ja muut ovat jo sisällä! Mutta katin kontit, ihminen meni talliin ilman minua ja palasi taas sen pullon kanssa. Naru kiinnitettiin taas minuun ja jatkettiin samaa, vaikka Oma ihminen alkoikin jo vaikuttaa aika kyllästyneeltä koko hommaan. Mutta pullo ei valitettavasti kyllästynyt, vaan jatkoi suihkimista. Jonkin aikaa jatkettiin vielä samaa, pullo suihki, ihminen seisoi, ja aina kun pisarat osuivat minuun, minä kävelin. Tai juoksin. Välillä piti pysähtyä haukkaamaan ruokaa ja silloin suihkiminen lakkasi, mutta sitten se alkoi taas. Piirileikkiä jatkettiin vielä jonkun aikaa, ja sitten ihminen viimein ymmärsi viedä pullon pois ja päästää minut karsinaan syömään.

Uusi karsinani on muuten aika kiva, se on sama missä Isoveli majaili. Sen ikkunasta voin seurata samoja maisemia kuin tarhastakin, ja minulla on siellä enemmän tilaa kuin vanhassa karsinassani. Kuulemma alan kohta olla jo melkein hevoskokoinen, joten lisätila onkin tarpeen!

Kohti harmoniaa (tai ainakin lähintä heinätuppoa)

Viime viikolla Oma ihminen oli tosi lyhytpinnainen ja lähinnä ärhenteli joka asiasta, jos en heti tehnyt mitä muka haluttiin. Aloin jo olla sitä mieltä, että tuon kanssa en tee mitään. Mutta viime aikoina meillä on mennyt taas paremmin. Kyllä minä vielä jonain päivänä saan koulutettua siitä järkevän yksilön.

Viikonloppuna tutustuin palloon. Olihan meillä viime vuonna Kaverin kanssa joku pallo pyörimässä tarhassa, mutta se ei ollut yhään niin kiva kuin tämä. Kun Oma ihminen tulee tämän pallon kanssa, saan namia aina kun tökkään palloa turvallani. Ensin tehtiin sitä karsinassa ja sitten siirryttiin tarhaan. Tällä kertaa Oma ihminenkin käyttäytyi portilla asiallisesti ja minä seurasin palloa ihmistä sujuvasti peremmälle. Sitten sain taas koskettaa palloa ja sain namia. Mums. Sitten pallo alkoi käyttäytyä vähän arvaamattomasti, se lennähti joskus kauemmas niin isolla liikkeellä (ja hassulla äänellä), että en oikein ollut varma miten siihen suhtautuisin. Juoksin siis perään mutta sitten varmuuden vuoksi kiersin sen kerran tai pari ja uhkasin potkaista jos se alkaa ryppyillä. Sitten vasta käännyin palloon päin ja koskin sitä ja keräsin namit parempiin suihin. Ihminen katsoi tätä hetken ja vei sitten pallon pois.

Miksi se tuonne kuoppaan meni?

Seuraavana päivänä tehtiin samaa, tosin minä olin ulkona jo valmiiksi ja Oma ihminen tuli seisoskelemaan seuraksi ja kävi välillä hakemassa pallon. Nyt koskeminen ei enää kelvannutkaan, vaan palloa piti tönäistä ennen kuin herkkuja irtosi. Ei siinä mitään, kyllä minä sitä voin töniäkin. Vaan sitten pallo alkoi taas lennähdellä ja muuttui epäilyttäväksi. Toistin siis eiliset kuviot eli juoksin perään, kiersin pallon ja pukitin pari kertaa tehdäkseni sen vaarattomaksi, ja sitten tönäisin sitä. Oma ihminen katsoi sitä mietteliäänä ja vei pallon taas pois, mutta tuli kuitenkin seuraksi seisoskelemaan aurinkoon. Sienellä se vähän pyyhki jalkojani (Karmivaa, uskokaa pois. Sieni on monesti märkä ja se ei lähde jalasta irti, ennen kuin pidän jalkaa paikoillaan vaikka kuinka haluaisin juosta karkuun!) ja muuta kroppaani. Kaikki huolella keräämäni hiekkakerrokset olivat mennyttä, joten eipä siinä muukaan auttanut kuinkatsella itselleni taas hyvä kohta ja kihnuttaa turkkiini taas sopiva kuorrute. Se väsytti niin paljon, että otin sen päälle pikku torkut.

Kurakerros se varsan kunnossa pitää!

Ja nyt unille!

Nyt pari päivää olemme käyneet kävelemässä Oman ihmisen kanssa pitkin maita ja mantuja. Kävimme mutkan pellollakin, missä oli vähän epäilyttävä rakennus. Ja vaikka kuinka yritin, en saanut jäädä syömään vaikka kavioiden alla oli paljon heinää. Vanhaa ja keltaista ehkä, mutta kyllä minä olisin sujuvasti sitä jäänyt suömään jos olisin vain saanut.

Jostain syystä nyt aina kun kiilaan ihmisen ohi, minua pyydetään pysähtymään ja peruuttamaan. Sitten vasta jatketaan matkaa. Aluksi peruutettiin aika usein mutta sitten ihminen alkoi antaa minun kävellä pidempiä matkoja. Nyt pääsemme jo jonkun kymmenen metriä, ennen kuin minua kyykytetään taas. Vaikka täytyy myöntää, että kun joudun muistamaan että Oma ihminenkin on olemassa, niin uskallan olla paljon rennommin vaikka pellolla menisi mönkijä, kuuluisi outoja ääniä tai ohi menisi muita hevosia. Tätäköhän ihminen on yrittänyt minulle selittää koko viime vuoden? Sitä paitsi Oma ihminenkin on mukavampi eikä rähise yhtään kun keskittyy vain tuijottamaan, missä minun pääni on. Huomasin kyllä ne sivusilmällä luodut katseet!

Muutoksen tuulia

Nyt minä olen sitten ihan oikeastikin kaksivuotias! Viimevuotiseen tapaan Oma ihminen tuli miehensä kanssa käymään ja sitten poseerasin kameralle. Oma ihminen harkitsee kuulemma jo, että lakkaisi kutsumasta minua kääpiöksi, kun kuvissa näytin niin isolta. Hah, sen päivän kun kuulisi. Oikeasti minä tosin olenkin vielä ihan hyvin ihmisen kainaloon mahtuva.

Mutta synttäripäivänäni tapahtui kauheita, nimittäin auto tuli ja vei Isoveljen pois! Nyt olen taas ihan yksin, mitä nyt tallissa näkyy muita hevosia ja jos seison tarhassa ja katson lantalan yli, näen muut. Mutta muuten kukaan ei tule seuraksi, vaikka kuinka huutelen ja koitan kertoa, että unohditte tuoda minulle kaverin. Kaiken kukkuraksi sain uuden kodinkin, kun muutin Isoveljen vanhaan karsinaan. Nyt minulla on näköala tarhaan ja vähän enemmän tilaa kuin vanhassa karsinassani. Hetken taitaa kestää, ennen kuin totun näihin uusiin järjestelyihin!

Alla tyylinäytettäni tältä päivältä. Tallikaveri kehtasi lähteä kentältä kauemmaksi, ja kun oikein kauan laukkasin, niin tulihan se taas takaisin näköpiiriini!