Kummallisia harjoituksia

Ihmisillä on joskus kyllä ihan omituisia ideoita. Yksi päivä harjoiteltiin seisomista, ja vaikka kuinka yritin (etenkin, koska sain pienen leipäpalan kun arvasin oikein), en ihan onnistunut päättelemään mitä Oma ihminen loppujen lopuksi halusi. Ensin piti pysähtyä, sitten siirtää jalkoja eteenpäin, mutta jos meni ottamaan askeleen eteen, niin se ei kelvannutkaan. Koittaisi päättää, seistäänkö vai liikutaanko? Sitten piti kurottaa nenää kohti Oman ihmisen nyrkkiä. Se osuus oli ainakin helppo, koska sieltä ilmestyi aina namipala! Jotain ihminen mutisi näyttelyposeerauksesta. Minähän osaan jo seistä paikoillani, mitä muuta siihen muka vielä tarvitaan?

Viimeksi kun mentiin kentälle, joku oli tuonut sinne tolppia ja puomeja. Minä nostin hännän kohti taivasta ja sieraimet levällään lähdin tutkimaan, mitä ne siellä tekivät. Kierrettiin sitä hökötystä jokusen kerran ja sain nuuskia ja maistellakin sitä vähän. Joka kerran kun haukkasin tolpan maaosaa, kuului ihmeellinen ääni ja minä hätkähdin. Sitten piti vähän maistaa taas, ja taas se ääni kuului. Ja minä hätkähdin. Sitäpaitsi voisin vaikka vannoa, että Oma ihminen pidätteli hymyä. Sieltä ei kyllä heru paljoa empatiaa, vaikka tolppa oli ihan selvästi suunnittelemassa minun syömistäni...

Oksat sentään eivät syö minua. Korkeintaan menevät hankaliin paikkoihin karkuun.

Kävelimme ympäri kenttää ja kiersimme aina sen puomihökätyksen, ja sittten Oma ihminen alkoi viemään minua siitä läpi. Siis niin, että aina kaksi tolppaa ja puomi muodostivat kujan ja sitten siitä piti uskaltaa kävellä läpi. Ensimmäisen kerran otin vähän vauhtia ulostuloon, mutta sitten kun minut pysäytettiin aina keskelle kujaa ja kehuttiin kun seisoin paikoillani, maltoin tulla sieltä uloskin käynnissä. Sitä sitten kierrettiin etu- ja takaperin, ja se takaperin meno oli muuten Tosi Pelottavaa, uskokaa pois. Puomitkin nousivat jossain vaiheessa maasta ilmaan. Loppujen lopuksi piti todeta, että ei siinä mitään sen ihmeellisempää ollutkaan, paitsi siinä takaperin menossa. Kun olin sisällä kujassa, peruutin sieltä kyllä sujuvasti ulos, mutta millään en olisi halunnut mennä sinne sisään peruuttamalla. Oma ihminen kyllä lupasi, että tähän harjoitukseen palataan vielä...

Pikkutauko pidettiin, kun käytiin hakemassa autosta Oman ihmisen sinne unohtunut puhelin. Enpä ole aikaisemmin päässytkään niin lähelle Oman ihmisen autoa. Siitä lähti myös pari kertaa vähän pelottava ääni ja valotkin välähtivät, mutta muuten se oli ihan vaaraton. Oma ihminen taas oli ihan tylsimys eikä päästänyt minua kurkkaamaan ovesta sisälle, vaikka minä olisin ihan mielelläni osallistunut puhelimen etsintään.

Seuraavana päivänä otettiinkin sitten rennosti, Oma ihminenkin tuli meidän kanssa seisoskelemaan tarhaan ja vain rapsutteli ja otti kuvia. Aina ei onneksi tarvitse tehdä töitä!

..vaan joskus voi juosta pierupukkilaukkaa pitkin tarhaa!

Kansikuvatyttö

Tässä kuussa olen poseerannut ahkerasti (tai poseeraukset hoidin aikaisemmin, nyt vaan on julkaisun aika). Oma ihminen kertoi, että kuvani on Suomen Arabihevosyhdistyksen kalenterissa tässä kuussa ja samaisen yhdistyksen jäsenlehden kannessa. Ihan julkkis siis!

Lisäksi olen saanut toimia mallinukkena Oman ihmisen näyttelyriimuharrastuksessa. Anna käsityöihmiselle hevonen, ja viaton varsaparka joutuu kärsimään... Tosin rehellisyyden nimissä en pistä kovin pahakseni noita sovitussessioita, kun sitä leukaketjua on niin kiva järsiä siinä sivussa. Mutta niistä kuulemma ei saa kuvia ennen kuin olen tipauttanut kaikki ylimääräiset karvani pois. Vähän olen jo aloittanut, valkoiset karvat vain pölisevät kun joku rapsuttaa minua otsasta.

Tässä yksi päivä kamalat kärryt kaivettiin taas esille ja kuten aikaisemminkin, ne alkoivat vaania minua takaa. Olin muka ihan lunkisti siihen asti, että kärryt tulivat ihan lähelle ja ympärilleni. Silloin huomasin että apua, aisaa on joka puolella ja säikähdin ja juoksaisin äkkiä kauemmas. Oman ihmisen harmitus paistoi kilometrin päähän, mutta jos pelottaa niin sitten pelottaa. Sitten seisoskeltiin taas lähempänä ja kauempana niistä kärryistä ja otettiin aikalisää, ja sitten ne kävivät taas vähän lähempänä. Kun kärryt olivat jo melkein kosketusetäisyydellä, lopetettiin ja mentiin taas kentälle. Inha hännänalusremmi häiritsi ja muutenkin kaikki tuntui kovin jännittävältä ja pelottavalta, joten kun pari kertaa rauhoituin seisomaan ja katselemaan Omaa ihmistä, niin pääsin takaisin talliin.

Pohdintahetki. Keskitytäänkö vai hillutaanko?

Tänään käytiin uudelleen kentällä (eikä ylimääräisiä remmejä tai kamalaa kärryä näkynyt missään, hurraa!) ja siellä oli nyt paljon mukavampaa. Juostiinkin pieniä pätkiä, mutta aina kun yritin tarjota laukkaa alustavilla pukkipompuilla, Oma ihminen pahus pysähtyi ja sitten olikin kova työ asetella jalat niin että pysyin pystyssä. Lopulta totesin, että helpommalla pääsee, kun vain ravaan silloin kun Oma ihminenkin juoksee ja hiljennän käyntiin kun ihminenkin tekee niin. Se taisi kannattaa, koska siitä sai aina kehuja.

Huomiohakuisuutta

Omasta ihmisestä on tullut ihan kontrollifriikki. Aina kun olemme yhdessä ulkona en saa hypellä yhtään ja tuijotella ympäristöä, vaan koko ajan pitäisi huomioida Oma ihminen. Sitten seisotaan pää alhaalla ja peruutellaan ja mennään eteenpäin ja taas seisotaan pää alhaalla. Tai pitää kääntää päätä kyljelle kohti Omaa ihmistä, mutta silti ei saa ajankuluksi nyppäistä Omaa ihmistä hihasta, vaikka se niin houkuttelevasti siinä edessä olisikin. Välillä minua tökitään sinne tänne ja pitää väistää tällä jalalla ja tuolla jalalla ja aina pitäisi jaksaa katsella Omaa ihmistä. Kieltämättä nykyisin minua kyllä hermostuttaa paljon vähemmän kentällä oleminen, ja vaikka välillä hermostunkin outoihin pyyntöihin ja ihan vähän polkaisen jalkaa ja leviän joka suuntaan, niin sitten on taas ihan ookoo vain seisoskella. Narun nypeltäminenkin tuntuu olevan kiellettyä, ainakin päätellen Oman ihmisen ilmeestä kun hän veti suustani pitkät pätkät kuolattua riimunnarua. Mutta oikeasti, kuka muka jaksaa koko ajan keskittyä, häh?

Tarhassa olenkin sitten esimerkillisen rauhallinen.
Etenkin silloin, kun aurinko paistaa ja maha on
täynnä päiväheiniä.

Yhtenä päivänä sentään käytiin vähän pidemmällä kuin kentällä, kun mentiin taas kohti isoa tietä. Se oli kyllä vähän pelottava reissu. Mennessä yhden talon pihalla oli iso auto täynnä koiria ja ihmiset juoksentelivat ja kiljahtelivat pihassa ja heittelivät lunta toistensa päälle. Melkein jo aloin huolestua tosissani, ennen kuin he huomasivat minut ja rauhoittuivat. Sitten mentiin vähän matkan päähän isosta tiestä seisoskelemaan. Välillä piti vähän nostaa päätä ja kurkata että mitä ääniä sieltä kuuluukaan, mutta muuten seistiin ihan rauhassa, Oma ihminenkin vain juoruili Isoveljen Oman ihmisen kanssa. Mutta sitten mentiin vielä lähemmäs tietä ja äänet alkoivat tulla vähän yläviistosta ja sitten en ollutkaan enää ollenkaan niin rauhallinen. Vähän aikaa seisoskeltiin sielläkin ja Oma ihminen pyysi päätäni alas, mutta se ei ollut kyllä yhtään kivaa. Jonkun ajan päästä Oma ihminenkin tajusi että nyt on liian jännät paikat ja menimme vielä hetkeksi seisomaan sinne kauemmas, ennen kuin palasimme kentän kautta talliin.

Ja yhtenä päivänä minut taas käärittiin remmeihin ja laitettiin käytävälle seisomaan, vaikka karsinassa olisi vielä ollut syötävää. Ihmiset eivät sitten yhtään ajattele asioiden tärkeysjärjestystä! Sitten ihmiset pyörivät ympärilläni ja aukoivat remmejä kyljiltäni ja puhuivat paljon. Sitten jostain kaivettiin vielä lisää remmejä. Oikeasti, kuinka paljon nahkahihnaa minun ympärilleni oikein tarvitaan? Sitten viereeni tuotiin jotkut pitkät puukepit ja taas ihmiset pohtivat vieressäni, kuinka ne oikein saataisiin kiinni minuun. Remmejä heiluteltiin ja lopulta ne puukepit roikkuivat molemmilla puolella niistä nahkaremmeistä kiinni. Minä vaan seisoin ja haaveilin karsinassa odottavista heinistä. Tai aluksi piti tietenkin nuuhkaista, mitä kylkiini ollaan oikein sitomassa. Kun ihmiset olivat saaneet vihdoin kaiken haluamaansa järjestykseen, käveltiin jokusen kerran käytäväää ees taas, ensin eteen ja taakse niin että ne kepit osuivat kylkiini kun kävelin, ja sitten pari kertaa niin, että ne kepit laahasivat maata silloin, kun menin eteenpäin ja olivat siellä kyljen vieressä kun peruuteltiin takaisin. Ensimmäisellä kerralla vähän nostin päätä ja kuuntelin takaa tulevaa rahinaa, mutta kun ei sen kummempaa tapahtunut niin annoin keppien rahista. Oman ihmisen saa joskus aika helposti iloiseksi. Ja kun Oma ihminen on iloinen, minä pääsen takaisin karsinaan jatkamaan keskeytynyttä ruokailuani. Ei paha.