Käytöskoulussa

Uusia maisemia kurkkimasa.

Täällä sitä ollaan, uudessa paikassa. Laidunkausi ilmeisesti jatkui, kun olen edelleen ulkona ympäri vuorokauden. Tällä laitumella ei vaan kasva yhtään ruohoa, sen sijaan yhdessä kulmassa on tosi iso paali heinää ja toisessa iso katos, joka kolisee epäilyttävästi aina, kun tuulee. Siellä on kuitenkin mukavampaa käydä nukkumassa kuin mitä kokonaan ulkona on, eikä sinne sada. Joskus pääsemme päivällä oikealle laitumelle, jossa pääsee syömään lisää, ja takinkin saan niskaani jos on oikein kenkku keli. Minulla on täällä kaksi kaveria, joista toista saan vähän varoa ja toinen toimii erotuomarina, vähän niin kuin toissatalven kolmen koplassa.

Vietän päiväni lähinnä pää syvällä heinäpaalissa, mikä ehkä hivenen näkyy jo vyötärölläni. Jostain kummallisesta syystä  kaura-annokset ovat pienentyneet ihan murto-osaan entisestä. Ihan hyvin jaksaisin kyllä syödä sitäkin, ei tekisi tiukkaakaan (paitsi ehkä satulavyön osalta...)! Välillä sentään täytyy väistää kavereita ja välillä käydään Ratsuttajan kanssa pyöröaitauksella.

Ratsuttaja se vasta tiukka täti onkin, hänelle ei auta possuilla yhtään. Mutta se on oikeastaan ihan mukavaakin, nyt voin jättää mörköjen vahtimisen hänelle ja itse kävellä vain perässä pää roikkuen ja korvat lurpattaen. Alussa kyllä olin sitä mieltä että komentele sinä vain, minä teen niin kuin ennenkin, mutta helpommalla pääsee, kun antaa Ratsuttajan johtaa.

Ratsuttajalla on joskus ihan omituisia ajatuksia (siis sen lisäksi, että minun täytyy mennä minne hän sanoo). Sen lisäksi, että pitää kävellä, ravata ja laukatakin ympyrällä ihan rauhallisesti (sitä ollaan kuitenkin tehty joskus aikaisemminkin), minun pitää seistä paikoillani, kun Ratsuttaja heiluttelee pussipäistä raippaa ympärilläni ja yläpuolellani. Olin aluksi ihan pöyristynyt moisesta, mutta ei siinä mitään muuta tunnu tapahtuvan, joten nykyään nuokun rauhassa paikoillani, kun pussi heiluu yllä, alla ja sivuilla. Siedän sitä kävellessäkin. Sitten sain taas suitset päälleni ja satulan selkääni, ja sitten tehtiin taas samoja asioita. Lisäksi Ratsuttaja on käynyt seisomaan tuolin päälle ja sieltä nojailee selkääni. Tuttu juttu, sitä tehtiin Oman ihmisenkin kanssa. Ratsuttajalta ei tosin irtoa lahjussokeria, vaikka kuinka välillä koitan kääntää päätäni ja ehdottaa, että tänne voisi antaa namia! Tästä kuulemma kohta jatketaan selkäännousuun. Saapa nähdä, mitä sitten tapahtuukaan!

Laukkaa ilman pomppuhöystöjä. Yleensä sentään silmät auki kuitenkin.

Huh! Olipa se rankkaa!

Pussi kahisee, mutta minä vain seison tässä.

Suuressa maailmassa

Niinhän siinä sitten kävi, että minut on paiskattu pihalle tutusta ja turvallisesta ympäristöstäni ja viety ihan uuteen paikkaan, jossa saan kuulemma olla seuraavat pari kuukautta!

Olisi pitänyt epäillä pahinta jo silloin, kun Tallinemäntä otti meidät sisään normaalia aikaisemmin. Sitten Oma ihminenkin kävi pyörähtämässä, ja kengittäjämies halusi pidellä jalkojani. Teki hän niille jotain muutakin. Etujalat annoin nostella ja käsitellä nätisti, mutta takajalkojen kohdalla yritin muutamaan kertaan ehdotella, että jos kuitenkin ottaisin ne takaisin itselleni... Ei auttanut, mutta onneksi se ei kestänyt kauan. Tyytyväisenä pääsin takaisin karsinaan heinille, kun tallikaveri pääsi käsittelyyn seuraavaksi. Oma ihminen siirteli jotain tavaroita Tallinemännän kanssa ja sitten pääsin ulos. Odottamani kävelylenkin sijaan päädyimme kuitenkin avonaisen trailerin eteen. Eikö nämä harjoitukset voisi jo riittää??

Muuliperinteitä kunnioittaen koitin haudata jalkani maahan lastaussillan läpi, mutta kun raippamieskin ilmestyi taas taakse, kipusin kuitenkin kyytiin. Varmuuden vuoksi kuitenkin tulin sieltä heti ulos. Oma ihminen riippui lisäpainona vähän haitoilla, mutta kyllä minä nyt yhden ihmisen vedän minne vain. Valitettavasti se ei auttanut, vaan kipusimme kyytiin vielä pari kertaa. Nyt maltoin jo odottaa, että Oma ihminen itse pyytää minut ulos. Sitten takapuomi meni taas kiinni. Se on tosi mälsää, kun silloin ei voi edes omaehtoisesti tulla ulos. Syödäkään ei oikein malttaisi kun täytyy kytätä, mitä takana tapahtuu. Ja tapahtuihan siellä! Lastaussiltakin meni kiinni, mikä vähän huolestutti. Ja mikä pahinta, sitten meni kiinni pikkuluukkukin takaa, enkä nähnyt enää ollenkaan taivasta! Siinä vaiheessa huolestutti jo enemmän, mutta ei sieltä minnekään päässyt. Heinääkin laitettiin eteen roikkumaan, mutta kuka nyt malttaisi syödä, jos on juuri suljettu pieneen purkkiin? Eikä tilanne helpottanut yhtään, kun Oma ihminen hylkäsi minut purkkiin ihan yksikseni ja sulki viimeisenkin oven, jota olin jo alkanut arvioivasti mittailla katseellani. Argh! Sitten lähdettiin liikkeelle. Ulkoa kuului aluksi enemmän ja lopuksi vähän vähemmän ääniä, mutta outoja ääniä ja tärinää kesti kauan. Ihan hiki tuli jännittäessä.

Ikuisuuden jälkeen pysähdyimme, ja luukut alkoivat yksi kerrallaan avautua. Vihdoin pääsin ulos. Tulin varmuuden vuoksi ulos ihan heti, kun takapuomi avautui. Takaisin tärinään en kyllä mene! Kummallista. Nyt eteeni avautuikin ihan uusi paikka ja pari uutta kaveriakin. Seurasin Omaa ihmistä yhteen rakennukseen ja vasta kun pääsin karsinaan, huomasin huutaa muille tervehdyksiä. Ja sinne minä sitten jäin. Täällä on ihan uudet paikat, uudet kaverit ja uudet ihmisetkin. Oma ihminen sentään lähtiessä lupasi käydä minua tervehtimässä, vaan eipä ole vielä näkynyt. Täällä siis olen ja ihmettelen, mitä seuraavaksi tapahtuu!

Muutoksien edessä

Aina ei jaksa kumartua maahan
asti, että saa syömistä.

Laidunkausi on virallisesti loppu, ja nyt pääsemme taas kuivaan talliin yöksi nukkumaan. Onneksi talvitarhassa kuitenkin kasvaa kaikenlaista naposteltavaa, niin muutos ei ole niin iso. Oma ihminen on ottanut kaiken irti siitä, että saa puuhastella kanssani rauhassa ilman, että toisella silmällä pitää katsoa, mitä Äitisuokki puuhaa. Minä en ole yhtään niin varma sen mukavuudesta. Viime viikkojen aikana minua on kasteltu (valuva ja roiskuva vesi on edelleen tosi YÄK!), päähäni on ripustettu suitset pitkästä aikaa ja satulakin on käynyt muutaman kerran selässä. Uusi satula narisee ihan eri lailla kuin aikaisemmat, joten olin aluksi vähän varovainen sen suhteen. Paikoillaan pysymisestä kuitenkin sai namia ja kehuja, joten katsoin parhaaksi antaa Oman ihmisen nostaa sen selkääni ja kiristää vyötäkin ympärille. Yhtenä päivänä Oma ihminen otti ja lähtikin karsinasta ja jätti minut sinne ihan yksin satula selässäni. Aikani oudoksuin ääniä ja vyön tunnetta ympärilläni, kun laskin päätä. Mitään ei kuitenkaan tuntunut tapahtuvan, joten ensin varovasti nappasin heinää. Vyö tuntui vähän ja selässä narahti, mutta sen kummempaa ei tapahtunut, joten kohta uskalsin taas keskittyä lähinnä iltaheiniin. Oma ihminenkin sitten jossain vaiheessa armahti minut ja nosti satulan pois (tosin kilisevää vyötä heiteltiin hetken pitkin selkääni ja kaulaani, kunnes totesin ettei sekään minua syö). Suitset on laitettu myös pari kertaa, vähän aikaa täytyy mupeltaa kuolaimia ja muistella, miltä ne suussa tuntuvatkaan. Mutta kyllä minä taas kohta unohdan keskittyä niihin. Sain uuden turpahihnan, kun vanhaa ei enää saanut löysälle kiinni. Vaikka nenäni onkin varsin siro, niin sen verran kai pääni on kasvanut! Oma ihminen tosin on vähän nyreissään siitä, että muuten senttejä ei ole kertynyt yhtään lisää, vaan siinä 150cm hujakoilla olen edelleen. Joitain on sitten niin vaikea miellyttää...

Tallikauden hyvät yöunet näyttivät tulevan tarpeeseen...

Kävelylenkeillä sen sijaan olen miellyttänyt Omaa ihmistä kovasti. Ainakin päätellen komennuksen vähyydestä ja kehujen määrästä. Välillä saan pysähtyä haukkaamaan varpuja tien vierestä ja pellollekin pääsin kerran syömään vielä vihreää! Suht rennosti ja rauhallisesti olemme kävelleet tallin ympäristössä ja pari kertaa käytiin kiipeämässä pikku nyppylän päällekin. Sieltä huipulta saattoi sitten tarkemmin kuunnella metsikön takaa kantautuvaa omituista ääntä, joka oli kuulemma hitsaamista.

Kopissakin ollaan taas käyty useampana päivänä. Kouluttaja on jämy tyyppi, hänen kanssaan ei auta pullikoida vastaan niin kuin Oman ihmisen kanssa voi yrittää. Pääasiassa siis kävelen kiltisti hänen perässään minne nyt sitten pyydetäänkään. Yleensä pyydetään kiipeämään koppiin. Yhtenä päivänä Oma ihminenkin tarttui riimunnaruun ja vei minut kopille. Hänen kanssaan saattoi koittaa perinteistä jämähdän-tähän-enkä-liiku-yhtään-minnekään -kuviota. Pahaksi onneksi Kouluttaja oli kouluttanut myös Omaa ihmistä, eikä se enää auttanutkaan. Mitä tässä voi pieni hevonen enää tehdä, kysyn vaan? Kouluttaja nappasi narun ja sitten kävimme hetken tahtojen taistelua, sitten minun piti nöyrtyä ja kiivetä taas kyytiin. Kuulemma ensimmäistä kertaa Kouluttajakin näki minulla oikein puhdasoppisen muuli-ilmeen. Muuli muka, pfft...

 Sen jälkeen katsoin parhaaksi kiivetä koppiin Oman ihmisenkin kanssa. Aina voi vähän venyttää rajoja ja hidastella, mutta sinne kuitenkin päädytään seisomaan. Koppi on tylsä paikka. Siellä ei ole mitään tekemistä, siellä pitää vain seistä paikoillaan, vaikka ulkopuolella kuinka kuuluisi mahdollisesti epäilyttäviä ääniä. Joskus siellä jännittää vähän enemmän ja joskus vähän vähemmän, mutta pois ei pääse, ennen kuin osoittaa edes vähän rentoutumisen merkkejä. Ja onhan se vähän rentouttavaakin, kiivetä sisään, ulos, sisään, ulos...

Tänään Oma ihminen tuli taas pitämään koppiharjoituksia, vaikkei Kouluttajaa näkynytkään missään. Ajattelin heti käyttää tilaisuuden hyväkseni ja jämähtää tuttuun tapaan sillalle nojailemaan riimunnarun painetta vasten. Vaan peeveli sentään, paine kasvoi koko ajan ja kauas taakse ilmestyi Mies pitkä raippa poikittain käsissään. Otin askeleen eteenpäin, ja raippa katosi ja niin katosi riimunnarun painekin. Pahus, vaikka Kouluttajaa ei näkynytkään, niin samat säännöt näytti pätevän edelleenkin. Siispä kiipesin koppiin, seisoin kopissa, pääsin ulos kopista, kiipesin koppiin, seisoin kopissa, pääsin ulos... Enkä Oman ihmisen suureksi hämmästykseksi edes repinyt pelihousujani siitä, että Äitisuokki käveli pihan poikki matkalla kentältä talliin. Yleensä siinä vaiheessa minua alkaa kovasti ärsyttämään se, etten pääse mukaan. Oma ihminen saa harjoitella taas pitkää pinnaa, kun koittaa houkutella minua taas maan pinnalle huomioimaan muutkin asiat kuin sen, että kaveri meni. Nyt kuitenkin totesin, että sinne meni ja siirryin kohta lyhentämään Tallinemännän pihanurmikkoa. Sain siitä hyvästä kehuja ja rapsutuksia (ja jouduin takaisin koppiin). Ensi viikolla kuulemma minullekin kerrotaan, mikä näiden lastautumisharjoitusten takana taas on. Sitä odotellessa!