Lastausharjoituksista laitumelle

Viime päivinä olen saanut tutustua siihen kammottavaan autoon oikein ajan kanssa. Oma ihminen on käynyt useampana päivänä peräkkäin ja sitten kun tullaan tallista ulos, pihalla onkin auto odottamassa kita ammollaan. Hyvin varovasti tulin Oman ihmisen perässä lastaussillan eteen ja nuuskin sitä ja vähän koputin kaviollakin. Oma ihminen vain kehoitti menemään eteenpäin. Minusta se ei ollut hyvä ajatus, mutta hänen mielikseen nostin kuitenkin etujalan sillalle. Ja kas, sainkin leipäpalan suuhuni ja minut peruutettiin kauemmas autosta. Hmm.

Oma ihminen pyysi taas, nostin taas jalan sillalle ja kas, taas tuli leipää ja pääsin pois. Ei hullumpaa. Kerta kerralta uskalsin sillalle rohkeammin ja aloin jo odottaa, että missäs se nami on. Mutta sitten aloin epäillä että kuitenkin kohta minua aletaan hätistää sisälle ja minun piti päästä pois. Sain peruuttaa ulos, kerätä taas itseni ja sitten mentiin taas. Pari kertaa kävin kurkkaamassa koppiin niin, että takajalat olivat vielä maassa, mutta sitten halusin äkkiä taas pois.

Seuraavana päivänä sama jatkui. Kurkkasin jo pari kertaa yhä peremmälle koppiin, mutta takajalat jätin aina turvaan sillan alkupäähän, että tarvittaessa pääsen helposti pois. Pitkään en viihtynyt sillalla koskaan. Sitten hoksasin että namilaatikko on siellä kopin sisällä, joten hiivin sinne kuitenkin aina uudestaan kun Oma ihminen pyysi. Lopulta sitten pääsinkin taas ruohotarhaan lepuuttamaan hermojani ja täyttämään vatsaani. Sen verran hermostutti että sinne piti ravata, mutta sinne päästyäni maltoin keskittyä syömiseen. Nam!

Kolmantena päivänä koppi ajettiin taas pihalle, ja nyt menin jo paljon luottavaisemmin sen luo. Uskalsin nostaa ihan kaikki jalkani kyytiin että ylsin namilaatikkoon, mutta sitten tahdoin peruuttaa pois, ennen kuin kukaan ehtii sulkea minut sisälle. Niin sain tehdä, ja kohta nousin autoon taas. Hiljalleen aloin uskoa, että ei siellä sen kummempaa tapahdu ja uskalsin olla siellä vähän pidempäänkin. Itse asiassa taisin innostua namilootasta sen verran, että kiipesin autoon pari kertaa niinkin, että Oma ihminen jäi seisomaan sinne ulkopuolelle. Kävin tallissa hetken syömässä heinää ja kun Oma ihminen haki minut takaisin, koppiin sisälle oli ilmestynyt joku seinämä, mikä piti vähän ääntä kun kopissa kulki. Haistelin sen läpi, totesin vaarattomaksi ja kiipesin taas namilaatikon luo, eikun siis sinne autoon. Eikä lopulta haitannut, vaikka Oma ihminen livahti sinne etupuomin toiselle puolelle, tiesin että se tarkoittaa vain sitä, että namiloota nostetaan paremmalle korkeudelle jotta pääsen syömään paremmin. Mutta sitten pihalta alkoi kuulua muiden ihmisten ääniä, ja jähmetyin. Vieraat ihmiset + koppi = hankaluuksia. Kerran vielä suostuin sisälle, mutta sitten vieraat ihmiset tulivat niin lähelle, että en halunnut enää mennä minnekään. Itse asiassa en olisi millään mennyt edes talliin, minne Oma ihminen minua lähti ohjaamaan... Kävelylle lähdin kuitenkin myöhemmin, ja sen jälkeen talliin menokin maistui taas.

Seuraavana päivänä jatkoimme taas, ja lopulta seinämä oli siirtynyt jakamaan tilan puoliksi. Minä menin toiselle puolelle, kun Oma ihminen jäi toiselle puolelle. Namia sain kuitenkin kun olin kokonaan sisällä. Sitten Oma ihminen siirtyi taaemmas ja rapsutteli selkääni ja lautasiani. Eipäilyttävää, siispä peruutten pakoon! Mutta ei se sitten lopulta ollutkaan iso juttu (ainakaan niin kauan, kun ruokahuolto pelaa!), joten kohta jo seisoin kopissa namilaatikkoa tyhjentäen, vaikka Oma ihminen seisoikin takanani ja selvitteli häntääni.

Eilen koppi sai jäädä odottamaan, kun minä lähdin laitumelle! Ihanan paljon ruohoa, ja kaikki vain minua varten! Oma ihminen lupasi että saan jäädä sinne yöksikin ja syödä ihan niin paljon kuin haluan. Toisella puolella tietä on kaksi hevosta ja viereisellä lohkolla myös kaksi joten sentään näen muita, vaikka muuten joudunkin olemaan ihan yksikseni. Tosin viereen tulleet olivat aluksi niin outo näky, että minun piti juosta toiseen päähän laidunta (lähelle niitä muita hevosia) ja sanoa PHUUH! Sitten laukkasin lähemmäksi, tein u-käännöksen ennen aitalankoja ja laukkasin takaisin turvanurkkaani, minkä jaloista lähti. Ja sitten taas sama uudestaan. Ja uudestaan. Mutta kohta tuli jano kaikesta juoksemisesta (ja myönnetään, jalkaankin sattui vähän) ja pysähdyin. Mitään sen kummempaa ei tapahtunutkaan, joten aloin taas keskittyä enemmän ruohoon jalkojeni ympärillä. Jospa ne uudet hevosetkin sittenkin olisivat minulle kaverina, vaikka ovatkin pelottavan valkoisia. Tähän mennessä kaikki tapaamani valkoiset hevoset ovat lähinnä ajaneet minua kauemmas, mutta nyt meillä onkin aitalanka välissä, ähäkutti!

Tämän kaiken kun syön, kasvan isoksi!

Ja taas lähtee!

Ja äkkiä takasisin turvaan

Muhkea, minäkö? Näin se kuva huijaa :)

Tätä ajattelin tehdä seuraavat pari kuukautta.
Oikein mukavaa kesää kaikille!

Ylä- ja alamäkiä

Toisella puolella aitaa olisi kyllä
paljon vihreämmän näköistä...

Hellettä! Aurinkoa! Vihreää ruhoa! Aurinko paistaa täydeltä terältä ja vaikka juoksennellessa tuleekin hiki, niin se kuivuu ennen kuin kunnolla ehdin piehtaroimaankaan! Ja kun tällä hetkellä saan pitää koko ison tarhan vain itselläni sopivan kaverin puuttuessa, niin tuleehan sitä juostua. Välillä täytyy seistä portilla ja huudella, ettei minua vain unohdettaisi. Välillä taas täytyy juosta toiseen päähän katsomaan, kuka sillä kertaa menee ohi tietä pitkin. Joskus joku hevonen innostuu vastaamaankin minulle, kun oikein iloisesti tervehdin. Aitapahus vaan on alkanut näpsäistä minua turvalle, jos menen liian lähelle. Ensimmäisen kerran järkytyin kovasti, mutta sitten huomasin, että toista aitaa saattoi koskea ilman, että mikään napsahtaa turpaan. Mutta kyllä se vaati varovaista hiipimistä lähemmäs ja kun oikein venytti kaulaa, saattoi turpajouhien päillä todeta sen aidan vaarattomaksi.

Oma ihminen ei valitettavasti hylännyt sitä suihkepulloa, vaan tuli sen kanssa monena päivänä ja suihki menemään. Mutta kun toisessa kädessä on namilaatikko, niin pakko minun on aina hetki seistä paikoillani ja sietää suihkuttelua, kun sitten saan pienen leipäpalan tai hyvällä tuurilla porkkanaakin. Namilaatikon lähestyessä pitää vähän höristäkin tervehdykseksi, vaikka siinä ympärillä tuleekin samalla myös Oma ihminen ja suihkepullo. Hyönteisetkin ovat valitettavasti huomanneet että on kesä, ja ne pureskelevat minua ihan antaumuksella. Oma ihminen tosin väittää, että se suihkuttelu auttaa niihin. Silti aina hetken maltan olla paikoillani ja sitten on pakko taas liikkua jonnekin päin ja karistaa ylimääräiset siivekkäät matkasta.

Hus pois siivekkäät minun kimpustani!

Yhtenä päivänä Oma ihminen kääri minut taas remmeihin ja lähdimme kävelylle. Lentäviä verenimijöitä oli niin paljon, etten malttanut kävellä ollenkaan kun kerran Oma ihminenkin jäi sinne taakse, joten juoksin pikkuhölkkää koko lenkin. Paitsi sillalle en suostunut menemään, joku raja sentään. Mutta sitten Oma ihminen tuli siihen vierelle ja vierekkäin mentiin sillasta yli. Sitten taas matka jatkui minä edellä ja ihminen perässä. Takaisin tullessa (tällä kertaa Oma ihminen pysäytti minut ajoissa ja tuli seuraksi sillalle) meinasin pysähtyä sille paikalle, missä käydään välillä syömässä ruohoa. Mutta ei auttanut, vaikka Oma ihminen olikin siellä takana niin silti jotenkin se sieltäkin käskytti minua ja piti jättää ihanat ruohot ihan oman onnensa varaan.

Vauhtia riittää, ei uskoisi että eilen jalkaan vielä sattui niin, että piti vähän ontua.

Seuraavana päivänä käytiin kävelemässä ilman remmejä, ja sen jälkeen käväistiin tallissa vaihtamassa toisenlaiseen riimuun. Sitten lähdettiin takaisin ulos ja ette muuten usko, minne pääsin! Oma ihminen vei minut tarhaan joka oli ihan täynnä pitkää, tuoretta ruohoa ja voikukkia. Nam! Ensin söin minkä kerkesin, mutta sen jälkeen hyönteiset alkoivat häiritä ja muutenkin maltoin jo tutkia vähän enemmän ympäristöäni, ja juoksentelin aina välillä ympäriinsä ennen kuin maltoin taas pysähtyä syömään. Tätä lisää! Oma ihminenkin omi muutaman kukan ja lopulta ripusti ne korviini. Hölmö ihminen, minä näytin heti mitä niillä kukilla pitää tehdä, ravistin päätäni ja popsin kukat parempiin suihin.

Hyvän ruuan väärinkäyttöä. Korjasin tilanteen noin 20 sekunnin päästä.

Ja sitten siihen alamäkiosuuteen. Kevään mittaan olen vähän arkonut toista takajalkaani, ja nyt kolmannella kerralla Oma ihminen ilmeisesti päätti ettei se mikään lihasrevähtymä ole vaan alkoi tutkia asiaa enemmän. Se johti -arvaatteko jo- kamalaan trailerimatkaan. Minusta se koppi on hyvin epäilyttävä ja vielä epäilyttävämpää on se, että heti kun sinne menee sisään, joku tukkii ulospääsytiet ja sitten se kolisee ja tärisee ja on kuuma. Joten päätin että menkää itse, minä en mene. Kotoa lähtiessä tosin kauraämpäri vihdoin mursi vastarintani ja ajattelin, että jos sittenkin... ja niinhän siinä kävi, että ulospääsy lävähti kiinni ja siinä sitä sitten oltiin taas. Ulos pääsin taas sen paikan pihassa, jossa aina alkaa kovasti nukuttaa. Niin siinä sitten kävi tälläkin kertaa. Kun aloin heräillä taas, huomasin seisovani taas sen trailerin takana. Minä. En. Mene. Sinne. Ainakaan kovin syvälle. Tai ainakin tulen heti pois. Tunnin jälkeen ihmiset alkoivat olla jo vähän epätoivoisen tuntuisia ja minä olin yhä vahvemmin sitä mieltä, että siellä klinikan pihalla on huomattavasti mukavampaa kuin autosssa. Sitten mentiin maneesiin kävelemään ja siellä kyllä mielelläni kuljin ihan mihin suuntaan vain Oma ihminen keksikin pyytää. Mutta kun tulimme sieltä pois, käytävän tukkikin se autopahus. Ja sitten siellä oli pari uutta ihmistäkin eikä minun lopulta auttanut kuin nousta kyytiin, kun ei sivuiltakaan päässyt karkuun. Onneksi sitten pääsin kotiin ja tarhaan syömään ruohoa, alkoi ollakin jo aikamoinen nälkä! Ensimmäisen kerran elämässäni koitin vähän kävellä poispäin ihmisistä, kun minua tultiin hakemaan tarhasta mutta annoin sitten ottaa itseni kiinni ja taluttaa talliin. Eikä sekään huono vaihtoehto ollut, sielläkin odotti heinät ja kaurat.

Ihmiset olivat tosin kumman vakavia koko ajan. Puhelivat jotain lastausharjoituksista (tässä kohtaa minä kyllä vähän huolestuin), tähystysleikkauksesta, luussa olevasta kystasta tai jostain mahdollisesti vieläkin pahemmasta. Mutta minä annan ihmisten murehtia (pieni pää soveltuu siihen ihan hyvin) ja keskityn haaveilemaan uudesta syöntireissusta vihreän ruohikon keskelle! Oma ihminen lupasi tehdä tähän vielä videon ruohotarhasta, mutta kuulemma editointia täytyy ensin vielä vähän opetella...