Kisadebyytti

Melkein viikon sainkin viettää leppoisaa laidunlomaa. Välillä piti vähän juosta, kun Äitisuokki vietiin pois, mutta onneksi hänen Omat ihmisensä ovat aina palauttaneet hänet takaisin. Ainakin toistaiseksi. Kannattaa siis juosta pitkin laitumen reunaa ja huutaa, kyllä he jossain vaiheessa kuuntelevat ja palauttavat Äitisuokin takaisin. Säät ovat kyllä tosi kurjat, vettä tulee melkein joka päivä. Yksissä tuumin järjestäydymmekin yhteen neliöön naapurilaitumen hevosten ja Äitisuokin kanssa, käännämme hännät kohti sadetta ja odotamme, että tuuli ja sade laantuisivat. Tai tulisi tarpeeksi nälkä, jolloin hajaannumme taas syömään.

Yhtenä päivänä Oma ihminen kävi hakemassa minut pois laitumelta. Talliin ei kuulemma pääse, mutta yksi rakennuksista oli auki ja sinne piti muka mennä. Ihan yksin. Tai oli siinä jotain ihmisiäkin mukana. Seppä ilmestyi paikalle, Äitisuokki huuteli laitumelta ja minua alkoi pelottaa. Seisoin ja tärisin niin, että Oma ihminen epäili minun palelevan ihan kunnolla, mutta jännäkakat kertoivat todellisen syyn. Urheasti kuitenkin seisoin paikoillani suurimman osan ajasta, vaikka pelottikin niin maan peevelisti. Seppä vähän mallaili jalkaani syliinsä, mutta sitten todettiin, että viisaampaa on siirtää kengitys siihen, että talliin pääsee taas.  Seppä lähti, ja siinä vaiheessa minun itsehillintäni alkoi olla jo aika ohuen langan päässä. Oma ihminen antoi minun juosta kentällä kaatosateessa sen aikaa, että maltoin taas huomioida muutakin kuin sen, että pelottaa. Sitten pääsin takaisin laitumelle Äitisuokin jämäkkään valvontaan, ja sekä elämä että taivas alkoivat taas kirkastua.

Pari päivää siitä meidät kaikki otettiin ulos laitumelta ja vietiin tarhoihin. Karvat kiillotettiin, harjat letitettiin ja satulat laitettiin selkiin. Onneksi saimme vähän hyttysmyrkkyä turkkiin myös, verenimijäparvien invaasio on aika hurjaa näinä päivinä. Tällä kertaa ei ainakaan satanut enää, mikä on kai edistystä asiaan. Sitten siirryimme karavaanina kentälle. Sinne oli ilmestynyt sinne tänne puomeja, tolppia ja kentän laidalle pieni lauma ihmisiä. Vähän aikaa minun piti ihmetellä asiaa ja saatoin pari kertaa vähän juoksaistakin, mutta kun muut hevoset näyttivät ottavan asian ihan coolisti, koitin minäkin hillitä hermoni ja käyttäytyä, niin kuin mitään ihmeellistä ei tapahtuisi. En tainut ihan onnistua huijaamaan Omaa ihmistä, mutta melko hyvin kuitenkin. Kävelimme ja ravasimme vähän aikaa ympäriinsä ja välillä Oma ihminen ohjasi meidät satunnaisen puomin yli. Niistä sai aina paljon kehuja, joten ei kai se ihan kamalaa voi olla. Yhdessä kohtaa puomeja oli kaksi peräkkäin, joka on ihan ennenkuulumatonta! Loikkasin ensimmäsen yli ja karkasin paikalta ennen toista. Kenenkään muun mielestä asiassa ei kuitenkaan ollut mitään sen ihmeellisempää, joten seuraavalla kerralla jouduin Oman ihmisen pohkeiden väliin ja hiivin yli molemmista. Ja kas, eipä siinä sen kummempaa tapahtunutkaan! Vähän aikaa laukkasin tohkeissani ja sitten ravattiin taas ympäriinsä, eikä maailma kaatunutkaan. Kummallista!

Sitten Oma ihminen tuli alas ja päästi minut pellon laitaan syömään heinää. Fiksu päätös, sanon minä. Muut hevoset kävivät vuorotellen juoksemassa kentällä, mutta minä keskityin olennaiseen siihen asti, että Oma ihminen riisti minut vihreästä taivaastani takaisin kentälle. Sitten hän hyppäsi (hah, hah. Oikeasti se on melkoista kömpimistä) taas selkääni ja sitten oli meidän vuoromme ravailla kenttää ympäri. Tällä kertaa tielle osui aika monta puomia. Välillä laukkasinkin vähän, mutta kaarteisiin Oma ihminen yleensä pyysi minut taas raville. Kuulemma ohjaus toimii vielä toistaiseksi paremmin niin... Yhden puomin edessä piti hetkeksi stopata, kun jäin ihmettelemään, miten se on erilainen kuin aikaisemmin. Viimeksi sen puomit olivat ilmassa, enkä tohtinut loikata niistä yli, vaikka Oma ihminen koittikin selvästi hyödyntää edessä menneen naapuritarhan Ruunan vetovoimaa. Nyt ne olivat maassa, ja hetken harkittuani jatkoin matkaa niiden yli. Viimeisen puomin yli ravattuani sain paljon kehuja sekä Omalta ihmiseltä että kaikilta katsojilta. Sitten pääsin takaisin pellonlaitaan jatkamaan keskeytynyttä ruokailuani. Oma ihminen häipyi hetkeksi naapuritarhan Ruunan luo, mutta ei se minua häirinnyt, sainhan kuitenkin jatkaa rauhassa ruokailuani. Sitten pääsimme huoltopisteen kautta takaisn laitumeen.

Videolla juoksemme yli puomien samalla, kun Äitisuokki pitää vahtia.

Kuulemma se koko hässäkkä oli oman tallin leikkimieliset estekisat, ja kahdeksasta lähdöstä saavutin kunniakkaan viidennen sijan. Ei hullumpaa! Oma ihminen on vähän hämmentynyt, kun kuulemma hän aina kuvitteli meidän kisadebyyttimme olevan joidenkin valkoisten aitojen sisäpuolella, eikä minusta kuulemma mitään estehevosta ollut tulossa, etenkään kun takapolvieni tilanne on vieläkin vähän hämärän peitossa. Mutta sellaiset ihmettelyt minä jätän ihmisille ja keskityn seuraavan ruohotupsun metsästykseen. Vai olisiko tuo sitä seuraava sittenkin makoisampi?

Laajennetaan maailmaa

Viime aikoina ratsastukset ovat melkein joka kerran päätyneet kentän ulkopuolelle. Sillä lailla, että Oma ihminen on ihan itse ohjannut minut maailmalle. Pellon puolellehan me olemme aina välillä päätyneet ihan yllättäen ja pyytämättä, mutta sitä ei lasketa...

Maailma muuttuu heti paljon pelottavammaksi paikaksi, kun Oma ihminen ei olekaan siinä vierellä mörönsyöttinä, vaan laiskottelee selässäni ja pyytää minua ihan itse kohtaamaan kaikki vaarat. Siispä minä hiivin tiukasti tien reunassa ja kuuntelen, missä vaiheessa sepelihammastiikeri päättää loikata niskaani. Varmuuden vuoksi yritän välillä juoksaista karkuun, mutta jostain syystä siitä päätyy aina kävelemään pikkuympyrää. Se on rasittavaa, joten aika pian päätän tyytyä taas vain hiipimään. Onneksi emme ole koskaan menneet pitkälle, vaan kääntyneet takaisin hyvissä ajoin ennen kuin tallinpiha katoaa näkyvistä. Niinkin on mahdollista mennä aika moneen suuntaan! Sitten olen saanut sokeria ja palata takaisin turvalliselle kentälle vastaanottamaan lisää kehuja. Ehkä minä sittenkin selviän maastoiluista ilman Oman ihmisen turvaa! Tai onhan hän tietenkin mukana, mutta tiedättehän: poissa silmistä, poissa mielestä.

Viimeksi tosin Mies oli mukana ja hän sai toimia mörönsyöttinä isossa pelottavassa maailmassa. Hänen vierellään uskalsinkin kävellä paljon rohkeammin, vaikka käytiinkin kauempana kuin normaalisti. Kävelimme jopa sillan yli! Sitä lähestyessämme tosin minulla meinasi usko loppua, ja kyselin, eikö sittenkin vain pysähdyttäisi? Mutta se ei sopinut Omalle ihmiselle, vaan eteenpäin piti kävellä. Ja selvisimme hengissä! Käytiin pikkumutka sillan toisella puolella, ennen kuin ihmiset päättivät armahtaa meidät verenimijälauman kynsistä ja kääntää suunnan takaisin tallia kohti. Nyt uskalsin ylittää sillan ihan kyselemättä, mitä nyt vähän piti kiihdyttää askeleita kohdalla.

Hierojakin kävi toteamassa, että uusi satulani on juuri niin hyvä, kuin sen piti ollakin. Oma ihminen voi siis sen puolesta jatkaa ratsastusharjoituksia hyvällä omallatunnolla. Tosin heti seuraavana päivänä kävi taas uusi tyyppi ja tuikkasi minua neulalla kaulaan. Inhaa! Mutta toisaalta pääsin takaisin tarhaan ennen kuin ehdin edes kunnolla pahastua, joten menköön sitten.

Ihmiset päättivät myös, että pellolla on vihdoin tarpeeksi heinää ja tarpeeksi vähän vettä, joten yhtenä iltana tallille tupsahti jokaisen Omat ihmiset ja sitten käveltiin karavaanina pellolle. Ja ah autuutta, polviin asti heinää ja lupaus siitä, ettei kukaan ota meitä puolen tunnin päästä takaisin talliin! En tiedä teistä, mutta minä ainakin aion viettää seuraavan kuukauden lähinnä syöden. Ja nukkuen. Ja syöden.

Pumpulipäänä

Elämä on ollut viime aikoina kovin rauhaisaa. Jopa niin rauhaisaa, ettei Oma ihminen ole jaksanut tulla raportoimaan siitä. Onpahan vain tyytynyt ihmettelemään, mikä minua vaivaa. Aluksi hän ajatteli, että teen varmaan kiimaa, koska yleensä silloin olen kovin seesteinen ja kaikki käy. Mutta tätä on jatkunut jo kohta kuukauden, joten nykyään hän vain epäuskoisena katselee minua ja toivoo kovasti, että vastalöydetty zen-mielentilani jatkuisi mahdollisimman pitkään. Olemme jopa käyneet pari kertaa koko tallin porukalla kävelyillä, ja olen hiljalleen oppinut, ettei siinäkään ole mitään stressin arvoista. Ihan hyvin voi kävellä rauhassa jonon mukana ja napsia välillä pari ruohonkortta evääksi.

Täällä on tuullut viimeiset pari viikkoa yhteen putkeen enemmän ja vähemmän lähellä myrskylukemia, joten edes minä en enää jaksa lehahdella tuulenpuuskien mukana narun päässä. Ainakaan ihan joka kerta. Naapuritonteilla on rakennustöitä käynnissä, ja harva se ilta siellä näkyy (ja etenkin kuuluu) olevan joku iso kone töissä. Mutta siitä huolimatta kannan Omaa ihmistä kiltisti ympäri kenttää pari kertaa viikossa. Hän hykertelee tyytyväisenä ja väittää, että vihdoin alan olla edes vähän häiriösietoinen.

Uuden satulan myötä olemme ottaneet taas juoksemisenkin mukaan ohjelmaan. Etenkin vasemmassa laukassa tosin joskus saan itseni niin hankalaan asentoon, että ihan vahingossa lipsahdan kentältä pellon puolelle. Ja se raja on tosi pelottava, siitä ei kyllä uskalla tulla takaisin! Vaikka Oma ihminen kuinka siellä selässä naputtaakin pohkeella, että menehän jo. Minä laitan kaulan kaarelle ja peruutan kauemmas. Yhtenä kertana tosin peruuttaessa takajalkani tipahtikin ojaan! Kyllähän Oma ihminen oli jo jonkin aikaa naputtanut pohkeella ja lausunut erinäisiä rumia sanoja, mutta minä keskityin vain siihen ruohon ja hiekan rajaan enkä halunnut. Hetken ihmettelin tilannetta, kiipesin ojasta pois ja sen jälkeen totesin, että kaipa niihin Oman ihmisen ohjeisiin kannattaa joskus kiinnittää huomiota. Sen jälkeen mentiinkin taas pari kertaa tarhassa aitojen sisäpuolella, ennen kuin palattiin taas kentälle.

Eilen kentälle oli ilmestynyt puomi, ja Oma ihminen ohjasi minua siitä yli. Käynnissä onnistuin kompastumaan siihen melkein joka kerta, ja siitä ärsyyntyneenä useimmiten kipaisinkin siitä ravilla yli. Oma ihminen totesi, että kokeillaan sitten, ja sitten mentiin siitä suoraan ravilla yli useamman kerran. Koitettiinpa laukassakin, enkä kompastunut puomiin kertaakaan! Omaa ihmistä on hauska hämmentää välillä, nytkin melkein tunsin, kuinka hän pudisteli ihmetellen päätään siellä selässä. Kuka muka sanoi, etten osaisi hypätä (no, ehkä kaikki aikaisemmat kokeilut ovat vihjanneet siihen suuntaan, mutta kuitenkin...)? Vasemmassa laukassa pellonreuna tuli vähän liian aikaisin vastaan, joten melkein joka kierroksella käytiin siellä mutka. Mutta nyt olin jo huomannut, että enemmän vaivaa on kieltäytymisessä, joten kaarsin vain vähän kaulaani ja hiivin sitten rajan yli takaisin kentälle.

Lopuksi käytiin vielä tielläkin kävelemässä. Tuuleen yhdistettynä se oli jo melkoisen jännittävää, mutta varovaisesti hiivin tien reunaa pitkin Oman ihmisen jutellessa mukavia ja pitäessä löysän tuntuman ohjilla. Maltoin kävellä koko matkan ja ennen kuin päästiin sillalle asti, käännyttiin takaisin ja pääsin taas turvalliselle kentälle. Huh, selvisin! Sitten pääsinkin tallin kautta vielä vähäksi aikaa syömään vihreää. Tosin Oma ihminen hylkäsi minut hetkeksi sinne ihan itsekseni. Siinä vaiheessa minulla loppui hermo ja juoksin hyvän tovin ympäriinsä, ennen kuin Oma ihminen palasi taas tueksi ja turvaksi. No, saatoin juosta vielä vähän aikaa sen jälkeenkin, kun kerran vauhtiin pääsin. Hyppäsimpä parin kukan ylikin, kun kerran estealkeet olivat päivän ohjelmanumero!

Vaikka yleensä olenkin uuden rauhallisen oloni myötä rauhallinen myös vihreällä, niin joskus täytyy vähän verrytellä sielläkin: