Prinsessa Päivänkakkara: Lastausharjoituksista laitumelle

Viime päivinä olen saanut tutustua siihen kammottavaan autoon oikein ajan kanssa. Oma ihminen on käynyt useampana päivänä peräkkäin ja sitten kun tullaan tallista ulos, pihalla onkin auto odottamassa kita ammollaan. Hyvin varovasti tulin Oman ihmisen perässä lastaussillan eteen ja nuuskin sitä ja vähän koputin kaviollakin. Oma ihminen vain kehoitti menemään eteenpäin. Minusta se ei ollut hyvä ajatus, mutta hänen mielikseen nostin kuitenkin etujalan sillalle. Ja kas, sainkin leipäpalan suuhuni ja minut peruutettiin kauemmas autosta. Hmm.

Oma ihminen pyysi taas, nostin taas jalan sillalle ja kas, taas tuli leipää ja pääsin pois. Ei hullumpaa. Kerta kerralta uskalsin sillalle rohkeammin ja aloin jo odottaa, että missäs se nami on. Mutta sitten aloin epäillä että kuitenkin kohta minua aletaan hätistää sisälle ja minun piti päästä pois. Sain peruuttaa ulos, kerätä taas itseni ja sitten mentiin taas. Pari kertaa kävin kurkkaamassa koppiin niin, että takajalat olivat vielä maassa, mutta sitten halusin äkkiä taas pois.

Seuraavana päivänä sama jatkui. Kurkkasin jo pari kertaa yhä peremmälle koppiin, mutta takajalat jätin aina turvaan sillan alkupäähän, että tarvittaessa pääsen helposti pois. Pitkään en viihtynyt sillalla koskaan. Sitten hoksasin että namilaatikko on siellä kopin sisällä, joten hiivin sinne kuitenkin aina uudestaan kun Oma ihminen pyysi. Lopulta sitten pääsinkin taas ruohotarhaan lepuuttamaan hermojani ja täyttämään vatsaani. Sen verran hermostutti että sinne piti ravata, mutta sinne päästyäni maltoin keskittyä syömiseen. Nam!

Kolmantena päivänä koppi ajettiin taas pihalle, ja nyt menin jo paljon luottavaisemmin sen luo. Uskalsin nostaa ihan kaikki jalkani kyytiin että ylsin namilaatikkoon, mutta sitten tahdoin peruuttaa pois, ennen kuin kukaan ehtii sulkea minut sisälle. Niin sain tehdä, ja kohta nousin autoon taas. Hiljalleen aloin uskoa, että ei siellä sen kummempaa tapahdu ja uskalsin olla siellä vähän pidempäänkin. Itse asiassa taisin innostua namilootasta sen verran, että kiipesin autoon pari kertaa niinkin, että Oma ihminen jäi seisomaan sinne ulkopuolelle. Kävin tallissa hetken syömässä heinää ja kun Oma ihminen haki minut takaisin, koppiin sisälle oli ilmestynyt joku seinämä, mikä piti vähän ääntä kun kopissa kulki. Haistelin sen läpi, totesin vaarattomaksi ja kiipesin taas namilaatikon luo, eikun siis sinne autoon. Eikä lopulta haitannut, vaikka Oma ihminen livahti sinne etupuomin toiselle puolelle, tiesin että se tarkoittaa vain sitä, että namiloota nostetaan paremmalle korkeudelle jotta pääsen syömään paremmin. Mutta sitten pihalta alkoi kuulua muiden ihmisten ääniä, ja jähmetyin. Vieraat ihmiset + koppi = hankaluuksia. Kerran vielä suostuin sisälle, mutta sitten vieraat ihmiset tulivat niin lähelle, että en halunnut enää mennä minnekään. Itse asiassa en olisi millään mennyt edes talliin, minne Oma ihminen minua lähti ohjaamaan... Kävelylle lähdin kuitenkin myöhemmin, ja sen jälkeen talliin menokin maistui taas.

Seuraavana päivänä jatkoimme taas, ja lopulta seinämä oli siirtynyt jakamaan tilan puoliksi. Minä menin toiselle puolelle, kun Oma ihminen jäi toiselle puolelle. Namia sain kuitenkin kun olin kokonaan sisällä. Sitten Oma ihminen siirtyi taaemmas ja rapsutteli selkääni ja lautasiani. Eipäilyttävää, siispä peruutten pakoon! Mutta ei se sitten lopulta ollutkaan iso juttu (ainakaan niin kauan, kun ruokahuolto pelaa!), joten kohta jo seisoin kopissa namilaatikkoa tyhjentäen, vaikka Oma ihminen seisoikin takanani ja selvitteli häntääni.

Eilen koppi sai jäädä odottamaan, kun minä lähdin laitumelle! Ihanan paljon ruohoa, ja kaikki vain minua varten! Oma ihminen lupasi että saan jäädä sinne yöksikin ja syödä ihan niin paljon kuin haluan. Toisella puolella tietä on kaksi hevosta ja viereisellä lohkolla myös kaksi joten sentään näen muita, vaikka muuten joudunkin olemaan ihan yksikseni. Tosin viereen tulleet olivat aluksi niin outo näky, että minun piti juosta toiseen päähän laidunta (lähelle niitä muita hevosia) ja sanoa PHUUH! Sitten laukkasin lähemmäksi, tein u-käännöksen ennen aitalankoja ja laukkasin takaisin turvanurkkaani, minkä jaloista lähti. Ja sitten taas sama uudestaan. Ja uudestaan. Mutta kohta tuli jano kaikesta juoksemisesta (ja myönnetään, jalkaankin sattui vähän) ja pysähdyin. Mitään sen kummempaa ei tapahtunutkaan, joten aloin taas keskittyä enemmän ruohoon jalkojeni ympärillä. Jospa ne uudet hevosetkin sittenkin olisivat minulle kaverina, vaikka ovatkin pelottavan valkoisia. Tähän mennessä kaikki tapaamani valkoiset hevoset ovat lähinnä ajaneet minua kauemmas, mutta nyt meillä onkin aitalanka välissä, ähäkutti!